perjantai 19. joulukuuta 2014

Saga (Volume 3)

Kirjoittanut: Brian K. Vaughan
Piirtänyt: Fiona Staples
Sivuja: 144

Johan kolmas osa pisti rytinäksi!

Sagan luvut 13-18 pistävät ehkä sarjan parasta tähän mennessä. Ensimmäinen albumi oli alkuselvittelyä, toinen osa syventämistä ja säntäilyä, mutta kolmannessa osassa päästään ensimmäistä kertaa ehkä siihen, mitä tällä sarjalla tunnutaan hakevan.

Edellinen albumi loppui kutkuttavaan tilanteeseen, kun Prince Robot IV pääsee Quietukselle, jossa Alanan lempikirjailija D. Oswald Heist asustelee erakkona majakassa. Hän kuulustelee kirjailijaa, sillä useat epäilevät Alanan, Markon ja heidän tyttärensä olevan yhteydessä kirjailijaan, mutta kirjailija ei suostu kertomaan mitään. 

Kolmas albumi hyppää hieman ajassa taaksepäin ja kertoo vielä neljän luvun verran tapahtumia, jotka tapahtuvat ennen Prince Robot IV:n kuulustelua. Mukaan jengiin liittyvät muun muassa keltaisen lehdistön toimittajat Upsher ja Doff, joista tuli nopeasti minun suosikkejani. He yrittävät selvittää lähes mystiseltä kuulostavan Alanan tarinaa, joten tällä kertaa lukija pääsee tutustumaan Alanan menneisyyteen toimittajien haastatelujen kautta. Jopa hieno teinikapina-aikainen valokuva vilahtaa ruudussa.

Alana, Marko, Hazel ja Markon äiti Klara saavat viettää hetken rauhallista elämää pelaten lautapelejä ja miettien tulevaa. Oli hauskaa seurata, kuinka Klara ja D. Oswald Heist juonittelivat, jotta saisivat Markon ja Alanan päätymään tulevaisuudensuunnitelmissaan kaikkia miellyttävään ratkaisuun. Sodan keskellä täytyy saada perusasiat kuntoon, joten tässä osassa pohditaan mun muassa sitä, mistä pieni perhe voi tulevaisuudessa hankkia elantonsa.


Aikahypähtelyistä huolimatta juoni ei todellakaan ole tylsä tai paikallaan junnaava. Tämä kolmas albumi oli sarjasta se, jota en oikeasti malttanut laskea käsistä. Aiempia osia olen lueskellut melko verkkaisesti, aina kohtauksen silloin tällöin, mutta nyt minun piti vähän nipistää yöunistani, jotta sain tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Muutama hahmo on hengenvaarassa, muutama hahmo tekee jotain erittäin yllättävää ja tarina rakentuu kohti lopun rysäystä.

Jos jotain kritiikkiä pitäisi sanoa, niin jollain tasolla minua on alkanut häiritä, kuinka paljon sarjakuvan maailmat muistuttavat maapallon maailmaa. Hahmoilla on hyvin länsimaisia vaatteita. Olen myös alkanut hitusen vierastaa kaikenlaisia olentoja, jotka ovat ihmisten muotoisia, mutta joilla on esimerkiksi merihevosen pää. Mistä tuollaiset olennot ovat peräisin? Miten he pystyvät kommunikoimaan ihmisäänellä? Välillä hahmot ovat hykerryttävän mielikuvituksellisia, mutta välillä pyörittelen silmiän jälleen yhdelle ihmisen ja eläimen risteytykselle. 

