sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Lontoo 2/2

Lontoo, tuo monien hyvien TV-sarjojen kaupunki. Paikka, jossa voi kuvitella olevansa viktoriaanisen ajan lady kävelyllä, tosin mukavissa kengissä ja ilman korsettia. Lontoo tuntuu olevan paikka, jossa aina riittää uutta nähtävää. Vaikka kävin siellä viimeksi kolme vuotta sitten, vietin silti täysin erilaisen loman. 

Edellisestä reissusta lupasin aikoinaan tehdä bloggauksen, mutta en koskaan saanut sitä aikaiseksi. Niin meinasi käydä tällekin bloggaukselle. Päätn kuitenkin ottaa itseäni niskasta kiinni, ja tässä se tulee, toinen osa Lontoo-reissustani. Toivottavasti se pysyy kohtuullisissa mitoissa. Osan 1/2 voitte lukea täältä

Olen aika huono lomavalokuvaaja. Huomaan usein ajattelevani, että miksi ottaisin kuvan jostain turistikohtesta, kun voin aivan hyvin löytää siitä paljon taidokkaamman kuvan netistä. Siksi napsinkin kuvia erilaisista pienemmistä yksityiskohdista.


Ensimmäinen päivä kului ensimmäiseen matkustelussa, mutta tämän kuvan hotellihuoneen ikkunasta ehdin ottaa. Olin erittäin ilahtunut Hyde Parkin vieressä sijaitsevasta hotellista, joka sijaitsi kauniilla kadulla.

         


Toinen päivä alkoi perinteikkäällä turistimenossa. Olimme varanneet liput, joilla pääsi jonon ohi London Eye'hin. London Eye oli kokemus, mutta en ehkä ole ihan heti menossa sinne uudestaan. Kapselin kyydissä ehti hyvin katsella Lontoota ja pääsi ehkä vähän siihen tunnelmaan, mikä on monessa TV-sarjoissa ja elokuvissa, jossa Lontoota kuvataan ilmasta, mutta tietyllä tavalla se oli hitusen tylsä. Se kulki melko hitaasti. Onneksi emme joutuneet jonottamaan, sillä ei se ehkä olisi monen tunnin jonotuksen arvoinen.


Toisen päivän aikana huomasin yhtäkkiä olevani erittäin... pottermaisella lomalla. Kun kerta olimme päässeet King's Crossin asemalle saakka, miksen jonottaisi kuvaa varten? Kuvassa näytän varsin iloiselta, vaikka oikeasti olo oli varsin nuutunut. Hellettä oli piisannut koko päivän ja olin joutunut seisomaan lähes koko päivän.

Potter-loma jatkui kolmantena päivänä, kun menimme Making of Harry Potter -studiolle, joka sijaitsi noin 20 minuutin junamatkan päässä Lontoon keskustasta. Tässä välissä pakko ihailla Lontoon julkisia kulkuneuvoja. Lähes täysin paikallista liikennettä tuntemattomana oikean junan löytämisessä ei ollut mitään ongelmaa. Kaiken lisäksi henkilökunta vaikutti asiantuntevalta ja tiesivät, keiden kanssa ovat tekemisissä, kun porukka turistin näköisiä ihmisiä porhaltaa laiturille, josta lähtee juna, joka vie Watford Junctioniin. Ilmeisesti paikan päälle vei kaksi junaa, joista toisella menee matkaan 20 min ja toisella 40 min. He osasivat ohjata meidät nopeampaan junaan.

                          
Matka Watford Junctionilta Leavesdenissa sijaitsevaan studioon jatkui näin komealla bussilla.



Vaikka tiesinkin, että sisääntulo tapahtuu suuren salin oven kautta, olin silti vaikuttunut. Niin kuin Harry aikoinaan, minäkin näin Tylypahkasta ensimmäiseksi suuren salin.

Ihastelin studion sisältöä sen verran innokkaasti, että unohdin täysin ottaa kuvia. No, siellä oli esimerkiksi rohkelikkojen oleskelutilat, poikien makuuhuone, Dumbledoren työhuone, liemiluokka, Hagridin mökki, Pimennon huone, Tylypahkan portti, taikaministeriön hormiverkoston takkoja, Likusteritie 4, Poimittaislinja, Godrickin notkon talo, Viistokuja, pukuja, pienoismalleja ja paljon kaikkea muuta. Yksityiskohtia riitti ja unohduin tutkimaan kaikkea niin pitkäksi aikaa, että matkaseurueeni luuli, että olin jo kävellyt koko alueen läpi ja poistunut sieltä, vaikka oikeasti en ollut vielä edes edennyt kovin montaa metriä.

