tiistai 24. maaliskuuta 2015

Kuokkamummo

Kirjoittanut: Marko Hautala
Sivuja: 328

Pieni kaupunki ja sen nuhruinen lähiö, jonne ihmiset jumittuvat koko elämänsä ajaksi. Paikka, josta vain harvat onnelliset pääsevät pois. Paikka, jossa teinit kokoontuvat kellariin ja kuuntelevat kauheaa tarinaa Kuokkamummosta, joka tappaa lapsia. Kaikkihan tietävät, että ne ovat vain tarinoita ja oikeasti lapset ja nuoret vain seuraavat tarkkaan, kuka pelästyy ja sitten nauravat tälle pelkurille. Mutta naurun jälkeen kaikki vakavoituvat nopeasti. Jotain karmivaa tarinoissa on. Varsinkin kun lähiössä tapahtuu outoja. Kummia vähäpuheisia tuntemattomia ihmisiä. Katoavia teinityttöjä. Tapahtumia, joita ei osata oikein kunnolla selittää.

Marko Hautalan Kuokkamummo valikoitui lukupiirini kirjaksi sen kauhuelementtien takia. Odotin kirjalta aika helppolukuista nuortenkirjaa, jossa on vetävä juoni. Sen sijaan huomasinkin lukevani melko korkeakirjallista ja monitasoista kertomusta, jota en kyllä luokittelisi nuortenkirjaksi.

Tarinasta on vaikeaa löytää päähenkilöä. Periaatteessa se kertoo Samuelista, joka isänsä kuoltua palaa kotikonnuilleen selvittämään, mihin kuntoon lapsuudenkoti on jäänyt. Kotona teini-iän muistot alkavat palailla mieleen. Yläasteikäisenä naapurustoon muutti Julia, suomalainen tyttö joka oli asunut Yhdysvalloissa pari viimeistä vuotta. Julia on ennakkoluuloton eikä tunne naapuruston kirjoittamattomia sääntöjä ja sen seurauksena ihastunut Samuel ajautuu paikkoihin, joihin ei muiden mielestä saisi mennä. Nykyajassa taas on Sagal, joka säikähtää kertomuksia Kuokkamummosta, ja Maisa, joka haluaa tutkia lähiön erikoista tarinaperinnettä ja värvää Sagalin kertomaan hänelle, minkälaisia tarinoita nykyään kerrotaan.

Todellisuudessa tarinassa ei tunnu olevan yhtä selkeää päähenkilöä. Kenties päähenkilö on se lähiö. Se paikka, jossa kaikki tapahtuu. Kaikki pyörii siellä, meren rannalla, ränsistyneiden huviloiden keskellä. Aina on pimeää, tuulista ja kosteaa, niin ettei voi ihan varmasti sanoa, kuka metsätiellä vastaan tuleva henkilö on. Onko se tuttu? Vai kenties Kuokkamummo?

Kuokkamummo on kirja, joka herätti paljon keskustelua lukupiirissä. Tuntui melkein, että jokainen oli lukenut kirjasta eri version. Minä kiinnitin huomiota kadonneisiin teinityttöihin ja siihen, mitä Julialle kuuluu nykyään. En edes löytänyt kirjasta kovin paljon itse Kuokkamummoa. Toiset taas olivat huomanneet Kuokkamummon ihan joka nurkan takaa ja keskittyneet muun muassa tarinassa esiintyviin laivoihin ja merihirviöihin. Tämä oli mielestäni oikein hyvä lukupiirikirja, sillä vaikka omasta mielestäni olin ymmärtänyt kirjan ja saanut kirjan lopussa mieltäni tyydyttävän loppuratkaisun, lukupiiri sai minut tajuamaan, kuinka paljon muuta kirjasta löytyy. Kirjasta löytyy paljon keskusteltavaa. Noin kolmeensataan sivuun on onnistuttu sisällyttämään uskomattoman paljon asiaa, pieniä yksityiskohtia, ilman että kirja itsessään tuntuu raskaalta.

