torstai 31. heinäkuuta 2014

Every Day

Kirjoittanut. David Levithan
Sivuja: 371
Kieli: englanti
Kesän lukuhaaste 8/14

Olen juuri saapunut Lontoosta kotiin. Siellä, kirjaholisti kun olen, piipahdin luonnollisesti muutamassa kirjakaupassa. Päädyin hankkimaan kaksi David Levithanin kirjaa, koska metrotunnelit mainostivat häntä ja koska olen lukenut hänen tuotantoaan aiemmin. En muistanut itse ottaa kuvaa metrotunnelien mainoksista, mutta pikaisella googlauksella sellainen kuitenkin löytyy, joten kiinnostuneet voivat kurkistaa tänne.

Every Day kertoo 16-vuotiaasta A:sta, joka  herää joka aamu uudessa kehossa, jonka elämää hänen täytyy yrittää elää iltaan saakka, kunnes hän voi mennä taas nukkumaan ja herätä jälleen kerran uudessa kehossa. Tätä on jatkunut hänen koko elämänsä ajan. Hän ei tiedä, miksi niin käy, mutta hän on sopeutunut ajatukseen. Hän on oppinut lukemaan ihmisiä nopeasti ja käyttäytymään kuten hänen oletetaan. Monien virheiden kautta hän on oppinut navigoimaan päivien läpi niin, että sotkee isäntäkehon elämän totaalisesti.

Vaikka A onkin elänyt 5994:n kehon kautta hyvin kirjavaa elämää, pitkät ihmissuhteet ovat jääneet häneltä kokematta. Se ei A:ta oikeastaan haittaa, sillä hän uskoo elämänkokemuksensa olevan laajempi kuin kenelläkään muulla.

Kaikki kuitenkin muuttuu, kun hän herää Justinin kehossa. Justinilla on tyttökaveri, Rhiannon, ja nopeasti A huomaa, ettei Justin ole kovin mukava Rhiannonille. Hän päättä tarjota Rhiannonille yhden täydellisen päivän ja käyttäytyy täydellisen poikaystävän tavoin. Päivän lopussa hän on taas valmis heräämään uudessa kehossa, jättäen Rhiannonin vain yhdeksi niistä tuhansista henkilöistä, jotka hän on tavanut.

Pian hän huomaa ajattelevansa Rhiannonia useasti. Hän huomaa haluavansa viettää Rhiannon kanssa enemmän aikaa kun vain yhden päivän.

Luin Every Dayn todella nopeasti. Aloitin eilen metrossa lentokentälle, jatkoin lennoilla ja luin kirjan loppuun tänä aamuna. Tämä on kirja, jota en voinut laskea käsistä. Kerrankin takakannessa oleva suositus pitää paikkaansa: "I didn't just read this book - I inhaled it." (Jodi Picoult) Sivut kääntyivät huomaamatta, kun halusin koko ajan tietää, mitä tapahtuu seuraavaksi. Vaivaton teksti mahdollisti nopean tahdin. Halusin aina lukea seuraavan luvun, sillä halusin tietää, minkälaisessa kehossa A tällä kertaa herää.

Kirja on minusta äärimmäisen mielenkiintoinen. Se on tavallaan hyvin realista nuortenkirjallisuutta, jossa amerikkalaiset teini-ikäiset yrittävät selvitä elämästä, mutta siinä on silti pieni yliluonnollisuuden elementti, joka ei kuitenkaan tunnu lainkaan yliluonnolliselta. Kirjan aikana tutustutaan neljäänkymmeneen erilaiseen teini-ikäiseen. Ihailin Levithanin kykyä keksiä erilaisia nuoria ilman että heidän erilaisuutensa tuntui väkinäiseltä. Vaikka kirjan romanttinen juoni monesti keskeytyi kun päähenkilö ajautui isäntäkehonsa elämän riepottelemaksi, erilaisista perheistä oli silti hauskaa lukea. Kirja antaa yllättävän paljon ajateltavaa.

