tiistai 23. tammikuuta 2018

Lumberjanes Vol. 5: Band Together & Lumberjanes Vol. 6: Sink of Swim


Ehdin juuri nimetä Lumberjanes-sarjakuvat yhdeksi ilahduttavimmista asioista, joita tulin vuonna 2017 lukeneeksi. Tietenkin heti tämän kunniamaininnan jälkeen sarjassa tapahtui käsittämätön laadun notkahdusta.

Olen pitänyt Lumberjaneseista siitä, että vaikka ne vaikuttavat välillä hyvin päättömiltä, juoni solahtaa aina albumin lopussa johonkin jännittävään lopputulokseen.. Jokainen albumi on kertonut vähän lisää leiristä ja jatkanut hitusen taustalla lymyilevää isompaa juonta. Joka albumissa on seurattu useampaa tarinalinjaa ja saatu tietää tasaisesti kaikista Roanoke-mökin asukeista. Sivut on piirretty paksulla viivalla ja väritetty tummasti, ilman että sivujen lukeminen kuitenkaan tuntuu raskaalta.

Mutta toisin oli Volumessa 5. Band Together -niminen albumi alkoi lupaavasti, sillä ensimmäinen luku kertoi siitä, miten lapset saapuivat leirille. Paljastuu muun muassa, että Jo'n vanhemmat ovat hyvin varakkaita ja Jo haluaa salata sen, ja että Riley oli ennen leirin alkua pitkähiuksinen, mutta joutui leikkamaan hiuksensa jo ensimmäisenä päivänä. Pidin siitä, kuinka hahmot saivat taustaa, ja joidenkin myöhempien ihmisuhdekehitysten valossa jotkut ensikohtaamiset saivat myhäilemään.

Valitettavasti ensimmäiseen lukuun tyytyväinen myhäily loppuikin. Loppualbumi oli toisen, huomattavasti huonomman piirtäjän kynästä, eikä käsikirjoituksessakaan ollut kehumista. Tarina keskittyy pääsääntöisesti Apriliin (siihen punatukkaiseen), joka löytää läheisestä järvestä merenneitoyhteiskunnan. Hän haluaa auttaa mereneitoa, joka on potkittu bändistään pihalle. Hän hankkii jonkinlaisen sukelluspuvut, soluttautuu merenneitojen joukkoon ja yrittää juonia uuden ystävänsä bändiin takaisin mukaan. Samalla April jättää Roanoke-ystävänsä huomiotta, vaikka heilläkin olisi tärkeitä asioita, joihin tarvitsisivat ystävänsä apua.

Aivan kuin sarjan kaikki päätekijät olivat lähteneet parin kuukauden lomalle ja antaneet jonkun salaa julkaista heidän nimissään ihan mitä sattuu. Albumi tuntuu huonolta filleriltä, jonka väripaletti on kuin lauantaiaamun piirretyissä ja juoni ällöttävän opettavainen. Viidennen albumin notkahdus on erittäin hämmentävä myös siinä nimessä, että kuudes albumi taas on oikein hyvä!

Sink or Swim palaa nimittäin yhtäkkiä vanhoille raiteille, ainakin tarinankerronnallisesti. Aiemmista albumeista tuttu outo meno jatkuu yhtä outona, mutta hyvällä tavalla. Piirrosjälki ei ole vielä palannut ennalleen, mutta se on jo huomattavasti parempaa. Viides albumi kuitenkin jätti jälkeen pettyneen olon, jota edes seuraava ei onnistunut kunnolla pyyhkimään mielestä. Aion jatkaa sarjan lukemista ainakin muutaman albumin verran ja katsoa, miten sarjalle käy. Olisi harmi, jos alun timantti muuttuisi pikku hiljaa tuhkaksi.

Lumberjanes, Vol. 5: Band Together
TEKIJÄTIIMI: Noelle Stevenson, Shannon Watters, Carolyn Nowak, Grace Ellis, Brooke A. Allen
SIVUJA: 112
KIELI: Englanti
KUSTANTANUT: BOOM! Box
JULKAISTU: 2016
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Lumberjanes, Vol. 6: Sink or Swim
TEKIJÄTIIMI: Shannon Watters, Noelle Stevenson, Kat Leyh, Grace Ellis, Carey Pietsch, Maarta Laiho, Brooke A. Alle
SIVUJA: 112
KIELI: Englanti
KUSTANTANUT: BOOM! Box
JULKAISTU: 2017
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija (Väki 1)

Tammikuun ensimmäisenä päivänä vuonna 2018 saavuin aamuyöllä kotiin uuden vuoden vietosta. Kello oli noin neljä, mutta päätin vielä lukea hetken. Elina Rouhiaisen Muistojenlukija paljastuikin niin koukuttavaksi kirjaksi, että minun oli suorastaan pakotettava itseni nukkumaan noin kuuden maissa. 

*

Muistojenlukija on Elina Rouhiaisen toisen kirjasarjan aloitusosa. Se julkaistiin kesällä 2017 ja sen julkaisutilaisuus pidettiin Hel-YA-tapahtuman jälkeen. Ehdin osallistua sen alkuun, mutta jouduin liukenemaan bussiin jonkin ajan kuluttua. Se, mitä ehdin haastattelusta kuulla, ehti herättää kiinnostukseni.