Jollain tavalla minulla on sellainen olo, että tarina voisi loppua jopa tähän osaan. Se ei kuitenkaan lopu, sillä neljäs albumi on juuri tullut ulos. Sain selville, että osat 1-18 on julkaistu yhtenä niteenä, joten voi hyvin olla mahdollista, että luku 18 päättää tarinan yhden näytöksen. Odotan mielenkiinnolla, mitä tulemaan pitää.

torstai 18. joulukuuta 2014

Saga (Volume 2)

Kirjoittanut: Brian K. Vaughan
Piirtänyt: Fiona Staples
Sivuja: 144

Kiinnostuin alun perin Sagasta, kun törmäsin kolmen sivun pätkään netissä. Lainasin albumin kirjastosta, mutta ensimmäisessä osassa ei vielä ollut pätkää, joka oli alun perin herättänyt kiinnostukseni. Nyt toisessa osassa pääsin vihdoin lukemaan, miten tuo kolmen sivun pätkä jatkuu ja miten se tarkalleen ottaen liittyy tarinaan.

Sarjakuvien saaminen käsiini olikin sitten oma prosessinsa. Joskus kirjaston hankinpyynnöt etenevät hyvin hitaasti... Kun sanon hitaasti, niin tarkoitan todella sitä. Vaati muutamaa kyselyä tiskiltä, yksi kirjastolla töissä ollut tuttu, jolle kerroin tilanteen ja sain neuvoja ja lopulta yksi sähköposti oikeaan osoitteen, kunnes vihdoin, yhdeksän kuukauden odottamisen jälkeen, sain sarjakuvat käsiini. Viime helmikuussa pohdin, ostanko albumit itselleni vai teenkö hankintapyynnön kirjastoon. Jos olisin tiennyt, että joudun odottamaan paria sarjakuvaa yhtä kauan kuin kaksosia, olisin kyllä ostanut ne omakseni.


Olin jo miltein ehtinyt unohtaa, mitä edellisessä albumissa tapahtuu, mutta onneksi bloggaukset virkistävät muistia! Sagan 2. albumi jatkaa siitä, mihin edellinen osa loppui. Marko ja Alana ovat edelleen pakomatkalla jättäydyttä Landfallin ja Wreathin kahakoista ulkopuolelle. He ovat juuri saaneet haltuunsa eeppisen puisen avaruusaluksen, kun heidän kyytiinsä ilmaantuu kaksi henkilöä, jotka paljastuvat Markon vanhemmiksi. Marko joutuu häipymään äitinsä kanssa metsästämään heidän kadonnuta haamukaveriaan, kun taas Alana jää tekemään tuttavuutta appi-isänsä kanssa.

Sarjakuva jatkaa edellisestä osasta tuttua mallia, jossa käydään välillä takaumien kautta läpi sitä, kuinka esimerkiksi Alana ja Marko ovat tavanneet. Paljastuksia on luvassa. Karkuripariskuntaa jahtaa myös edelleen sama poppoo kuin edellisessä osassa, mutta tällä kertaa mukaan liittyy uusia henkilöitä, muun muassa ainakin minuun vedonut Gwendolyn, joka on ennen tätä albumia tunnettu ainoastaan nimeltä Markon exänä.

Tätä sarjakuvaa lukiessa huomasin pohtivani nykyistä suhtautumistani tarinankerrontaan. Ennen pidin hyvin lineaarisesti ja kronologisesti etenevästä kerronnasta, mutta olen huomannut viime aikoina nauttivani kerronnasta, jossa takaumien kautta paljastuu aina uusia puolia tarinasta ja hahmoista. Saga aloittaa tarinansa keskeltä. Hazel syntyy, mutta sitä ennen on tapahtunut jo paljon. Lukija pääsee seuraamaan tarinaa kahdessa tasossa.

Sagassa on oikeastaan kolme ulottuvuutta: on takaumat, nykyisyys ja Hazelin kertojaääni, joka puhuu kaikesta mennessää muodossa ja kaikkitietävästi. Lukija ei vielä tiedä, missä elämäntilanteessa kertojaääni-Hazel on, mutta jonkin verran siitä voi päätellä. Hazelin on pakko elää vähintään sen ikäiseksi, että pystyy kertomaan asiat, joita hän kertojana on tuonut ilmi.