Pitäisin tätä täydellisenä kirjana, jos loppu olisi vähän erilainen. Tai oikeastaan, en muuttaisi sitä kokonaan, ainoastaan vähän laventaisin. Kirjan loppupuolella aloin olla huolestunut, sillä sivuja tuntui olevan hyvin vähän, mutta kysymyksiä paljon. Kirja ei lopulta vastaa kaikkiin kysymyksiin. Eihän sen tarvitsekaan vastata kaikkiin, mutta edes muutama lisävastaus olisi ollut kiva.

Ehdin jo innostua huomattuani, että tästä kirjasta on tulossa jatko-osa nimeltään Rhiannon, mutta ilmeisesti se vain kertoo tapahtumat Rhiannonin näkökulmasta. En tiedä, haluanko edes lukea sitä. A:n elämä kiinnostaa minua enemmän, enkä edes halua lukea samaa tarinaa uudestaan, vaan haluan tietää, miten kaikki jatkuu. Kirjan lopussa paljastetaan kutkuttavia asioita, joista olisin halunnut lukea lisää.

Tai kenties haluankin tietää, mitä kaikkea Rhiannon ajattelee. A käyttäytyy välillä erittäin vaativasti häntä kohtaan eikä tunnu ymmärtävän, että koko ruumiinvaihtojuttu voi olla Rhiannonille erittäin hämmentävää. Aika näyttää, luenko jatkoa, mutta ainakin ensimmäinen osa oli sen verran hyvä, että toivon mukaan luen sen joskus uudestaan.

BINGO!
Tämä kirja on saanut YALSA Best Fiction for Young Adults (Top Ten) (2013) -palkinnon.

torstai 24. heinäkuuta 2014

Routasisarukset

Kirjoittanut: Eija Lappalainen & Anne Leinonen
Sivuja: 398

Routasisarukset on yksi niistä kirjoista, joiden olemassaolon olen tiennyt jo vaikka kuinka kauan, mutta joihin en ole oikeastaan koskaan tutustunut. Tämän vuoden Finnconissa siitä tuntui kuulevan ihan joka paneelissa. Kirja kuulosti kiinnostavalta, joten päätin tutustua siihen.

Kirja alkaa äärimmäisen kiinnostavasti. Utu Routa elää maailmassa, jossa ihmiskunnan kehityksen huippu on ohitettu ja nyt yritetään elää niillä rippeillä, mitä on vielä jäljellä. YA-dystopian mukaan maailma on lajiteltu erilaisiin ryhmiin, joista osalla on paremmat oltavat kuin toisilla ja ihmisiä hallitaan jollain keinolla. Tällä kertaa hallinnan väline on lapset. Viallisen DNA:n määrä on lisääntynyt, joten ihmisten ei anneta tehdä vapaasti lapsia perinnöllisten sairauksien pelossa. Lapset hedelmöitetään tiukasti valvotussa ympäristössä ja annetaan valituille perheille adoptoitavaksi. Utu asuu Laaksossa suuressa perheessä, jossa on kaksi isää, mutta hänen biologinen perimänsä ei lakkaa vaivaamasta häntä. Utu on huomannut, että hän voi kommunikoida koneiden kanssa, mihin kukaa muu ei pysty. Kaiken lisäksi Utun mieltä kaivelee hänen veljensä Marras, joka karkoitettiin kaksi vuotta sitten Laaksosta.

Kaikki alkaa äärimmäisen kiinnostavasti. Utu alkaa kyseenalaistamaan yhteiskunnan käytännöt ja päättää taistella muun muassa teinien pakkosterilisaatiota vastaan. Hän pakenee Laaksosta löytääkseen Marraksen. Ensimmäiset 100 sivua on yhtä mielenkiinnon heräämistä ja uuteen maailmaan tutustumista. Mitä Utulle tapahtuu, kun hän pakenee? Löytääkö hän Marraksen? Oi, kuinka jännittävää!

Mutta.