Kirja kertoo Kiurusta, joka on aina pystynyt näkemään ihmisten muistot lintuina. Myös hänen ystävällään Samuelilla on erikoisia kykyjä, mutta ketään muuta he eivät tiedä. Tarina alkaa siitä, kun Kiurun isoäiti kuolee. Kiuru on matkalla hautajaisista kotiin, kun hän vahingossa varastaa edessään kävelevän nuoren miehen muistoja. Yleensä ihmiset eivät huomaa, kun heidän muistojaan sorkitaan, mutta tämä huomaa. Kiuru lähtee pakoon, mutta yöllä samainen nuori mies ilmestyy Kiurun uneen. Hän esittäytyy Daiksi ja pyytää Kiurua tapaamaan kasvokkain. Kiuru suostuu.

Dai esittelee Kiurun vallatussa talossa asuvalle porukalle, joista osalla on samankaltaisia kykyjä kuin Kiurulla. Kukaan muu ei osaa lukea muistoja, mutta yksi osaa lähettää unia, toinen osaa lukea ajatuksia, kolmas osaa hämätä ihmisten aisteja. Kiuru löytää näistä ihmisistä itselleen uusia ystäviä. Samalla hän joutuu kasvoikkain kodittomien ja paperittomien ihmisten realiteettien kanssa.

Muistojenlukija on luokiteltavissa urbaaniksi fantasiaksi, mutta mielestäni se onnistuu spekulatiivia elementtejä paremmin yhteiskunnallisten ongelmien kuvauksessa. Rouhiainen on luonut trilogiaansa sopivan abstrakteja yliluonnollisia elementtejä, joten on täysin uskottavaa, että sellaisia voisi löytyä urbaanista ympäristöstä ilman, että se muuttaisi meidän tuntemaamme maailmaa merkittävästi. Rouhiaisen näyttämä Helsinki on rankka, mutta ajankohtainen. Se näyttää Helsingin, jossa sekoittuu varakkuus, työttömyys, kodittomuus ja paperittomuus. Tarina kerrotaan Kiurun näkökulmasta, eikä hän ole vielä havahtunut kaikkeen, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Kirjasta kehittyykin tarina siitä, kuinka Kiuru kasvaa ujosta kirjanörtistä ihmiseksi, joka uskaltaa katsoa kirjan sivujen yli.

Rouhiainen on selvästi kehittynyt kirjoittajana huimasti. Sen lisäksi, että teksti on sujuvaa, myös juoni tuntuu paremmin jäsennellyltä verrattuna Rouhiaisen edellisen kirjasarjan aloittaneeseen osaan, Kesytömään. (En ole lukenut Susiraja-sarjaa loppuun, joten en pysty sanomaan mitään lopusta sarjasta.) Muistojenlukijassa rakennetaan tarinaa ja maailmaa rauhallisesti, mutta samalla mielenkiitoisesti. Vaikka tekstiä lukee verkkaisesti, huomaa yhtäkkiä ahmaiseensa yli sata sivua. Kirja on hieman alle 400 sivua pitkä, mutta se ei tunnu pitkältä. Samalla tuntuu ihmeelliseltä, että niin paljon tavaraa on mahtunut niin pieneen sivumäärään. Rouhiainen on onnistunut luomaan maailman, jonne solahtaa kevyesti mukaan.

Suurimmat kritiikit tässä kirjassa ovat enimmäkseen pelkkää yksityiskohdista nipottamista. En esimerkiksi hirveästi lämmennyt termeille, joita Väki käytti eri kyvyistä. Niissä oli jotain, mikä särähti korvaan: sanat eivät vaikuttaneet sellaisilta, jotka olisivat voineet kehittyä luonnollisesti suomenkielisellä alueella vuosisatojen kuluessa. Sanat olivat myös vaikeita muistaa, ja aina kun niitä käytettiin, jouduin tarkistamaan, mitä mikin nyt tarkoittikaan.

Jäin myös miettimään paljon sitä, miksi Kiuru näki muistot lintuina. Kukaan muu ei kokenut kykyjään mitenkään poikkeuksellisella tavalla, vaan jos he lukivat ajatuksia, he lukivat ajatuksia, eivätkä nähneet niitä esimerkiksi pilvinä tai kissoina.

Myönnän kyllä, että linnut ovat erittäin hieno visuaalinen valinta. Monet kohtaukset piirtyivät mieleen upeina juuri lintujen ansiosta. Koin myös mielenkiintoisena sen, että linnut oli otettu kirjaan turvallisena elementtinä, sillä usein lintuja kuvataan peloissa - sitä, kuinka ne hyökkäävät suurena joukkona ja nokkivat silmät irti. Tässä kirjassa linnut ovat jotain muuta. Mutta mitä? Toivottavasti jatko-osissa annetaan tälle edes jokin selitys.

Muistojenlukija on romaani, jolla oli hienoa aloittaa vuosi 2018. Aion ehdottomasti lukea jatkoa.

*

Loppuun laadin vielä lyhyen listan asioista, jotka haluan mainita, mutta joita en saanut ujutettua saumattomasti muun tekstin joukkoon:

  • Pidin kirjan lopusta. Siinä oli jotain sellaista, mitä tehdään tämän hetken sarjoittuvissa elokuvissa paljon, mikä yleensä elokuvissa ärsyttää minua, mutta josta tässä kirjassa pidin erittäin paljon. Mieleni muotoili siitä hienon kohtauksen.
  • Arvostin suuresti non-binary-hahmoa, joka oli kirjassa mukana luonnollisesti omana itsenään, eikä hänestä tehty suurta numeroa.
  • Rouhiainen on luonut Kiurusta hahmon, jonka äiti on irrotautunut romaniyhteisöstä. Kirja saa mielenkiintoisen lisämausteen siitä, että Kiuru selvästi etsii omaa yhteisöään sen tilalle, josta hänet on jo syntymästään saakka suljettu ulkopuolelle.