Ehkä suurin yllätykseni lavasteissa oli se, kuinka pientä kaikki oikeastaan oli. Rohkelikkojen oleskeluhuoneen lavaste ei kai ole kovinkaan paljon suurempi kuin 30 neliön yksiöni, eikä Viistokujankaan kaupat olleet kuin vain pienten putiikkien kokoisia. Kun kamera on lavasteen sisällä, se saa kaiken näyttämään suuremmalta. 


                          

Yksi harvoista kuvista, jonka paikan päällä otin: konseptitaidetta kuudenteen elokuvaan. Tästä näkee, että Dumbledoren hautajaisten kohtausta on ilmeisesti suunniteltu, mutta se on päätetty jättää pois. Pidän tästä kuvituksesta. Se on hyvin lähellä omaa mielikuvaani.
                          

Näyttelyn kohokohta oli tietenkin Tylypahkan suuri pienoismalli. Vaikka minun mieleni Tylypahka sijaitsee vuoren juurella, ei sen päällä, olihan se hieno näky. Varsinkin kun Harry in Winter soi koko ajan taustalla. Istuin linnan juurella pitkään, oikeastaan aikamoisen nostalgian vallassa. Musiikki oli - köh - tunteellinen. Mietin paljon sitä, kuinka paljon yksi kirjasarja voi vaikuttaa niin monen ihmisen elämään. Ympärilläni kuului kymmeniä eri kieliä, ihmisiä oli joka puolelta maailmaa ja kaiken ikäisiä. Tunnelma oli melkeinpä haikea. Tuleeko enää koskaan vastaan toista tarinaa, johon uppoudun yhtä suurella hartaudella? Olenko kasvanut liian vanhaksi saavuttaakseni yhtä suurta innostuksen tason? Olisinko edes innostunut Pottereista niin paljon, jos olisin ollut vanhempi niiden ilmestyessä? Milloin ilmestyy seuraava kirjasarja, joka yhdistää kaikki ikäluokat ja sukupuolet? Vai onko sellainen jo syntynyt, mutta en vain kykene huomaamaan sitä?


Yleinen mielikuvia Making of Harry Potter -studiosta on tosi posiiivinen. Mieluummin minä siellä kävin kuin Floridan Wizard Wordissa, jossa kaikki on varta vasten rakennettu huvipuistoksi. Making of -studio oli paljon kiinnostavampi, sillä siellä oli oikeita lavasteita, joita on käytetty elokuvissa.

Potter-elokuvat ova aina olleet minulle vain yksi tulkinta, eivätkä kaikki siinä olevat asiat vastaa mielikuviani, mutta koska se on lähimpänä sitä, minkä haluaisin nähdä, otan ne mielihyvin vastaan. 


Maanantaina, eli neljäntenä päivänä, oli päivä, jolloin muut olivat menossa Madame Tussaudin vahakabinettiin, mutta koska minä olin käynyt siellä jo, kiersin Lontoota omatoimisesti omien suunnitelmieni mukaan. Päivä alkoi Baker Streetiltä, jonka Sherlock Holmes -museon pitkästä jonosta on pätkä on lomavideollani. Olin käynyt siellä onneksi aiemmin, niin minulla ei ollut tarvetta jonottaa sisälle, varsinkin kun muistelin, ettei museo itsessään ole kovin iso.


Katutaidetta Hyde Parkin aidan juurella.


Suunnitelmissani oli käydä vähän katsomassa, missä erästä lempisarjaani, eli BBC:n Sherlockia, on kuvattu. Matkan varrella eksyin hieman, sillä metrotunnelista poistuttua en ollut ihan kartalla, mutta eksyminen ei erityisemmin haitannut, sillä törmäsin hienoihin rakennukseen, kuten tähän, joka on muistaakseni joku University College Londonin rakennus.