Sadan sivun kohdalla näkökulma vaihtuu Marrakseen. Aluksi olin innoissani, nyt saan kuulla, mitä Marrakselle kuuluu. Ehkä hän ja Utu kohtaavat jälleen! Näkökulman vaihdoksen yhteydessä kuitenkin hypätään 2 vuotta ajassa eteenpäin. Olin epäileväinen, sillä en yleensä nauti pitkistä aikahypyistä, ellei kyseessä ole selkeästi romaani, jossa käsitellään erittäin pitkä aikaväli. No, minulla oli edelleen kova usko tätä kirjaa kohtaan, joten jatkoin lukemista.

Uskoni tuntui murenevan sivu sivulta. Tarina tuntui hajoavan käsiin. En enää meinannut pysyä mukana. Yhtäkkiä lukijalle esitellään monta paikkaa, monta hahmoa ja monta tilannetta. Puhutaan kapinasta, mutta sitä ei mielestäni tarpeeksi selitetä. Puhutaan epämääräisesti eri paikoista ja viitataan moniin tapahtumiin, nykyisiin tai historiallisiin, mutta ainakaan minä en pääse oikein tarinan sisälle. Tuntuu, kuin kirja olisi kesken kaiken muuttunut aivan eri tarinaksi. Kestää kauan, ennen kun lukija saa tietää, mitä Utulle kuuluu nykyään. Kaikki minua kiinnostava, eli se kuinka Utu selviää välittömästi Laaksosta poistuttuaan, selitetään vain muutamalla epämääräisellä takaumalla.

Kaiken lisäksi Marras paljastuu täydelliseksi idiootiksi. Siinä vaiheessa kun hän oli vain Utun muisto, hänestä maalailtiin unelmapojan kuva. Ei ihmekään, sillä Utu oli selvästi rakastunut häneen. Totuus paljastuu lukijalle, ja tässä vaiheessa odotin joko ensivaikutelmani olevan väärä tai Marraksen saavan aimon annoksen hahmokehitystä tarinan edetessä. Lopulta aloin vain toivoa, että Utu tajuaisi, kuinka ikävä ihminen Marras oikeasti on.

Satuin lukemaan tämän kirjan kanssa samaan aikaan pitkän jutun narsistisesta persoonallisuushäiriöstä ja juttua lukiessa minulle tuli hälyttävästi mieleen Marras. Ehkä Marraksessa on narsistisia piirteitä. Hänellä on Utun tavoin erityiskyky, hän pystyy hallitsemaan ihmisten mieliä ja sitä kautta manipuloimaan heitä toimimaan hänen pillinsä mukaan. Sympatiani menivät välittömästi niille kaikille ihmisille, joita Marras käytti hyväksi.

Ehkä petyin vähän turhankin karvaasti Marrakseen. Utu onnistui luomaan hänestä niin herttaisen kuvan. Odotin suloista naapurinpoikaa, joka haluaa sulkea Utun suojelukseensa ja joka haluaa pyyteettömästi tuhota pahan maailmasta. Ehkä jos Marras olisi ollut kiiltokuvapoika, olisi valittanut siitäkin, mutta jotenkin tämän täydelliseksi mäntiksi paljastuminen oli niin murskaavaa, etten kyennyt enää nauttimaan samalla tavalla kirjasta.

Muutenkin kirja oli melko hämmentävää luettavaa. En oikein päässyt perille siitä, mihin se tähtäsi. Olen varma, että kirjailijoilla oli suunnitelma, mihin tarina on menossa, mutta alun 100:n sivun hiljaiselo Laaksossa ja sen jälkeinen toimintapläjäys kaikkialla muualla muodostaa kummallisen paketin. Laakson asukkaat eivät tiedä tarkkaan, mitä muualla tapahtuu, mutta kun Laaksosta siirrytään pois, lukija pudotetaan keskelle tapahtumia aivan kuin hänen pitäisi jo tietää puolet muun maailman menosta. 