Sanoisin jopa, että Kuokkamummo voisi toimia loistavasti elokuvana lähes samanlaisessa kohtausjärjestyksessä, miten tarina esitetään kirjassa. Kirja koostuu kohtauksista, joissa ei kauheasti selitellä. Rivien välistä täytyy lukea paljon. Visuaalisuus voisi jopa auttaa tarinan hahmottamisessa. Kuokkamummo on kirja, jonkalaista en ole pitkään aikaan tai kenties koskaan ennen lukenut. Lopussa tulee olo, että tekisi mieli aloittaa koko kirja alusta, sillä vasta loppu tuntuu antavan kunnon merkityksen alun satunnaisilta tuntuville kohtauksille. Suosittelen kirjaa kaikille niille, jotka haluavat vähän vaivata älynnystyröitään kirjaa lukiessa.

tiistai 17. maaliskuuta 2015

Valdemarin kirja

Kirjoittanut: Boris Hurtta
Sivuja: 464

Omien sanojen mukaan "Suomen viimeinen roskakirjailija" Boris Hurtta on koonnut kertomuskokoelmaansa Valdemarin kirjaan kaikki yksitoista novellia, jotka kertovat antikvariaatinpitäjästä V. Valdemar Rydbergistä ja hänen apulaisestaan Nils Hermelinistä. Ensimmäinen kertomus on julkaistu vuonna 1988 ja viimeinen vuonna 2006. Kirjan tarinat kertovat enimmäkseen siitä, kuinka bibliofiilit Valdemar ja Nils eli "Nisse" ajatuvat outoisin selkkauksiin metsästäessään harvinaisia kirjoja. Mukaan on heitetty lovecraftimaista menoa Cthulhuineen, mutta kokoelman alkupään vahvastikin lovecfartimaisten kohtaloiden jälkeen otetaan vähän maltillisemmin ja seikkaillaan vähemmän hirviöitä vilistävissä maisemissa.

Minulle suositeltiin tätä teosta, koska olen kaveripiirissäni (jostain kumman syystä) tunnettu siitä, että tykkään erittäin paljon kirjoista. Suosittelija uskoi, että Valdemarin kirjasta huokuva rakkaus kirjoihin viehättäisi minua, ja niinhän se viehättikin. Enemmän kyllä loppujen lopuksi pidin siitä, kuinka kertomusten Valdemari ja Nisse olivat varsin vahvasti Sherlock Holmes -vivahteisia rikoksineen ja mestari-apulainen-dynamiikkoineen. Kuin olisi lukenut suomalaisia Holmes-tarinoita kirjamausteella.

Tämän kirjan kautta tutustuin ensimmäisen kerran kunnolla Boris Hurtan tuotantoon. Nimi on ollut minulle jo pitkään tuttu, mutta en vain ollut tullut lukeneeksi hänen tekstejään. Luettuani kokoelman arvostan Hurttaa kirjoittajana ja ideoiden kehittelijänä, mutta valitettavasti Valdemarin kirja ei kuitenkaan ollut ihan täydellinen lukukokemus. Teksteistä näki, että niiden alkuasetelmia oli mietitty tarkkaan, mutta usein loppu ei lunastanut odotuksiaan. Alkupuolen innostuksen jälkeen myös huomasin, kuinka tarinat alkoivat jokseenkin toistaa toisiaan. Lähes aina lähdettiin metsästämään jotain harvinaista kirjaa, johon liittyy salamyhkäisyyttä, matkustalua, kummia kuolemantapauksia ja Valdemarin motkotusta nykyajan hömpötyksistä. Valdemarin hahmo muistutti usein Roope Ankkaa. Alkupään selkeästi spefistisemmät elementit eivät aina jaksaneet innostaa minua, sillä olen huomannut, ettei lovecraftmaisuus ole ihan minun juttuni. Kun spefielementit karisivat matkan varrella, huomasin kiinnostuvani tarinoista jälleen uudestaan, mutta pikku hiljaa toisto alkoi jälleen pitkästyttää.