SIVUJA: 387
KUSTANTANUT: Tammi
JULKAISTU: 2017
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

sunnuntai 21. tammikuuta 2018

Fiona Barton: Leski

Tämän tekstin lopussa on löyhä juonipaljastus kirjan loppupuolelta, joten jos et halua tietää sitä, älä lue tekstiä toisen tähden jälkeen.

*

Toimittajana työskennellyt Fiona Barton kertoo romaaninsa Lesken ennakkokappaleen saatesanoissa, että sai ideansa romaaniin kaikista niistä vaimoista, jotka seisoivat ääneti miestensä rinnalla, kun miehet olivat syytettyinä kamalista rikoksista. Mitä nämä naiset ajattelevat? Kuinka paljon he miestensä rikoksista tietävät?

Fiona on luonut romaaniaan varten Jean Taylorin, hyvin tavallisen vaimon, joka on mennyt nuorena naimisiin hurmaavan, hyvin tienaavan miehen Glenin kanssa. Lapsia perheeseen ei ole syntynyt, mikä pariskunta on kokenut raskaana, mutta muuten heillä menee hyvin. Tai ainakin melko hyvin. Aina kun Jean alkaa epäillä Glenin äksyä käytöstä, Glen sanoo heidän olevansa yleisesti ottaen erittäin onnekkaita, onhan heillä toisensa. Ja Jean uskoo. 

Romaani alkaa, kun Glen on vastikään menehtynyt jäätyään bussin alle. Toimittajat piirittävän Jeania, joka istuu linnoittautuneena kotiinsa. Yksi toimittaja, Kate, onnistuu pääsemään sisälle ja saa suostuteltua Jeanin haastatteluun. Mediaa kiinnostaa kuulla, uskaltaako leski viimein puhua. Mitä sanottavaa on naisella, joka on viimeiset pari vuotta seissyt hiljaa seksuaalirikoksesta ja mahdollisesta murhasta syytetyn miehen rinnalla?

Leski etenee useassa aikalinhassa. Välillä seurataan nykyhetkeä, jossa Kate haastattelee Jeania ja välillä palataan aivan alkuun, eli hetkeen, jolloin 2-vuotias tyttö Bella ilmoitetaan kadonneeksi. Romaani seuraa juonta sekä lesken, toimittajan, poliisin että Bellan äidin näkökulmasta. Se, mitä on tapahtunut, paljastuu pikku hiljaa, kuten rikoskirjallisuudessa nyt yleensä onkin tapana.

En erityisemmin pitänyt Leskestä. Suurimpana ongelmana koin päähenkilöiden tylsyyden. Kirjaa kehutaan etukannessa muun muassa Gillian Flynin Kiltin tytön veroiseksi karmivaksi tarinaksi, mikä taatusti nosti odotuksia liikaa. En tosin pitänyt Kiltistä tytöstäkään hirmuisesti, mutta oli se mielenkiintoisempi kuin tämä. Leski nojautuu suuresti Jeaniin, mutta Jeanista on päätetty kirjoittaa mahdottoman puiseva hahmo. Hänellä ei tunnu olevan lainkaan omia ajatuksia. Jeanin ihmistyypin tunnistaa oikeasta elämästä: hieman alistetun naisen, joka ei ole päässyt elämässään kehittymään täyteen potentiaaliinsa. Matalasti kouluttautunut, aviomiehensä hienovaraisesti manipuloima ja vailla sosiaalisia suhteita. Melkein säälitti toimittajia, jotka yrittivät saada hänestä mielenkiintoisen haastattelun, sillä juuri mitään mielenkiintoista ei ollut alun alkujaankaan. 

Muutkin hahmot tuntuivat pitkästyttäviltä. Katen luonne oli sitä, että hän oli mielestään hyvä toimittaja (ja jopa oikeasti käyttäytyi niin), ja poliisi Bob Sparkesin luonne oli se, että hän oli poliisi. Mielenkiintoisin hahmo oli ehdottomasti Glen, mutta hänkin jää hyvin pintapuoliseksi tuttavuudeksi.

Hahmojen lisäksi juoni kummaksutti. Yleensä rikoskertomuksissa on vetävä juoni, joka saa sivut kääntymään, mutta Leski ei missään vaiheessa kunnolla imaissut mukaansa, sillä kirjassa kuvattava rikos ei ollut erityisen mielenkiintoinen. Oikeassa elämässä seksuaalirikokset ovat aina kauhea asia, mutta rikoskirjallisuudessa aivan ylikäytetty aihe, josta ei enää haluaisi lukea lainkaan. Jos en olisi lukenut kirjaa pitkän junamatkan aikana, en ehkä olisi saanut luettua sitä loppuun.

*

Toisaalta samaan aikaan olin kyllä hieman kiinnostunut siitä, miten tarina loppuu. Lesken juoni on rakennettu siinä mielessä erikoisella tavalla, että missään vaiheessa ei ole kunnolla selvää, mitä on tapahtunut. Glen, joka tietäisi kaiken, on kuollut, eikä Jeanin ajatukset paljasta mitään. Lukijalle käy aika varhain ilmi, että Gleniä epäillään Belan kidnappaamisesta, mutta kirja panttaa hyvin pitkään tietoa siitä, onko Glen oikeasti tehnyt sen. Glen vakuuttaa syyttömyyttään niin tehokkaasti, että jopa minä aloin uskoa sitä. Aloin jopa pohtia, olisiko kiinnostavaa, jos lopussa paljastuisikin, että Glen on syytön. 