Lopulta "Baker Street" löytyi. Sekin oli, Harry Potter -lavasteiden tavoin, yllättävän pieni kadunpätkä. Jännää huomata, kuinka kuvauksella saadaan kaikki näyttämään niin paljon suuremmalta. Kuvausten ajaksi katu myös näytetään tyhjennettävän pysäköidyistä autoista, jolloin tunnelma on varmasti paljon avarampi. Oli myös hauskaa huomata, että parin oven päässä on 7-Eleven. Ostin sieltä Snabblen, nautin raikkaasta juomasta helteessä ja toivoin, etteivät Speedy's-kahvilan asiakkaat ihan kamalasti katso kieroon, kun näytän räpsivän heistä valokuvia.



Matka jatku jälleen kerran metrolla. Tässä muutamia mainoksia.


Tarkoitukseni ei ollut mennä katsomaan St Paul's Cathedralia, mutta se sattui vahingossa matkan varrelle. Ihan näyttävä vahinko. Kirjoitin katedraalin juurella postikortteja kavereilleni. Vieressäni istui joukko turisteja syömässä sushia.


Kaikki Sherlockia katsoneet tunnistavat tämän paikan. Sarjassa näyttää siltä, että St Barts sijaitsee jossain syrjässä, mutta se olikin yllätävän eläväisen näköisellä alueella ja yllättävän ahtaasti sijoitettuna. Tämäkin seinä tekseineen oli oikeastaan melko huomaamaton, ellei osannut etsiä sitä.


Oli outoa nähdä St Barts päivän valossa ja ilman riisuttuja värejä. Minun piti oikein tarkistaa, että olenko edes oikealla paikalla, sillä en meinannut tunnistaa aluetta. Siinä vieressä oli puisto, joten en ole edes huomannut sarjaa katsoessani. 

Blood On The Pavement

Faninörtteilyn jälkeen suuntasin tutkimaan kirjakauppoja, joka ei sinänsä ole yhtään sen vähempään nörttimäistä puuhailua. :D Ylhäällä oli monta osoitetta, mutta ehdin lopulta käydä vain kahdessa kirjakaupassa, muun muassa yhdessä, jossa olin jo käynyt kerran, mutta muistin sen vasta sitten, kun astuin kauppaan. Siinä kaupassa kolme vuotta sitten eräs brittiläinen harmaantuva herrasmies nauroi väheksyvästi päin naamaani, kun apuaan tarjottuaan kerroin hänelle etsiväni kovakantsia Pottereita Bloomsburyn lastenkansilla.

Monia kirjabloggaajia varmaan kiinnostaisi tämä vieras.

Tuttujen kirjojen bongausta

Lisää tuttuja kirjoja. Halusin vilkaista, minkä näköisiä The Parasol Protectoraten uudet paper pack -painokset ovat.

Pystyssa vuodesta 1797!

Tässä kirjakaupassa oli meininkiä!

Lastenosasto oli hyvin suloinen.

Lastenosasto toisesta kuvakulmasta.


Maanantai-iltana menin katomaan Les Misérablesin, joka oli oikeastaan aina jännittävä tapaus, sillä jos ei lasketa James ja Oliver Phelpsejä (eli Weasleyiden kaksosia), jotka näin Helsingissä Puoliverisen prinssin ensi-illassa aikoinaan, tämä oli ensimmäinen suuren maailman (ei-suomalaisen) julkisuuden henkilön tapaaminen, jossa minun piti oikeasti ottaa henkilöön omatoimisesti kontaktia, hui apua. Kyseessä on siis Carrie Hope Fletcher, joka on ehkä parhaiten tunnettu Youtube-kanavastaan. Hänen videoistaan tulee aina hyvälle tuulelle. Hän esittää Époninea Queens Theatrella, joten päätin mennä katsomaan, kuinka hän laulaa ja näyttelee. Ja hyvinhän hän veti. Oikeastaan paremmin kuin monet kanssanäyttelijät. Hän lauloi kuuluvasti ja lausui selkeästi.


Esityksen jälkeen menin stage doorille, mikä oli hyvin stressaava tilanne ja onnistuin vain mutisemaan jotain, mistä hän ei meinannut saada selvää, vaikka olin etukäteen suunnitellut hienoja lauseita, joita voisin hänelle sanoa. Jotenkin unohdin kaiken... Sen verran järjissäni pysyin, että kykenin pyytämään yhteiskuvan.