Edellisessä bloggauksessa kerroin, kuinka Saga tuntuu olevan melko väkivaltainen. Tällä kertaa en kiinnittänyt siihen juurikaan huomiota. Joko olin paremmin varautunut, tai sitten alun jysäyksistä on päästy yli ja on aika keskittyä itse juoneen sen sijaan, että kalasteltaisiin lukijoita mukaan alastomuuden ja väkivallan voimin. Tämä toinen albumi tuntui välillä erittäin herkältä. Kovikset päättävät uhrata kaiken lähes mitättömän, mutta heille tärkeän asian takia, kovia salaisuuksia tuodaan julki ja kaiken keskellä opetellaan pitämään huolta sylivauvasta.

Pidin siitä, kuinka maailmaa tunnutaan hyödyntävän. Wreathin kansalaiset eivät voi taikoa ilman että kertovat samalla salaisuuksia, joten odotan aina innolla, milloin taikaa tarvitaan, Myös edellisen albumin orjatyttö osoittautuu hyödylliseksi (ainakin jahtaajille, en nyt usko Markon ja Alanan olevan kovin ilahtuneita).

Hahmoja tässä sarjassa kyllä tuntuu olevan hieman liikaa, varsinkaan kun välillä he ovat poissa useita lukuja ja tekevät paluun juuri silloin, kun olen jo luullut heidän jättäytyneen pois koko tarinasta. Onneksi hahmosuunnittelu sentään on rikasta. Hahmot tunnistaa helposti toisistaan.


lauantai 13. joulukuuta 2014

Kultainen lohikäärme

Kirjoittanut: Liz Williams
Sivuja: 398

Lukupiirin hyviin puoliin lukeutuu se, että siellä tulee tutustuneeksi kirjoihin, joita ei ehkä muuten tulisi lukeneeksi. Lukupiirin huonoon puoliin lukeutuu se, että siellä tulee tutustuneeksi kirjoihin, jotka eivät välttämättä kolahda erityisen hyvin. Liz Williamsin Kultainen lohikäärme on yksi tällaisista kirjoista.

Kultainen lohikäärme on rikoskomisario Chenin ja demonipoliisi Zhu Irzhin seikkailujen kolmas osa. Lukupiiri oli todennut, että koska kyseessä on jonkin sortin rikosromaanisarja, jossa jokaisessa kirjassa on oma itsenäinen tapaus, jota selvittävät edellisistä osista tutut henkilöt, voi kirjan ottaa piirin lukemistoon. Tavallaan lukupiiri oli ollut oikeassa: tarinaan pääsee jokseenkin helposti mukaan eikä se selkeästi jatka tarinaa, joka on jäänyt kesken edellisissä osissa. Minulla oli silti vaikeuksia ymmärtä kirjaa.

Aluksi kyllä pidin kirjasta melko paljon. Olen häpeällisen jumittunut länsimaailmaisesta maailmasta kertovaan kirjallisuuteen, joten Kultaisen lohikäärmeen kiinalaisuutta oli kiehtovaa seurata. Huomasin, kuinka vähän oikeastaan tiedän Kiinan ja sen lähialueiden kulttuureista, mutta oli myös mukavaa huomata, kuinka kykenin kaivelemaan aivoni perukoilta ne vähäiset faktat, joiden perusteella pysyin juonessa jokseenkin mukana. Omalla tavallaan kirja kuitenkin olettaa, että lukijat joko tietävät kiinalaisesta mytologiasta edes jotain tai sitten ovat lukeneet aiemmat osat, joissa luultavasti selitetään asioita enemmän.

Kirja kertoo Singapore kolmesta, maanpäällisestä kaupungista. Kirjan maailmassa on olemassa sekä taivas että helvetti, joiden välillä seilaaminen vaikuttaa melko helposta. Ne sijaitsevat jokseenkin toisissa ulottuvuuksissa, mutta esimerkiksi poliittiset vierailut maailmojen välillä ovat mahdollisia.