Tekstistä huomasi, että maailma on todella tarkkaan suunniteltu, mutta se esiteltiin lukijalle jotenkin epätasaisesti. Välillä koin infoähkyä, välillä kaipasin lisää selitystä, niin paljon lisää. Piirsin lukiessa monta sukupuuta ja suhdekarttaa, jotta pysyin mukana kaikista hahmoista, vain huomatakseni, ettei tiettyihin henkilöihin enää ikinä palattu. Ehkä jos luen trilogian seuraavat osat, niistä kaavioista on vielä hyötyä. Tämä on aika iso jos, sillä en ole oikein vakuuttunut.

Kirjan puolustukseksi voin onneksi sanoa, että loppua kohti kaikki paranee. Viimeiset 50 sivua ovat yhtä kiinnostavia kuin alku. Trilogian ensimmäinen osa päättyy kutkuttavaan tilanteeseen. Ja olihan se mukavaa vaihtelua lukea dystopiaa, joka sijoittuu Eurooppaan Pohjois-Amerikan sijasta. Keskivaiheen epätasaisuus kuitenkin laski lukukokemusta huomasti, joten en voi rehellisesti sanoa, että olisin pitänyt tästä kirjasta.

maanantai 21. heinäkuuta 2014

Kummallisen kirjoittajat - Opas fiktiivisen maailman luomiseen

Useita kirjoittajia
Sivuja: 253
Kesän lukuhaaste 7/14

Ostin tämän Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry.:n kirjan Finnconista muutaman vilkuilukerran jälkeen. Sen sisältö on seuraavanlainen:

  1. Esipuhe – Saara Henriksson, Irma Hirsjärvi ja Anne Leinonen 
  2. Tarina syntyy ideoiden leikkauspisteessä – Tiina Raevaara
  3. Rakeopaskansinne kannattelee tarinaa – Saara Henriksson ja Anne Leinonen 
  4. Selittämisen taide ja outojen yksityiskohtien välttämättömyys – Markku Soikkeli 
  5. Jännitettä rautalankaan. Tarinan yhteiskunta ja politiikka – Liisa Rantalaiho
  6. Routasisarusten maailman rakentaminen – Eija Lappalainen ja Anne Leinonen 
  7. Historiallisen spefin kirjoittaminen – Jussi Katajala 
  8. Pelon elementit eli tunnelman kirjoittamisesta kauhupainotteisesti – Heikki Nevala 
  9. Lukijan hämäämisestä – Tommi Vänni 
  10. Romanttinen fantasia ja sen luominen – J.S. Meresmaa 
  11. Tarinan kirjoittaminen – Tuomas Saloranta
  12. Kirjoittajan työkalupakki. Pyhä kolminaisuus: lukeminen, palautteen saanti ja palautteen anto – Shimo Suntila
  13. Parateksti ja konteksti eli mitä tekstin ympärille – Boris Hurtta ja Irma Hirsjärvi 
  14. Onko fantasialla tulevaisuutta? – Katri Alatalo
  15. Isona minusta tulee kirjailija – Saara Henriksso 
  16. Lue muutakin! Lyhyt johdatus siihen muuhun kirjallisuuteen – Irma Hirsjärvi
Kirjoitusoppaiden lukeminen voi olla vaikeaa, sillä yleensä oppaat onnistuvat osoittamaan sormella juuri ne epäkohdat, jotka omassa kirjoittamisessaan jo tiedostaa. Olin silti kiinnostunut lukemaan kirjoitusoppaan, joka painottaa spekulatiivisen fiktion kirjoittamiseen, joten uskaltaudun lukemaan tämän kirjan ja katsomaan, kuinka pahasti saan turpiini.

Jo muutaman luvun jälkeen huomasin huokaisevani helpotuksesta. Tästä kirjasta ei tule syyllinen olo. Oikeastaan tämä kirja on oikein mainio kirjoitusopas, sillä vaikka se nostaa esille kirjoittamiseen tarvittavat seikat, mutta se ei tee sitä syyttävästi. Joka kohdassa otetaan huomioon, että kaikki keinot eivät sovi kaikille eikä ole yhtä ainoaa tapaa saada aikaiseksi hyvää tekstiä.