Tällaisen kokemuksen jälkeen kyllä nostan hattua kaikille niille, jotka pystyvät noin vain juttelemaan pitkät pätkät julksisuuden henkilöille, jos heitä kohtaa.

Oli todella kummallista tavata henkilö, jonka videoita on katsonut jo vaikka kuinka pitkään. Jälkeenpäin tuli epätodellinen olo. Oliko hän oikeasti se Carrie, jonka kanava seuraan? Sen voin kyllä sanoa, että Carrie oli aivan yhtä valoisa persoona teatterin takaovella noin yhdentoista maissa yöllä kuin mitä hän on videoissaan.


Toiseksi viimesenä lomapäivänä törmäsimme Tardikseen.


Se oli vasta maalattu uudelleen. Teippejä ikkunoissa ja maassa.


Starbucks piti kokeilla. Harmi, että minulla on varsin kansainvälinen nimi, niin ei voinut repiä hauskoja hetkiä siitä, kuinka nimeni on kirjoitettu aivan väärin.


Tiistaina kävelimme Hyde Parkin läpi Natural History Museumiin. Matkan varrella oli Albertin muistomerkki. En taaskaan ottanut siitä kunnollista koko kuvaa, sen voi googlettaa, mutta muutamaan yksityiskohtaan kiinnitin huomiota.



Natural History Museumissa oli tietenkin dino-näyttely. Tämä on yksi ainoisa kuvista, jonka siellä otin, sillä minusta oli kiinnostvaa huomata, että Mary Mantell, siis nainen, löysi ensimmäisen fossiilit. Kuinkahan paljon maailmassa on historiaa, jonka on tehnyt nainen, mutta jonka kunnian on ottanut hänen aviomiehensä, veljensä, isänstä tai joku muu...


Museon kahvila oli herkullisen näköinen.



Illalla menimme vielä katsomaan The Lion King -musikaalin. Olen halunnut nähdä sen siitä asti, kun löysin Spotifysta musikaalin soundtrackin. Se on upea. Se on kuin eeppisempi versio piirretyn soundtrackista. 


Pidin musikaalista! Vaikka olinkin kuullut kommenttia, että se on välillä hyvin lapsille suunnattu, niin ei se ainakaan minua haitannut. Se myös seurasi varsin uskollisesti elokuvan käsikirjoitusta vuorosanoineen päivineen, välillä huomasin melkein lausuvani ääneen repliikkejä näyttelijän kanssa samaan tahtiin, suomeksi tosin, mutta pidin siitä, kuinka musikaali oli pidennetty versio elokuvan juonesta. Vasta nyt tajusin, kuinka nopeasti kaikki tapahtuukaan itse piirretyssä. Sehän on vain jotain puolitoista tuntia pitkä, mutta musikaalilla oli huomattavasti enemmän mittaa. Siihen oli lisätty paljon kohtauksia, jotka loivat hahmoille syvempiä motiiveita toimintaansa tai syvensivät hahmojen välisiä suhteita. Aikuisemmalle katsojalle tämä loi musikaalin tarinasta nautittavamman.

En ole oikein vielä päättänyt, oliko musikaalin ratkaisu eläinten esittämisessä nerokas vai vähän hassu. Ihmisillä oli mitä kummallisimpia virityksiä päällään, jotta he näyttivät eläimistä. Bumba oli ihan onnistunut, mutta Timon häiritsi minua, sillä hän oli nukke, jota vihreään pukuun pukeutunut näyttelijä liikutteli. Miksi vihreä? Sehän pomppasi taustasta erittäin hyvin esille. Timon on vieläpä sen muotoinen hahmo, että vihreään pukeutunut näyttelijä olisi itse voinut vetää Timon-kamppeet päälle. Itse leijonat olivat kyllä loistavia. Kuvia asuista löytyy ihan googlen kuvahaulla.

Timon heitti kesken musikaalin hauskan pienen improvisaation. Hänen vuorosanoihinsa kuului jotain joka päättyi sanoihin let it go. Sen jälkeen hän lauloi pätkän Frozenin Let it Gosta. Koko yleisö räjähti nauramaan.

Olen nyt nähnyt Lontoossa kolme musikaalia. Kaikki teatterit ovat olleet näyttäviä.

Viimeisenä päivänä oli hieman aikaa shoppailulle. Shoppailun saalista esittelin jo aiemmassa postauksessa. Alla olemassa kuvassa on juomat, joita join matkan aikana, miinuksena muutama smoothie, joiden pullot päätyivät roskiin jossain muualla.