Tarina alkaa siitä, kun Pin-niminen rattopoika huomaa, kuinka hänen tuttunsa Ming-neito katoaa mystisesti. Hän sattuu törmäämään juhlissa Cheniin ja Zhu Irzhiin, joille hän kertoo tapauksesta. He lupaavat alkaa selvittää tapausta, mutta tutkimuksia hidastaa diplomaattinen matka helvettiin, Samaan aikaan rouva Pa -nimisen vanhan naisen tytär menee naimisiin, saa lapsen ja lähettää Kultaiseksi lohikäärmeeksi kutsutun pikkupojan äitinsä hoiviin. Kultainen lohikäärme vaikuttaa olevan kummallisen kypsä kaksivuotias ja kaiken lisäksi hän tuntuu olevan jotenkin kytköksissä kaikkeen, mitä kirjan aikana tapahtuu.

Noin puoleen väliin saakka pidin kirjaa oikeasti mielenkiintoisena. Jouduin tekemään jonkin verran tavallista enemmän työtä pysyäkseni mukana, mutta tehokkaalla rivien välistä lukemisella sain rakennetua päähäni edes jonkinlaisen kuvan kirjan maailmasta ja siinä vallitsevista säännöistä.

Puolessa välissä kirjaa kuitenkin huomasin, ettei minulla edelleenkään ole hajua, mihin tarina on oikein menossa. Mikä on kirjan kantava juoni? Kai se siellä jossa hyvin piilossa oli, mutta enimmäkseen huomasin lukevani melko tylsän Chenin matkustelua helvetissä ja Zhu Irzhin perhedraamaa. Eniten minua kiinnosti Pin, joka hänkin joutuu kidnapatuksi, mutta valitettavasti häntä on kirjassa loppujen lopuksi hyvin vähän.

Jossain vaiheessa kiinnostus kirjaa kohtaan lopahti ja luin sen loppuun vain lukupiirin takia. Kirja ei tunnu olevan oikein minkäänlainen kokonaisuus. Lopun viimeiset noin 80 sivua ovat pelkkää toimintaa, mikä muistuttaa enemmän elokuvan kuin romaanin kerrontaa. Minulle tulikin mieleen, että kirjan tarina voisi toimia ihan hauskana ja vauhdikkaan seikkailuna, jossa on vähän posketon juoni, mutta joka naamioidaan katseenkestäväksi hauskoilla letkautuksilla ja hienoilla taistelukohtauksilla. Nyt kirjaa lukiessa nämä mainitut letkautukset tuntuvat vain vähän väkinäisiltä.

Lukupiirissä moni muukin ihmetteli kirjan meininkiä. Esiin nousi muun muassa se kiintoista huomio, että vaikka piiri on keskittynyt spekulatiiviseen fiktioon, monilla oli vaikeuksia pysyä kirjan spefi-elementeissä mukana. Kentien tämä kirja oli kurkistus minulle siihen, miten spefiin tottumaton voi kokea kirjat, joissa tapahtuu arkitodellisuudesta poikkeavia asioita?

perjantai 12. joulukuuta 2014

Tom of Finland: Sarja kuvia

Kirjoittanut & piirtänyt: Tom of Finland (Touko Laaksonen)
Sivuja: 128

Tom of Finland on ollut viime aikoina tapetilla niin postimerkkien kuin vuodevaatteiden ja pyyhkeiden muodossa. Kuvitelkaapa muuten näin ohimennen sanoen Tom of Finland -tapetit! Sain kaveriltani lainaan sarjakuva-albumin ja päätin tutustua siihen, mistä tässä haloossa on oikein kyse.

Tom of Finlandin piirustukset ovat vaikuttaneet kansainvälisesti homokulttuuriin ja hän on ehkä yksi Suomen tunnetuimmista kuvataiteilijoista ulkomailla. Hänet on palkittu vuonna 1990 Suomen sarjakuvaseuran Puupäähattu-palkinnolla. Tomin sarjakuvissa seikkailee muun muassa miehekkäitä tukkijätkiä, moottoripyöräilijöitä ja uniformumiehiä. 