Ehkä se johtuu siitä, että kyseessä on nimenomaan spekulatiiviseen fiktioon keskittyvä teos. Nyt ei tavoitella korkeakirjallisuutta, vaan halutaan rehellisesti kirjoittaa tarina, jossa on hyvä idea ja joka kutkuttaa lukijan mielikuvitusta. Osa ohjeista ovat hyvin konkreettisia (esim. lista asioista, jotka kannattaa selvittää itselleen kun luo omaa fantasiamaailmaansa tai muuta yhteiskuntaa), osa taas pikemminkin suuntaa antavia.

Kirjaa lukiessa huomasin naurahtavani useaan kertaan, sillä monissa luvuissa on mukavan rento ote. Lukukokemuksen nautittavuutta lisäsi myös se, että kerrankin kirjoitusoppaassa on käytetty esimerkkeinä teoksia, jotka olen joko lukenut tai joista tiedän sen verran paljon, että pystyin ymmärtämään esimerkit 

Esityisesti pidin Tommi Vännin jutusta, jossa hän kertoo lukijan hämäämisestä. Se luku oli suorastaan helpotus. Kirjoissa onkin sallittua olla jonkin verran epäloogisuuksia, kunhan ne tiedostaa ja ne on onnistuttu peittelemään sen verran taitavasti, ettei ihan jokainen lukija ensimmäisellä lukukerralla niitä huomaa. Pidin myös paljon Boris Hurtan ja Irma Hirsjärven luvusta, jossa käydään läpi kaikkea kirjaan liittyvää, joka ei ole itse tekstiä, eli kansikuva, takakansiteksti, omistuskirjoitus, markkinointi, kustantamo jne. Liian harvoin pääsee lukemaan tällaisista seikoista, vaikka ne minua kiinnostavatkin, ja onhan kirjan ulkonäöllä merkitystä, vaikka kuinka ihmiset yrittävät sanoa, etteivät valitse luettavaansa kannen perusteella.

Kirjasta löytyi jonkin verran lyöntivirheitä, mikä hieman haittasi lukemista. Toivoisin, että virheet korjataan, jos kirjaa painetaan lisää. Yleisesti ottaen tämä opas kyllä tulee olemaan kovassa käytössä kun alan muokkaamaan omaa mysteerikäsikirjoitustani. Konkreettiset vinkit ja erittäin havannollistavat esimerkit tulevat hyötykäyttöön. (Vaikka luonnollisesti tiedostan, ettei mitään kirjoitusopasta tule noudattaa orjallisesti, tai ainakaan yhden oppaan tarkka noudatus ei takaa mestariteoksen syntyä.)

Perustin muuten blogin, jonne tulen höpisemään kaikkea, mitä editointivaiheessa tulee mieleen. Kiinnostuneet pääsevät blogiin tästä.

Kannen perusteella valittu.
Nyt tulee suuri kysymys: milloin kirja on kannen perusteella valittu? Tämä kirja kiinnitti huomioni hienolla kannella, mutta en kuitenkaan ostanut sitä pelkästään kannen takia. Ensikiinnostukseni kuitenkin lähti kannesta, joten hyväksyn sen syyksi ruksia bingosta yhden ruudun.

sunnuntai 20. heinäkuuta 2014

Gore - Honour and Brains

Kirjoittanut ja piirtänyt: Miisa Lopperi
Sivuja: 66 + 10 sivua liitteitä
Kieli: englanti
Kesän lukuhaaste 6/14

Tapahtumissa tulee joskus ostaneeksi kaikenlaista, minkä olemassaolosta ei ennen tapahtumaa ollut kuullutkaan. Finnconin taidekujalla törmäsin pöytään, jolle oli levitetty paljon sarjakuva-albumeita. Juttelin pöydän takana istuvan Miisa Lopperin kanssa jonkin aikaa, hän esitteli minulle sarjakuvia sekä hieman kustantamo Seittiä. Lopuksi hän vielä mainitsi, että Gore on hänen tekemänsä sarjakuva, mutta eihän omaa saisi kehua. Siihen muistaakseni vastasin, että saahan sitä omastaan olla pikkuisen ylpeä.