Olisiko se ollut mielenkiintoinen, rohkea lopetus, vai olisiko se vain turhauttanut? Eikö rikoskirjallisuuden tarkoitus ole saada lopussa selville, kuka todella on syyllinen? Leski olisi ollut aivan toisenlainen tarina, jos niin olisi käynyt. Nyt Leski on hajanainen tarina, josta on vaikea sanoa, mistä se loppujen lopuksi edes kertoo. Jos Glen olisikin ollut syytön, se olisi ollut tarina siitä, kuinka media, poliisi ja lähipiiri pilaavat ensiksi hänen maineensa ja sitten jopa välillisesti aiheuttavan hänen kuolemansa.

ALKUPERÄINEN NIMI:  The Widow
SIVUJA: 366
KUSTANTANUT: Bazar
JULKAISTU: 2016 (suom. 2018) 
SUOMENTANUT: Pirkko Biström
MISTÄ MINULLE: Ennakkokappale

perjantai 12. tammikuuta 2018

Mitä bloggaamatta jäi - pika-arvosteluja vuonna 2017 luetuista kirjoista

Tämän blogitekstin tarkoitus on koota yhteen kaikki ne vuoden 2017 kirjat, joista en saanut aikaiseksi kirjoitettua. Mukana on myös yksi kirja vuodelta 2016. Muutamasta kirjasta jätän bloggaamatta: kaksi niistä on tenttikirjoja, yhdestä aion kirjoittaa pidemmän jutun, kunhan saan sarjan luettua loppuun ja kahdesta aion julkaista jutut sen jälkeen, kunhan arvosteluni niistä julkaistaan eräässä lehdessä.

Tämän bloggauksen perusteella on oiva mahdollisuus päästä kurkistamaan, mitä joistain teoksista jää päällimäiseksi mieleen. Mitä oikeasti muistaa pidemmän ajan jälkeen?

Felicia Day: You're Never Weird On The Internet (Almost)
SIVUJA: 278
KIELI: Englanti
KUSTANTANUT: Sphere
JULKAISTU: 2015
MISTÄ MINULLE: Oma ostos

Vuoden 2017 koonnissa nimesin tämän kirjan teokseksi, johon palaan ajatuksissani usein. Felicia Day tuli minulle tutuksi Supernaturalista, jossa hän esitti pirteää tietokonenörttiä, joka auttoi Wincheterin veljeksiä kiperien paikkojen tullen. En tiennyt Daysta juuri mitään, kun päädyin ostamaan tämän kirjan Tukholma-reissuni aikana. Omaelämäkertoa on yleensä mielenkiintosista lukea ja kirjan kirjoittaja oli melkein tuttu, siinä suurimmat ostoperusteet.

Kirja oli hyvin yllätyksellinen, sillä paljastui, että Day on käynyt koulunsa kotona, mutta hänen koulutustaan ei olla koskaan kunnolla valvottu. Hänen teini-ikänsä meni muun muassa teatteri- ja musiikkiharrasten parissa, ja lopulta hän meni collegeen opiskelemaan klassista viulunsoittoa ja matematiikkaa. Valmistumisen jälkeen hän hylkäsi kaikki suunnitelmansa muusikon urasta ja muutti Hollywoodiin aloittaakseen näyttelijänuran. Ura ei urennut helposti, mistä seurasi masennusta ja riippuvuutta tietokonepeleihin. Tietokonepelit kuitenkin auttoivat hänet lopulta luomaan oman nettisarjan nimeltään The Guild. The Guild keräsi huimaa suosiota, mikä avasi Daylle ovia tuottamisen puolelle. Day on elänyt eriskummallista elämää, jota huomaan ajattelevani usein.

Angie Thomas: Viha jonka kylvät
ALKUPERÄINEN NIMI: The Hate U Give
SIVUJA: 393
KUSTANTANUT: Otava
JULKAISTU: 2017 (suom. 2017) 
SUOMENTANUT: Kaijamari Sivill 
MISTÄ MINULLE: Arvostelukappale / osallistumislahja

Sain tämän kirjan Hel-YA-tapahtumasta osallistumislahjana ja aloin lukea kirjaa heti tapahtuman jälkeen bussissa. Kirja kertoo teini-ikäisestä tummaihoisesta tytöstä Starrista, joka elää rauhattomalla asuinalueella, mutta joka käy koulua kalliissa, pääsääntöisesti valkoisessa koulussa toisessa kaupunginosassa. Kirjan alussa Starr on paikalla, kun valkoiset poliisit ampuvat hänen lapsuudenaikaisen ystävänsä. Ainoana siviilisilmännäkijänä Starr joutuu pohtimaan, haluaako hän todistaa tapausta oikeudessa.

Viha jonka kylvät on saanut paljon positiivista palautetta mediassa sen ajankohtaisen aiheen takia. Olen tästä samaa mieltä. Kirja kertoo siitä, kuinka yhdysvaltalaiset poliisit edustavat turvattomuutta joillekin ihmisryhmille siinä missä ne taas edustavat turvaa joillekin. Kirja ei kuitenkaan mustavalkoisuuteen. Esimerkiksi eräs Starrin läheisimmistä aikuisista on ammatiltaan poliisi ja Starr itse seurustelee valkoihoisen koulukaverinsa kanssa.