Sanoisinkin, että nämä tarinat sopivat hyvin hitaaksi lukemistoksi. Itse luin kokoelmaa kolmen kuukauden aikana aina silloin tällöin, joten vieläkin hitaampi tahti voisi olla suotavaa. Todennäköisesti tekstit ovat toimineet lukijoille hyvin silloin, kun niitä on oikeasti lukenut julkaisutahdin mukana. Teksti on jollain tavoin raskasta luettavaa, joka vaatii paljon keskittymistä. Ei siis mitään ihan kevyttä iltalukemistoa.

Olen kuitenkin kuullut Valdemarin kirjasta paljon kehuja, joten kenties näiden pienten negatiivisten sanojen takana on vain yksi lukija, joka ei ole tottunut lukemaan ihan tämän kokoelman tyylistä tekstiä. Mielestäni on hienoa, että tällaista "roskakirjallisuuta" on julkaistu Suomessa.

perjantai 13. maaliskuuta 2015

Ihon alaiset

Kirjoittanut: Anu Holopainen
Sivuja: 202
Arvostelukappale

Anu Holopaisen uudessa nuortenkirjassa eletään maailmassa, jossa ulkonäkö on kaikki kaikessa. Hyvännäköiset saavat parhaat työpaikat, muokkaamattomat eli luomut ovat silmäänpistäviä epätavallisuuksia ja kaikkialla vallitsee asenne, että jos ulkonäköä on mahdollista muokata helposti ja turvalliseksi, niin miksi jättää tilaisuus välistä. Kirja seuraa usean eri näkökulman kautta, mitä kaikkea ulkonäkökeskeinen maailma pitää sisällään. Yleinen mielipide on muokkausmyönteinen, mutta alla muhii mielenosoittajia, vallankumouksellisia ja myös luomuja hyödyntävä baaribisnes.

Jara elää lähitulevaisuuden Suomessa eivätkä hänen vanhempansa anna hänelle lupaa muokata ulkonäköään, vaikka lähes kaikki kaverit ovat niin jo tehneet. Vielä juuri ja juuri alaikäisen Jaran päähän ei mitään muuta mahdukkaan, kuin tulevat kauneusleikkaukset ja se, miten hommata siihen rahat.

Kirja on kerrottu monipuolisesti eri tekstimuotoja hyödyntäen. Yksi tarina kerrotaan lähes kokonaan blogikirjoitusten kautta, ja kirjassa on niin uutispätkiä kuin litteroituja radio- tai TV-haastattelujakin. Kirja on hyvin nopeatempoinen ja sivut kääntyvät kuin huomaamatta, mutta niin vain kahteensataan sivuun on saatu sisällytettyä paljon asiaa. Kokonainen tulevaisuudenkuva. Monen ihmisen tarinat.

Kyllä se Holopainen osaa. Olen lukenut lähes kaikki Holopaisen kirjat, suurimman osan tosin jo yläasteikäisenä, mutta jo aikoinaan minulle tuli sellainen olo, että tässä on kirjailija, joka ei pelkää kirjoittaa rajuista jutuista. Nopealukuiseen ja keveältä tuntuvaan tekstiin on ujutettu yllättävän paljon rankkoja aiheita ja tapahtumia, jotka kerrotaan välillä niin kylmästi todeten, että minua alkoi karmia. Monet jutut ovat kirjan henkilöille niin arkipäivää. Monia pikku juttuja huomasi rivien välistä. Ja paljon siitä, mitä kirjassa tapahtuu, on olemassa jo nyt, mutta yksityiskohtia on vain viety hieman pidemmälle.

Siitä huolimatta, että kirjassa suhtaudutaan plastiikkakirurgiaan arkipäiväisesti, minua häiritsi kirjaa lukiessa jonkin verran se, kuinka paljon lukijalle selitetään asioita. Päähenkilö (miellän hänet päähenkilöksi, vaikka tarinassa seurattiin muitakin hahmoja) Jara ajattelee muokkauksia jatkuvasti. Aina kun hän näkee ihmisen, hän kiinnittää huomiota siihen, minkälaisia muokkauksia tälle on todennäköisesti tehty. On ymmärrettävää, että teini-ikäinen muokkauksista haaveileva Jara kiinnittää muiden ulkonäköön huomiota, mutta välillä se tuntui menevän yli. Yritin miettiä vertailevaa esimerkkiä tämän hetken arkipäivästä. En minäkään ajattele jokaisen vastaantulijan kohdalla sitä, miten he ovat laittaneet hiuksensa tai miten he ovat meikanneet kasvonsa. (Eräänlaista ulkonäön muokkausta sekin.)