Läheisessä pikku kioskissa.

Victoria's Secrein portaikko.

Juttuja, joista pidin Lontoossa
  1. Yleinen kohteliaisuus. Henkilökunta oli siellä auttamassa ja osasi neuvoa.
  2. Smoothiet! Niitä sai joka paikasta, niitä sai halvalla ja niitä oli niin monta eri makua! Join loman aikana varmaan kaksi smoothieta päivässä. 
  3. Erilaiset ihmiset. Tykkäsin metrossa ja kaduilla ihan vain katsella ihmisiä. Heillä oli niin erilaisia tyylejä, he olivat kaikki erinnäköisiä. Samalla kyllä havaihduin siihen, kuinka typerää on, että suurimmassa osassa TV-sarjoista näyttelijäkaarti on hyvin valkoista sakkia, sillä todellisuus ei tosiaankaan ole sellaista.
  4. Ihmisvilinä yleensäkin. Tykkään paikoista, joissa on paljon ihmisiä, koska massaan on helppo kadota ja vain pysähtyä seuraamaan tilannetta. Kaupoissa oli rentoa kierrellä, koska olin varma, ettei myyjä tapittaisi minua koko shoppailun ajan.
  5. Pienet hedelmärasiat, joita sai kaikkialta edullisesti. Kuinka käteviä!
  6. Burger Kingin hampurilaiset. Suomeen on nyt avattu pari Burger Kingiä, joten pitää käydä tsekkaamassa.
  7. Luonnollisesti kaikki kauniit rakennukset ja kaikenlainen nähtävä, jota kaduilla tuli vastaan.
Juttuja, joista en pitänyt
  1. Helle. No, sille ei nyt voinut mitään.
  2. Turistirysät.
  3. Eipä tule muuta mieleen.


lauantai 13. syyskuuta 2014

Kesken jäänyt: Kurtisaanin vuoteessa


On rankkaa myöntää, että joku kirja on jäänyt kesken, mutta niin vain joskus pääsee käymään.

Sarah Dunantin Kurtisaanin vuoteessa on ollut minulla keväästä asti lainassa ja olen aina pikkuisen lukenut sitä eteenpäin, mutta absoluuttinen palautuspäivä lähestyy, enkä ole vieläkään saanut sitä loppuun. Pakko todeta, että ei ollut tämä kirja minun juttuni. 

Lainasin kirjan alun perin siksi, koska luin lukiossa Dunantin kirjan Venuksen syntymä, josta pidin silloin tosi paljon. Historiallinen kertomus teini-ikäisestä tytöstä, joka on kiinnostunut taiteesta ja joka naitetaan vanhalle miehelle, jota oikeasti kiinnostaa enemmän tytön isoveli. Kirjan tunnelma oli kutkuttava ja taideviitaukset kiinnostavia.

Kurtisaanin vuoteessa ei vaan onnistunut lumoamaan minua samalla tavalla. Joko lukumieltymykseni ovat muuttuneet tai kirja vain on huonompi. Ehkä se johtuu siitä, että takakansiteksti kertoo aivan liian paljon. Olen edennyt kirjassa sivulle 217 sen 424:stä sivusta, mutta osa takakannessa kuvatuista tapahtumista ei vieläkään ole tapahtunut. Melkein tuntuu siltä, että takakansi on lyhyenkö yhteenveto kirjan tapahtumista, joten mitään yllätyksellisyyttä ei ole jäljellä.

Ehkä suurin syy kirjan vetämättömyyteen löytyy näkökulmahahmosta. Lukija ei pääse kurtisaanin pään sisälle, vaan kertoo hänen palvelijastaan. Toisaalta, suurimman osan ajasta kurtisaani Fiammetta Bianchini istuu makuuhuoneessa surren onnettomuudessa menetettyjä kaunita hiuksiaan sillä aikaa kun palvelija juoksentelee Rooman kaduilla yrittäen nostaa heidän takaisin siihen loistoon, jossa he olivat ennen onnettomuutta. Ehkeivät Fiammettan ajatukset edes olleet niin kiinnostavia?