Aiheeltaan kirja on mielenkiintoinen ja tälle ajalle tärkeä. Romaanina olisin kuitenkin toivonut siltä jonkinlaista kiteyttämistä. Siinä on liikaa sivupolkuja, ja varsinkin loppupuolella olisin toivonut, että jostain olisi poistettu ainakin 50 sivua.

J. K. Rowling, John Tiffany & Jack Thorne: Harry Potter and the Cursed Child
SIVUJA: 343
KIELI: Englanti
KUSTANTANUT: Little, Brown
JULKAISTU: 2016
MISTÄ MINULLE: Oma ostos

Tilasin paljon huomiota herättäneen Potterin "kahdeksannen" osan välittömästi sen ilmestymisen jälkeen. Lukukokemus oli ristiriitoja täynnä: tarinassa on hetkensä, mutta siinä on myös täysin käsittämättömiä tapahtumia. Jonkin verran jouduin muistuttamaan itseäni siitä, että myös Potter-kirjoissa on välillä hyvin outoja kohtauksia. Ehken lapsena vain lukenut kaikkea niin kriittisellä silmällä kuin nykyään.

Loppujen lopuksi Harry Potter and Cursed Child on aikamatkakertomus, jossa seikkaillaan hauskasti, mutta jonka lopussa kaikki palautuu kutakuinkin entiselleen. Ainoa muutos on Harryn ja hänen poikansa Albuksen isä-poikasuhteen parantuminen. Olen hyväksynyt, että tämä kirja on olemassa, mutta kaanoniin tätä on vaikea hyväksyä.

Kävin katsomassa itse näytelmän Lontoossa vuoden 2017 elokuussa. Itse näytelmä oli oikein ilahduttava. Kaikki käsikirjoituksen outoudet tuntuivat hukkuvan kaiken muun sekaan, sillä lukiessa outouksiin voi pysähtyä pitkäksi aikaa päivittelemään, mutta näytelmä rullaa eteenpäin. Erikoistehosteet olivat hienoa. Jo niiden takia näytelmä kannatti nähdä. Jotkut taikatemput saivat oikeasti hämmästymään: miten esimerkiksi monijuomaliemen vaikutukset saatiin niin hyvin toimimaan lavalla, katsojien silmien edessä! Erityisilahdusta näytelmään toi Scorpiuksen näytteljä, joka todella herätti hahmon eloon. Kirjan sivuilla Scorpius on Albuksen paras kaveri, vähän ujo ja nörtähtävä, mutta lavalla hän oli hahmo.


*

Kesällä päädyin lukemaan peräkkäin kaksi yhteiskunnallista esseekokoelmaa, jotka käsittelivät rotua, rasismia ja feminismiä. Peräkkäisyys oli silkkaa sattumaa, sillä olin varannut teokset kirjastosta eri päivinä, mutta ne saapuivat noudettaviksi samalla viikolla. Voisin siis melkein sanoa, että minulla oli kesällä lukuprojekti. Molemmat teokset ovat Liken vuonna 2017 julkaisemia kirjoja. Lisäksi molemmissa oli ainakin yksi sama tekijä, sillä Koko Hubara on kirjoittanut Ruskeat Tytöt ja suomentanut Bad Feminist -kirjan yhteistyössä Anu Partasen kanssa.


Koko Hubara: Ruskeat Tytöt
SIVUJA: 236
KUSTANTANUT: Like
JULKAISTU: 2017
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta


Ruskeat Tytöt on esseekokoelma, jossa perustuu Koko Hubaran samannimiseen blogiin. Teksteissä Hubara pohtii suomalaista yhteiskuntaa ruskean tytön näkökulmasta. Kokoelmassa käsitellään muun muassa sitä, kuinka monet suomalaiset miehet eksotisoivat ja yliseksualisoivat ruskeita tyttöjä ja naisia. Mukana on myös pohdintaa siitä, miten elää suomalaisessa, hyvin valkoisessa yhteiskunnassa, jonnne sukujuuret osoittavan kuuluvaisuutta, mutta jonne ei ulkonäön perusteella tunne aina kuuluvansa.

Ruskeat Tytöt on saanut paljon huomiota, pääsääntöisesti positiivista. Koko Hubara on tunnetu henkilö, ja itseasiassa esiintymässä Turun pääkirjastolla tällä hetkellä kun tätä tekstiä kirjoitan. Arvostan Hubaran tekemää työtä, mutta itse kirja ei mullistanut elämääni. Tämä ei johtunut siitä, että kirja olisi ollut huono, vaan enemmänkin siitä, ettei se tuonut tietooni juuri mitään uutta. Koin teoksen lukemisen kertauksena kaikesta siitä, minkä olen jo jostain muualta saanut kuulla. Jollekin toiselle Ruskeat Tytöt kyllä voi olla käänteentekevä teos.

Roxanne Gay: Bad Feminist
ALKUPERÄINEN NIMI: Bad Feminist
SIVUJA: 331
KUSTANTANUT: Like
JULKAISTU: 2014 (suom. 2017) 
SUOMENTANUT: Koko Hubara & Anu Partanen
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Bad Feminist, englanninkielisestä nimestään huolimatta suomeksi luettu teos, menee siinä mielessä samaan kategoriaan Ruskeiden Tyttöjen kanssa, ettei se oikein antanut minulle uutta tietoa. Gaylla on ihan hauska ja osuva tyyli kirjoittaa, mutta tekstit eivät säväyttäneet. Suurinta antia kirjassa ehkä oli se, että se antoi luvan olla huono feministi: aina ei jaksa analysoida kaikkea populaarikulttuurin sisältöä feministisellä otteella. Kiinnosavimpia lukuja kyllä tässä kokoelmassa olivat ne luvut, joissa käsiteltiin joitain populaarikulttuurin teoksia feministisestä näkökulmasta. Osa teksteistä taas tuntuivat vierailta, sillä ne käsittelivät ilmiöitä, jotka ovat vähemmän tunnettuja Suomessa.