Toki tarina on vahvasti Jara-vetoinen ja siksi suurin osa kerrotaan vahvasti päähänpinttneen näkökulman kautta. Vertaisin tämän kirjan tulevaisuudenkuva-astelmaa Ernest Clinen Ready Player Oneen, jossa päähenkilö Wade näkee kaiken OASIS-pelin näkökulmasta ja kaikki liittyi kultamunan metsästykseen, vaikka todennäköisesti sen kirjan maailmassa on paljon muutakin, eikä kaikki oikeasti pyöri pelin ympärillä, vaikka Wade niin antaakin ymmärtää. Niin Jarellakin on päähänpinttymä.

Kaiken kaikkiaan tämä on kirja, joka taatusti jää mieleeni. Se on tulevaisuudenkuva ulkonäkökeskeisestä maailmasta, jossa muokkaukset ovat statussymboli ja siedettävän elämän perusedellytys. Aiheeltaan se muistuttaa hieman Scott Westerfeldin Uglies-sarjaa, mutta en ole sitä lukenut, niin en osaa tarkemmin sanoa.

Nina T. luki Ugliesin ja aikoo verrata sitä Ihon alaisiin.
J. S. Meresmaa oli kuuntelemassa Anu Holopaisen haastattelua.

tiistai 24. helmikuuta 2015

Eleanor & Park

Kirjoittanut: Rainbow Rowell
Sivuja: 325
Kieli: englanti

Rainbow Rowellin Fangirl, jonka luin viime kesänä, paljastui ennakko-odotuksistani huolimatta oikein mainioksi kirjaksi. Se oli kevyttä luettavaa, mutta se myös antoi yllättävän paljon ajateltavaa. Kirjailijasta innostuneena varasin hänen toisen nuortenkirjansa Eleanorin & Parkin kirjastosta. Sitä sainkin odottaa vaikka kuinka kauan ja kun kirjan lopulta sain käsiin, jo ensivilkaisulla huomasin sen olevan ruotsinkielinen! Voi surku! En ole vielä kunnolla sisäistänyt sitä, että asun kaksikielisessä kaupungissa, jonka kirjastossa on melko laaja ruotsinkielinen valikoima, joten olin unohtanut tarkistaa kirjan kielen varaushetkellä. Palautin kirjan harmissani ja päätin hankkia englanninkielisen version itselleni, sillä jostain syystä kirjastosta saa vain ruotsin- ja vironkielistä käännöstä.

Kirja saapui minulle ja aloin lukea sitä heti lukumaratonin jälkeen. Eleanor & Park oli minulle mysteeri. Olin kuullut siitä, tiesin sen olevan rakkaustarina, mutta muuta en tiennytkään. Siksi olinkin yllättynyt, kuinka raskas tarina se loppujen lopuksi on. Tyyli on edelleen kepeää ja helppolukuista, mutta riisutun kerronnan alta löytyy rankka tarina perheväkivallasta ja siitä, kuinka kortit eivät mene elämässä tasan.

Rankkoja aiheita keventää Eleanorin ja Parkin uskomattoman suloinen rakkaustarina. Se alkaa huomaamatta, vaivihkaa, niin lukijalle kuin kirjan henkilöillekin. Eleanor on koulun uusi tyttö, joka pukeutuu oudosti eikä tunnu noudattavan koulumaailman normeja. Park on syrjässä pysyttelevä poika, joka kokee, että hänen ainoa määrittelevä ominaisuutensa on hänen aasialaisuutensa, vaikka hän ei edes tiedä, miten olla aasialainen. Eleanor ja Park joutuvat koulumaailman tiukkojen sosiaalisten sääntöjen seurauksena istumaan joka päivä vierekkäin bussissa. Park lukee bussimatkan sarjakuvia, jotta hän voisi teeskennellä, ettei hänen vieressään istu ketään. Yhden bussimatkan aikana hän kuitenkin huomaa, että Eleanor lukee hänen olkansa yli.