Olisin odottanut tältä kirjasta jonkinlaista loistoa, erilaista juonittelua, piireissä liikkumista, kikkailua, salailua ja jännitäviä tilanteita, mutta suurimman osan ajasta palvelija vain yrittää saada emäntänsä varallisuuden kohoamaan hieromalla kauppoja juutalaisten kanssa.

Takannessa vieläpä luvataan rakkaustarinaa, vaikka kaikkihan tietävät, ettei kurtisaanin ole sopivaa rakastua. Kai tällainen juonikuvio kuulu genren tyyliin? Jonkin sortin kielletty rakkaus. Rakkaustarina ei ole vielä astunut kuvioihin, eikä minua kauheasti huvita päästä lukemaan sitä, joten taidan lähteä palauttamaan tämän kirjan nyt kirjastoon.

keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Mikä on tullakseen, tulee... ja me kohtaamme sen pystypäin

Kirja: Harry Potter ja liekehtivä pikari
Kirjoittanut: J. K. Rowling
Sivuja: 768

Kun luin Liekehtivän pikarin ensimmäisen kerran, en erityisemmin välittänyt kirjan viimeisestä lauseesta. En oikein ymmärtänyt sitä. Mutta annetaanpas se anteeksi, olihan vasta 9-vuotias. Nyt reippaasti vanhempana osaan arvostaa tuota lausetta enemmän. Liekehtivässä pikarissa taikamaailmassa tapahtuu suuri muutos, eikä kukaan tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu, joten on parempi hyväksyä epätietoisuus ja yrittää selvitä siitä parhain päin. Hieno lopetus tälle kirjalle.

Liekehtivä pikari ei ole koskaan ollut minun lempparini, mutta on se silti aina kolahtanut paremmin kuin Salaisuuksien kammio, josta välitän kaikista vähiten. Edellisestä lukukerrasta taitaa valehtelematta olla yli viisi vuotta, joten huomasin ilokseni lukevan sarjan neljättä osaa yhtäkkiä aivan uusin silmin. Toki muistin suunnilleen kaiken, mitä tulee tapahtumaan, mutta minusta tuntuu, että vasta nyt näin, mitä kirjassa oikeasti tapahtuu. Koko lukuprosessia voi oikeastaan kuvata ensimmäisessä kappaleessa kuvaamallani huomiolla: vanhemana ymmärsin, mitä kaikki tarkoittaa.

Ehkä en ennen ole Liekehtivään pikariin kiinnittänyt niin paljon huomiota, koska luin sen putkeen kolmen ensimmäisen kanssa, joten se kuului minun pääni sisällä niihin neljään ensimmäiseen lastenkirjaan, kun taas viidennessä alkaa tosi toimet. En ole ennen pitänyt näin pitkää taukoa Pottereiden lukemisessa, ennen saatoin helposti lukea kaikki kirjat kerran läpi vähintään vuodessa. Pitkä tuumaustauko on antanut etäisyyttä ja koen, että pystyn katsomaan sarjaa vihdoinkin hieman objektiivisemmin.

Liekehtivän pikarin ensimmäinen luku jo poikkeaa kolmesta ensimmäisestä kirjasta synkkyydellään ja ihan jopa kielellään, mutta sen jälkeen seuraavat pari sataa sivua ovat aika samanlaista meininkiä, kuin Azkabanin vangissa. Myönnän, olin jopa hieman kyllästynyt. Dursleyiden hämmentämistä, huispausta, oppitunneille menoa... Mutta noin puolessa välissä meno tuntui yhtäkkiä muuttuvat. Olin huomaavinani selkeän laadun muutoksen. Kaikki muuttuu synkemmäksi, vakavia asioita tapahtuu, vakavat asiat tuntuvat vaikuttavan Harryn entistä enemmän myös henkisesti. Kirjan loppupuolella olin jo hyvinkin vaikuttunut. Totta kai minä tiesin, että Voldemort saa hahmonsa takaisin ja taikaministeriö kieltää sen, mutta vasta nyt tunnun oikeasti tajuavan sen. Vähän sama ilmiö, kun katsoin Leijonakuninkaan pitkästä aikaa täysi-ikäisenä ja tajusin yhtäkkiä, että Simba oikeasti luulee aiheuttaneensa isänsä kuoleman.