Albumi sisältää esipuheen, esittelyn, itse sarjakuvat, luonnoksia ja muutaman sanasen kuvien retusoinnista. Olin ehkä eniten kiinnostunut esittelystä, jossa avataan Touko Laaksosen taustaa kuvataiteilijana. Mukaan on liitetty myös hänen lapsuudenaikaisia sarjakuviaan.

Itse sarjakuvat olivat omalla tavallaan hämmentävää luettavaa. En hämmentynyt sisällöstä, sillä kyllähän minä tiesin, mitä ryhdyin lukemaan, mutta olin hämmentynyt siitä, miten sarjakuvien eroottiset tarinat kerrotaan ja millä tyylillä. Sarjakuvat ovat erikoinen yhdistelmä tietynlaista vanhahtavaa sarjakuvakerrontaa, jota olen nähnyt enimmäkseen vanhoja Aku Ankka -sarjakuvia lukiessani. Kerronnan vanhahtavuutta vahvistaa kieli, jonka miellän yleensä varsin viattomiin teksteihin, yleensä lastenkirjoihin, mutta yhtäkkä niistä löytyykin sanoja, joiden ei pitäisi minun päänsisäisen mallini mukaan siihen kuulua.

Esimerkiksi: " - Richardin, joka oli 16-vuotias, pitkä, hauskannäköinen poika -- Richard katseli usein ulos ikkunasta ihaillen komeaa nuorta miestä ja hän tunsi kummallista vetovoimaa tuota seksikkään näköistä tummaa Laceytä kohtaan, jolla oli komeat tummat hiukset, pulisongit ja viikset." (s. 25-26)

Yleensä tarinat eivät edes olleet sellaisessa sarjakuvan muodossa, minkä olen tottunut mieltämään sarjakuvaksi, vaan ne ovat pikemminkin sarja kuvia, mihin koko albumin otsikkokin voi viitata. Tarinat kuitenkin etenevät, tosin pidemmän päälle jokseenkin itseään toistavaan tyyliin. Ehkä jos näitä olisi lukenut hitaammin, ei olisi kiinnittänyt niin paljon huomiota siihen, kuinka juoni tuntuu joka kerta menevän samalla tavalla. Viikottain, kuukausittain tai harvemmin ilmestyviin lehtiin tyyli kyllä sopii.

Kiinnitin huomiota sarjakuvissa siihen, kuinka ne tuntuvat aina kertovan vähän oman tien kulkijoista, sellaisista miehistä, jotka eivät ole sidottuja sen hetken maailmaan, vaan seuraavat sitä vähän sivusta. Sivuilla vilahti myös melko paljon poliiseja, minkä ajattelen olevan ajankuvaa, jolloin homoseksuaalisuus oli vielä luokiteltu rikokseksi ja/tai sairaudeksi.

Tutustuminen Tom of Finland -sarjakuviin oli mielenkiintoista ja virkistävää, sillä albumi luonnollisesti sisältää piirustuksia, jotka homomies on piirtänyt suunnaten ne homomieslukijoille. Yleensä näkee enimmäkseen eräänlaisen male gazen läpi vedettyjä heteromiesten piirtämiä/tuottamia kuvia naisista, jolloin nainen on kuvattu kuvaajaa miellyttävästi. Tomin kuvissa miehet on kuvattu hyvin kapealantioisiksi, leveäharteisiksi ja vahvaleukaisiksi, eli tyylitelty katsetta kestäviksi.

Yleensä ihmisillä, myös minulla, tuntuu olevan harhaluulo, että ennen ihmiset ovat olleet jotenkin häveliäämpiä kuin nykyään. Nämä sarjakuvat muistuttivat minua siitä, että kyllä sitä kaikenlaisia juttuja on ollut olemassa, mutta ne on julkaistu marginaalisimmilla alustoilla tai sensuuri on estänyt niiden julkaisun kokonaan.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...