Tämä kirja onnistui yllättämään minut. Aloin lukea söpöä romantiikkaa. Kyllä sitäkin löytyi, mutta loppujen lopuksi koin romanttisen juonen pelkästään sivuseikkana ja elin enemmän Eleanorin tarinaa. Hänen äitinsä on mennyt naimisiin väkivaltaisen miehen kanssa eikä mies meinaa sietää silmissään uuden vaimonsa lapsia. Eleanor joutuu elämään varpaillaan omassa kodissaan. Hänellä ei ole juuri mitään. Hän joutuu näkemään nälkää, peseytymään kylpyhuoneessa, jossa ei ole ovea, hänellä ei ole hammasharjaa eikä hänen kotonaan ole puhelinta. Kaiken lisäksi koulussa häntä kiusataan, jumppatunnilla hänen arkivaatteensa huuhdotaan alas vessanpöntöstä ja hänen koulukirjojansa sotketaan. Eleanorin huono tilanne sai kaiken sympatiani ja toivoin koko kirjan ajan, että asiat muuttuvat hänen kohdallaan paremmaksi.

Parkin perhetilanne on huomattavasti parempi. Hänen kauttaan päästään seuraamaan niin sanotun perinteisen ydinperheen ongelmia. Isä ei meinaa hyväksyä sitä, että Park haluaisi käyttää kajaalia, äiti ei meinaa hyväksyä sitä, että Park on iskenyt silmänsä niinkin epänaiselliseen tapaukseen kuin Eleanoriin. He kuitenkin ymmärtävät, että Park tykkää Eleanorista ja Eleanorin perhetilanne on huono, joten he antavat tytön viettää paljon aikaa heidän kodissaan.

Kirja on omalla tavallaan hyvin viaton, johtuen varmaan näkökulmasta. Kirjan aikuiset hahmot näkevät, minkälainen tilanne heidän naapurustossaan on, mutta teinit eivät välttämättä edes tiedä muusta. Se kaikki on heille arkea. He takertuvat niihin pieniin asioihin, mitkä ovat hyvää heidän elämässään. Eleanor ja Park varmasti pitävät toisistaan hurjan paljon, mutta heidän suhteensa oli minun makuuni turhan riippuvainen. Eleanor itsekin ajattelee, ettei hän rakasta Parkia. Hän tarvitsee Parkia. Park tuntuu olevan ainoa hyvä asia hänen elämässään.

Jo varhaisessa vaiheessa kirjaa aavistelin, ettei tarina tule päättymään hyvin. Miten tällainen tarina voisi päättyä hyvin? Eleanorin isäpuoli tekee parannuksen, raitistuu ja saa hyväpalkkaisen työn? Koulukiusaajat tajuavat, kuinka lapsellisia ovat olleet? Tuskin. Kirja oli kuin tikittävä aikapommi, jota lukiessa odottaa, milloin kaikki alkaa mennä alamäkeen.

Loppujen lopuksi olin melko tyytyväinen lopetukseen. Toivottavasti en spoilaa liikaa. Mielestäni kirja ei olisi voinut päättyä paremmin. Kyllä, se on omalla tavallaan hyvin surullinen. Minulla oli haikea mieli kirjan lukemisen jälkeen. Silti olin iloinen varsinkin Eleanorin puolesta, sillä se, mitä kirjan lopussa tapahtuu, tekee varmasti hyvää hänelle pidemmällä aikavälillä. Kirjan hahmot ovat vasta 16-vuotiata, elämänsä alussa ja paljon tulee vielä tapahtumaan.

Rainbow Rowell on ollut positiivinen yllästys. Hänen kirjansa ovat mukaansatempaisevia, mutta ne eivät ole pelkkää hattaraa ja tanssahtelua. Ne tuntuvat oikealta elämältä, jossa hyvät ja huonot hetket seuraavat toisiaan. Laitoin seuraavaksi tilaukseen Rowellin aikuisille suunnatin romaanin Attachmentsin. Toivottavasti pidän siitäkin.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...