*

Juuli Niemi: Et kävele yksin
SIVUJA: 362
KUSTANTANUT: WSOY
JULKAISTU: 2016
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta


Luin tämän kirjan osana äidinkielenopettajan pedagogisia opintoja. Teimme yhteistyötä Lastenkirjallisuusinstituutin kanssa niin, että luimme jonkin nuortenkirjan ja teimme siitä oppimateriaalia Lastenkirjallisuusinstutiin materiaalipankkiin. Minun ryhmäni tekemän materliaalin löytää tästä linkistä.

Kuten aina pakollisten lukutehtävien edessä, pyrin valitsemaan luettavaksi sellaisia teoksia, joiden lukeminen on kiinnostanut minua jo valmiiksi. Juuli Niemen Et kävele yksin oli pitkään teos, josta olin kiinnostunut, joten kun näin sen kirjalistassa, päätin valita sen. 

Onneksi valitsin, sillä kirja paljastui upeaksi teokseksi. Ensiksi olin järkyttynyt runollisesta kielestä, sillä se ei ole yleensä minun juttuni, mutta tässä kirjassa se toimi. Kieli ei ole runollista pelkästään runollisuuden vuoksi, vaan tässä teoksessa se tuntuu oikeasti palvelevan tarinaa todella hyvin. Kerrontaan upposi uskomattomalla tavalla, ja pitkästä aikaa koin, ettei minulla oikeasti ole kiire kirjan lukemisessa. Halusin nauttia jokaisesta sivusta. Luin kirjaa varmaan kuukauden, ehkä noin yhden luvun kerrallaan, enkä silloin kaivannut edes mitään muuta luettavaa. Ei tämä kirja turhaan lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandiaa voittanut.

Huomaan kirjoittaneeni kolme kappaletta kirjasta kertomatta lainkaan, mistä se oikeasti kertoo. Oikeastaan tarina on aika yksinkertainen: teinityttö tapaa teinipojan ja he ihastuvat toisiinsa. Tällainen tarina on kerrottu satoja, tuhansia kertoja, mutta ei varmaan koskaan ennen juuri tällä tavalla.

Colleen Frakes: Prison Island. A Graphic Memoir
SIVUJA:192
KIELI: Englanti
KUSTANTANUT: Zest Books
JULKAISTU: 2015
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Nappasin tämän sarjakuvan kirjaston englanninkielisten sarjakuvien hyllystä hetken mielijohteesta. Omaelämäkerrallinen teos kertoo Colleen Frakesin lapsuudesta. Frakesin vanhemmat saivat töitä vankilasta McNeilin saarelta, jossa käytännössä elivät vain vangit, vankilan työntekijät ja heidän lapsensa. Frakesin elämäkerran kehyskertomuksena on Frakesin perheen retki saarelle sinä päivänä, kun saaren vankilatoiminta päätetään lopettaa. Perhe ajelee ympäri saarta ja muistelee erilaisia tarinoita heidän elämästään.

En pitänyt kirjaa erityisen onnistuneena. Suurimmaksi ongelmaksi hahmojen elämässä tuntuu muodostuneen se, että he ovat asuneet saarella, jonne menee lautta vain kerran tunnissa. Itse vankilapuolta ei tuoda juuri lainkaan esiin. Kyllähän tämän albumin luki, mutta olen kyllä lukenut huomattavasti parempiakin omaelämäkerrallisia sarjakuvia.

John Green: Kilpikonnan kuorella
ALKUPERÄINEN NIMI: Turtles All The Way Down
SIVUJA: 262
KUSTANTANUT: WSOY
JULKAISTU: 2017 (suom. 2017) 
SUOMENTANUT: Helene Bützow
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

John Greenin uutuus ilmestyi suomeksi huippunopeasti. Siinä vaiheessa kun havahduin siihen, että Greenin uusin kirja on edes ilmestynyt ensinnäkään, kirjaston haku tuotti suomenkielisen teoksen. Loistavaa, pääsisin siis lukemaa kirjan jopa äidinkielelläni, mitä luksusta! 

Itse tässä kirjassa olin kiinnostunut siitä, mistä Green haluaa kirjoittaa Tähtiin kirjoitetun virheen huippumenestyksen jälkeen. Olin ilahtunut siitä, että hän oli valinnut päähenkilöksi jälleen kerran teinitytön, sillä yksi suurin kritiikkinen Greenin kirjoissa on pitkään ollut, ett Tähtiin kirjoitettua virhettä lukuunottamatta hänen päähenkilönsä ovat teinipoikia.

Kilpikonnan kuorella kertoo Azasta, joka on ahdistunut terveydestään, mutta joka yrittää elää elämäänsä mahdollisimman normaalisti. Pidin tässä kirjassa erityisesti siitä, ettei se ollut tarina siitä, kuinka päähenkilö sairastuu mieleltään ja lopussa hakeutuu hoitoon, vaan tarina siitä, miten elämä jatkuu diagnoosin jälkeen. Aza syö lääkkeitä, käy terapiassa ja elää samalla elämäänsä. Tarina alkaa siitä, kun hänen lapsuudenystävänsä isä katoaa. Azan koulukaveri haluaa etsiä kadonneen isän, sillä siitä on luvattu palkkio. Aza värvätään auttamaan, sillä hänellä on kontakti kadonneen henkilön lähipiiriin. 