On kiinnostavaa huomata, kuinka eri näkökulmasta kirjaa voi lukea. Nyt tunnuin kiinnittävän aivan eri asioihin huomiota. Nuorempana luin kirjoja hyvin Harry-näkökulmasta. Jos Harry oli jotain mieltä, olin automaattisesti samaa mieltä. Siksi esimerkiksi en välittänyt Hermionen S.Y.L.K.Y.-kampanjoinnista. Nyt taas nyökyttelin päätä Hermionen puheille, vaikka kaikki Hermionen keinot eivät ehkä ole parhaita mahdollisia.

Tätä kirjaa lukiessa aloin myös kunnolla pohtia, miten Potterit yleisesti ovat vaikuttaneet ajatteluuni ja jopa moraaliini. Jonkin aikaa sitten julkaistiin tutkimus, jonka mukaan Pottereita lukeneet ihmiset ovat yleisesti ottaen suvaitsevaisempia kuin he, jotka eivät ole Pottereita lukeneet. Eniten minua ehkä kuitenkin huvittaa se, kuinka paljon Harryn opiskelutyyli on tarttunut minuun. Harry välttelee turnajaisten koetuksiin valmistautumista viimeiseen asti, minä kirjoitan esseen viimeisenä iltana.


Näin uudelleen luvun aikana myös innostukseni fan artin tekoon on hieman kasvanut. Oikeastaan piirtelin luennolla satunnaisesti kaikenlaista, kun yhtäkkiä huomasin aloittaneeni ihmishahmon. Siitä tuli sitten Sirius, joka pitelee Päivän profeettaa. En ole pitkään aikaan piirtänyt lähes kokonaista miesvartaloa, joten anatomia on vähän hakusessa, mutta mielestäni siitä tuli ihan katseen kestävä. Päätin piirtää hänet myös koirana, mutta en nyt ole ihan varma, kuvittelenko Siriuksen animaagimuotoa tuollaiseksi. En vain osaa piirtää koiria ilman mallia, joten googlasin Lumiallani koiran kuvia ja valitsin malliksi sen, joka ei ollut chihuahua.

Muistelin, että olin joskus aikoinaan piirtänyt neljänteen Potterin aikas näyttävän kuvituksen. Se oli minulla Vuotis.netissä tallessa. Kaikkia keskustelualueita ei kuitenkaan näe, jos ei ole kirjautunut sisään. Olen aina välillä yrittänyt kirjautua Vuotikseen sisälle, onnistumatta, mutta nyt päätin yritää uudelleen. Ehkä tällä kertaa muistan salasanan! Ja niinhän minä muistinkin! Tunne oli uskomaton. Vuotis! Täällä minä vietin parhaat teinivuoteni. Tätä kautta osallistuin ensimmäisiin miitteihin ja kävin ensimmäisiä kunnollisia keskusteleluja kirjoista. Nyt kun selasin Vuotista läpi, minusta tuntui, kuin olisin saapunut rauniokaupunkiin. Tuuli ujeltaa tyhjillä kaduilla. Minä elin Vuotiksessa sen kulta-aikoina, mutta nyt jäljellä on vain haalea varjo entisestä.


Piirustuksen kuitenkin löysin. Se on maaliskulta 2006, jolloin olin 14-vuotias, ja sijoittuu Liekehtivän pikarin loppuun, jossa Harry joutuu kertomaan Dumbledorelle kaiken, mitä hautasmaalla tapahtui. Muistan aika tarkkaan, kuinka olen piirtänyt tätä kuvaa. Se oli pitkä projekti. Vaikka nykyään olenkin hieman taidokkaampi piirtäjä, en jaksa muuta kuin ihmetellä sitä yksityiskohtien määrää, mitä olen jaksanut tuohon kuvaan laittaa. Huvittaa myös se huomio, etten nykyäänkään osaa erityisen kummoisesti laskostaa vaatteita ja kuinka samanlainen kaapu Siriuksella on verrattuna tämän päivän piirustukseen.

Liekehtivää pikaria lukiessa kommentoin lukuprosessia kavereilleni WhatsAppin kautta. Päätin koota tähän joitain niistä kommenteista. Pahoittelen kuvien laatua, useimmat on otettu yöllä lukulampun valossa, sillä en viitsinyt nousta laittamaan kattolamppua päälle.