Tämä kirja kolahti. Pidin siitä, kuinka kirja ei myöskään kerro siitä, kuinka Aza parantuu. Hän elää koko romaanin ajan ahdistusten aiheidensa kanssa ja ne välillä jopa pahentuvat, mutta hän silti elää. Hän löytää keinoja, miten selvitä arjesta, vaikkei se aina ole helppoa. Pidin siitä, ettei tarinalla välttämättä ollut onnellinen loppu. Vai oliko se? Omalla tavallaan se oli.

Noelle Stevenson: Nimona
SIVUJA: 272
KIELI: Englanti
KUSTANTANUT: Harper Collins
JULKAISTU: 2015
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Nimona oli puhdasta iloa alusta loppuun. Sen lukeminen ilahdutti suuresti, sillä tarina muistutti suuresti Disney-piirrettyjä, mutta aikuisille suunnatulla otteella. Aikuisille suunnatulla otteella en tarkoita seksin ja väkivallan lisäystä, vaan tietynlaista huumoria, joka uppoaa hiukan vanhempiin lukijoihin. Nimona on sarjakuva, jonka mielestäni voi ojentaa myös nuorille lukijoille.

Sarjakuvaromaani kertoo Nimonasta, muodonmuuttajasta, joka haluaa ryhtyä arkkipahis Ballister Blackheartin apulaiseksi. Ballister viettää päivänsä punoen juonia Ambrosious Goldeloinia ja kaupunkia vastaan. Pian käy ilmi, että Ballister ja Ambrosious ovat lapsuuden ystäviä, jotka ovat kouluttautuneet ritareiksi yhtä aikaa, mutta joiden välit ovat myöhemmin viilentyneet. Ballisterin koulutus päättyi, kun hän menetti toisen kätensä onnettomuuden seurauksena, ja Ballister on varma, että hänen ystävänsä oli syyllinen onnettomuuteen. Nimona auttaa Ballisteria juonissa, jotka tarinan edetessä alkavat käydä yhä kunnianhimoisemmiksi.

Ballister ei kuitenkaan ole läpeensä paha, vaan pikemminkin hyväntahtoinen herrasmies, joka haluaisi, että kaupungissa asiat olisivat hyvin. Todellinen konna tarinassa onkin läpimätä hallinto, jonka kiinnostuksenkohteisiin kuuluu muun muassa Nimonan tutkiminen.

Noelle Stevenson on tunnettu muun muassa Lumberjanes-sarjakuvista ja Rainbow Rowellin Fangirl-kirjan kansikuvituksesta. Nimona-sarjakuva on ilmeisesti alun perin ilmestynyt verkkosarjakuvana, mutta on nykyään saatavilla painettuna.

Pasi Ilmari Jääskelänen: Väärän kissan päivä
SIVUJA: 342
KUSTANTANUT: Atena
JULKAISTU: 2017
MISTÄ MINULLE: Oma ostos

Jääskeläisen uutuus on ehkä erikoisin kirja, mitä olen lukenut pitkään aikaan. Toisaalta tuntuu, että kaikki Jääskeläisen kirjat ja novellit ovat tällaisia. Tässä hänen uusimmassa romaanissaan juostaan kilpaa ajan kanssa, kun päähenkilö jahtaa karnevalisoituneen kaupungin halki muistisairaudesta kärsivää äitiään, joka tarvitsee säännöllisesti lääkettään. Väärän kissan päivä on romaani, jossa matkustetaan ajassa ilman aikakonetta. Monet ovat kehuneet tätä Jääskeläisen parhaaksi teokseksi. Itse en ole ihan samaa mieltä, sillä mielestäni tarinaa kannattelevaa mysteeriä ei missään vaiheessa tarpeeksi selvästi avata. Kaikkea ei tarvitse selittää täysin auki, mutta hieman enemmän eväitä omatoimiseen pohdiskeluun olisin kaivannut.

L. M. Montgomery: Sininen linna
ALKUPERÄINEN NIMI: The Blue Castle
SIVUJA: 280
KUSTANTANUT: Karisto
JULKAISTU: 1926 (suom. 2010) 
SUOMENTANUT: A. J. Salonen
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Kesällä kaipasin tyttökirjallisuutta, mutta klassikoiden sijasta päätin tarttua L. M. Montgomeryn ehkä hieman vähemmän tunnettuun kirjaan. Sininen linna kertoo 29-vuotiaasta Valancysta, joka on vanhapiika ja perheensä mielestä täysin toivoton tapaus. Juoni saa alkunsa siitä, kun Valancy päättää käydä lääkärissä, sillä hänellä on outoa kipuja. Pian lääkäriltä saapuu kirje, jossa hän kertoo diagnosoinensa Valancylla vakavan, parantumattoman sydänsairauden. Valancylla on alle vuosi elinaikaa. Tästä alkaa Valancyn kapina. Hän tajuaa, että hän on alenyt onnetonta, kontrolloitua elämää ikävien ihmisten seurassa. Hetken mielijohteesta hän hankkii itselleen työpaikan ja oman paikan asua. Tämä järkyttää Valancyn vanhempia, mutta he eivät aikuista lastaan periaatteessa voi estää, varsinkaan, kun Valancy ei enää välitä.