Lajittelukohtauksessa huomioni kiinnittyi Natalie McDonaldiin. Muistelin, että tälle jutulle on oma tarinansa. Natalie McDonald oli oikea tyttö, joka sairasti leukemiaa. Hänen äitinsä ystävä kirjoitti Rowlingille ja pyysi häntä kirjoittamaan kirje tytölle, mutta Rowling ei ehtinyt vastata ajoissa. Rowling kuitenkin tutustui Natalien äitiin. Natalie sai pienen kunnianosoituksen ja pääsi mukaan Liekehtivään pikariin, vaikkei hän elänyt tarpeeksi kauan ehtiäkseen itse lukea kirjaa.



Tämä kohtaus tuntui erittäin vaikuttavalta. Jäin miettimään, että mitä Ron jäi tekemään, kun ei palannut makuhuoneeseen. Kenties hän isui hiljaisessa oleskeluhuoneessa ajatellen asioita.



Nyökyttelin kovaa tahtia päätäni tämän lauseen kohdalla. Ron on taikamaailman kasvatti ja on omalla tavallaan kapeakatseinen, sillä hän on aina tiennyt millä puolella on, joten hän ei ole todennäköisesti joutunut ajattelemaan omia näkemyksiään tarkkaan ja hartaasti. Hermione taas on jästimaailmasta kotoisin ja Siriuksen suku kannattaa pimeyden voimia, joten heidän elämänkokemuksen ja näkemyksensä ovat todennäköisesti hieman erilaisia.



Tässä vaiheessa pysähdyin ja aloin laskeskella, että minkäs ikäinen Sirius itse oli mennessään Azkabaniin. 22! Minä olen nyt 22-vuotias! Hyvänen aika, Sirius joutui vankilaan vielä kun oli ihan lapsi. Tai minä ainakin olen vielä ihan untuvikko. Tämä tarkoittaa, että Lily ja James kuolivat parikymppisinä, ja he olivat sitä ennen ehtineet hankkia talon, lapsen ja lemmikinkin!



Eikö Sirius muka tiedä, mikä on pimeän piirto?



Pieni näytä Harryn loistavasta sarkastisuudesta. Se, joka ei Harryta tykkää, ei vain ole lukenut Pottereita tarpeeksi huolellisesti.
(Okei, varmasti on mielipide-eroja, tykkään vain puolustaa Harrya, sillä tosi monesti häntä enimmäkseen vähätellään.)



Tässä vaiheessa viimeistään alkaa huomata, kuinka sarja on muuttumassa synkemmäksi. Voldemortin uhrit, Lilyn ja Jamesin lisäksi, saavat nimiä, kasvoja ja sukulaisia, joihin hänen tekonsa on vaikuttanut.



Pottereissa on lukuisia juttuja, joita olen aina lukenut väärin. Tämä luku oli minulle pitään Varhennu loitsumies, mistä tuli mieleen käsky, jolla loitsivaa miestä käsketään siirtymään varhaisempaan ajankohtaan. Mitä ihmettä?

Toinen väärin luettu juttu on räiskepäräiset sisuliskot (räikeäperäiset sisuliskot). Muitakin varmasti on, ei nyt vaan tule mieleen. Tai ehken vieläkään ole huomannut, että luen ne väärin!



Unohdin aivan kokonaan, että tämä kohta on lopussa. Myönnän, tippa tuli linssiin.



Rakastan Pottereissa sitä, kuinka paljon sivuille on ripoteltu tavaraa, johon ei oikeastaan kiinnitä huomiota. Arabella Figg on mainittu jo neljännen kirjan lopussa, mutta silti Dursleyiden naapurin Figgin paljastuminen surkiksi oli minulle tosi iso paljastus Feeniksin killassa. Tässä mainitaan myös Mundungus Fletcher, ja Lovekivat mainitaan kirjan alussa. Sirius Musta mainitaan muuten jo ensimmäisessä kirjassa!

Jäin tässä kohtaa myös harmittelemaan sitä, ettei lukija pääse näkemään Siriuksen ja Lupinin ensimmäistä kohtaamista rauhallisissa merkeissä. Kunpa olisin päässyt kärpäseksi kattoon kuuntelemaan heidän muisteloitaan kupposen äärellä.

PS. Tein jonkun persoonallisuustestin, jonka mukaan olen tyyppiä ISTP, ja sitten vertasin tyyppiäni tämän sivuston hahmotyyppeihin ja sen mukaan olen saman kaltanen kuin Viktor Krum.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...