Suurinta antia tässä kirjassa olikin lukea siitä, kuinka Valancy ottaa oman elämän ohjat käsiin ja tekee tismalleen niin kuin huvittaa. Omalla tavallaan Sininen linna on erittäin kliseinen, onhan tällaisia tarinoita kerrottu paljon. Sininen linna on kuitenkin vanha julkaisu, joten se viehätti menneen maailman kuvauksella. Loppua kohti kirja kävi hiukan tylsäksi, sillä alkoi jo aika lailla aavistaa, miten tarinassa lopulta käy, ja kävi juuri niin.

Vesa Sisättö: Tuhansien mokien maa. Tunaroinnin Suomen historia
SIVUJA: 356
KUSTANTANUT: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
JULKAISTU: 2016
MISTÄ MINULLE: Joululahja


Sisätön kirja on tavallaan jatkoa hänen aiemmalle kirjalleen Unohtunut avain joka upotti Titanicin + muita historian mokia. Tässä kirjassa keskitytään Suomen mokiin aivan Suomen maantieteellisen alueen alkuajoista ihan nykypäivään asti. Omalla tavallaan tämä kirja oli minun Suomi 100 -projektini, sillä aloitin kirjan lukemisen vuoden 2017 alkuvaiheissa ja lopetin joulukuussa 2017. Kirja oli lähes koko vuoden yöpöydälläni, ja aina välillä siitä tuli luettua muutama luku. 

Edelliseen osaan verratuna mokat eivät kenties olleet yhtä pöyristyttäviä vaikutuksilaan, mutta monet koskettivat niiden läheisen sijainnin vuoksi. Osa mokista on myös sellaisia, jotka itse pystyy muistamaan. Osa taas on sellaisia, joista ei ollut koskaan ennen kuullutkaan. Tiesittekö muun muassa sitä, että Suomessa on jahdattu leijonia kesällä 1992? Osa luvuista on käteviä kertauksia aiheista, joista kyllä tiesi, mutta joihin ei ollut erityisemmin perehtynyt. Tällaisia lukuja olivat esimerkiksi luvut, joissa kerrottiin Nokian vesikriisistä, Kekkosen loppuvaiheista ja Nokian tuhosta.

Tuhansien mokien maa oli erittäin hauskaa, mutta samalla kauheaa luettavaa. Ihmiset osaavat sitten olla tolloja.


Brian K. Vaughan, Cliff Chiang, Matt Wilson, Jared K. Fletcher: Paper Girls, Vol 2
SIVUJA: 128
KIELI: Englanti
KUSTANTANUT: ImageComics
JULKAISTU: 2016
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Paper Girlsin ensimmäinen albumi loppui sellaiseen käänteeseen, josta en ollut erityisen innostunut. En ollut järkettömän kiinnostunut jatkamaan sarjaa, mutta laitoin seuraavan albumin varaukseen. Onneksi laitoin, sillä Vol 2 yllätti minut positiivisesti. Ensimmäinen albumin sekoilu tuntui saavan jotain järkeä toisen albmin selitysten kautta, mutta edelleen joukossa on sen verran paljon kummallisuuksia, etten ole vielä ihan varma, pidänkö Paper Girlseistä kokonaisuudessaan. Saa nähdä, miten langat aivan lopussa vedetään yhteen.

Don DeLillo: Cosmopolis
ALKUPERÄINEN NIMI: Cosmopolis
SIVUJA: 235
KUSTANTANUT: Tammi, Keltainen kirjasto
JULKAISTU: 2003 (suom. 2012) 
SUOMENTANUT: Helene Bützow
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Luin tämän nykykirjallisuuden kurssia varten. Kirja oli ensimmäinen kurssille luettava teos, ja melkein jäi kurssi kesken. Minä kun toivon kirjoiltani edes jonkinlaista juonta ja jollain tavalla pidettäviä henkilöhahmoja, mutta tässä kirjassa ei ollut kumpaakaan. Itse oppitunnilla meillä oli kiinnostavaa keskustelua kirjasta, mutta en kyllä suosittele tätä kenellekään.


Alexander von Schönburg: Kaikki mitä olet aina halunnut tietää kuninkaallisista mutta et ole uskaltanut kysyä
ALKUPERÄINEN NIMI:  Alles, was Sie schon immer über Könige wissen wollten, aber nie zu fragen wagten
SIVUJA: 237
KUSTANTANUT: Atena
JULKAISTU: 2008 (suom. 2009) 
SUOMENTANUT: Tiina Hakala
MISTÄ MINULLE: Divarista, oma ostos

Mielestäni tämä oli erittäin kiinnostava kirja, erityisesti siitä syystä, ettei kirja tuntunut tirkistelykirjalta. Sen sijaan, että sivut olisivat olleet täynnä shokeraavia paljastuksia, kirja käsitteli enemmänkin monarkiaa instituutiona ja sitä, mitä outouksia sen sisältä löytyy. Schönburg on itse avioliiton kautta kytköksissä kuningassukuihin ja hän on työskennellyt kuninkaallisten parissa, joten hän varmaan tietää, miten kirjoittaa heistä tahdikkaasti. Erityisen mielenkiintoisena pidin lukua, jossa kerrottiin siitä, kuinka kuninkaan tai kuningattaren tulee kuolla. Nykypäivän tyyli ei ole lainkaan tavanomainen, vaan paljon tavallisempaa on ollut, että hallitsija edustaa kansaansa, minkä vuoksi hallitsija ei saa olla vanha ja raihnainen, sillä tällöin kansakin olisi. Tämän vuoksi monissa kulttuureissa hallitsija on murhattu rituaalisesti terveytensä huipulla.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...