Ihmiset ovat kuulemma vierastaneet Gorea, sillä, no, sen nimi on Gore. "Onko tässä kauheasti verta ja suolenpätkiä?" ihmetellään. Niin minäkin luulin aluksi, varsinkin kun kansikuva näyttää hirviöpainotteiselta. Lopperin mukaan sarjakuvan nimeksi valikoitui Gore, sillä se oli ainoa supermiehekäs nimi, joka hänellä tuli suunnitteluvaiheessa mieleen. (Hänen ääntämyksensä mukaan nimi pitää kai lausua miehekkäästi karjaisten GO-RE)

Loppujen lopuksi sarjakuvassa on erittäin vähän väkivaltaa. Se on pseudokeskiaikaiseen fantasiamaailmaan sijoittuva tarinan alku, jossa Gore-niminen lihaskimppu, jota ei ole suurilla älynlahjoilla siunattu, saa tehtäväkseen vahtia kuninkaan poikaa. (Jonka nimeä en muista ja vaikka kuinka selasin sarjakuvaa, en löytänyt sitä. Onko pojalla edes nimeä?)

Gore suorittaa kuuliaisesti tehtäväänsä, mutta pian käy selväksi, ettei kuninkaan pojalla ole puhtaat jauhot pussissa. Hän yrittää päästä Goresta eroon, mutta Gore on liimautunut häneen kuin takiainen. Myös kuninkaalla tuntuu olevan omia juoniaan, ja kun mukaan heitetään vielä jättiläishämähäkkien riivaama kylä, on soppa jo varsin sakea.

Sarjakuva-albumin kaksi lukua ovat vasta tarinan aloitus. Juoni jää todella pahasti kesken ja nettisivuilta näkee, että se on ilmestynyt jo vuonna 2008. Tulee melkein sellainen olo, että jos olisin tiennyt tästä neljän vuoden tauosta, en ehkä olisi halunnut tutustua sarjakuvaan ollenkaan, sillä mikään ei ole ikävämpää kuin kesken jäänyt sarja. Nyt joudun elämään tietämättömyydessä. Tuleeko koskaan jatkoa? Toivon, että tulee, sillä ihan hyvän tarinan ainekset vaikuttavat olevan kasassa ja lukisin mielelläni loputkin.


Kylkiäisenä sain jonkinlaisen art bookin, johon oli kerätty ilmeisesti Seitti-kustantamon piirtäjien pieniä töitä. Enimmäkseen siinä on sarjakuvia, joita en ymmärtänyt, sillä ne viittaavat fandomeihin, joihin en ole tutustunut, tai vaikuttivat sisäpiirivitseiltä ynnä muilta sellaisilta. 

Pidin kuitenkin Jack Frost -sarjakuvasta. En ole katsonut Rise of the Guardians -elokuvaa, sillä mikään muu kuin itse Jack Frost ei ole kiinnostanut minua siinä elokuvassa. En siis ymmärtänyt kaikkea sarjakuvasta., mutta se on kauniisti piirretty ja melko angstinen. Tuli jopa sellainen olo, että voisin katsoa Rise of the Guardiansin ihan vain sen takia, että ymmärtäisin tämän sarjakuvan paremmin. Voi kyllä olla niinkin, etten elokuvankaan jälkeen ymmärrä sarjakuvaa, sillä siinä voi olla paljon viittauksia fandomin headcanoneihin, joiden metsästäminen internetin syövereistä voi olla aikamoinen urakka.


Art bookissa on myös yksittäisiä piirustuksia. Hienoja monstereita, vaikka hirviöt eivät koskaan olekaan olleet minun ykkösjuttuni.


Bingo etenee sarjakuvalla. Pahasti alkaa näyttää siltä, etten tule saamaan bingoa tänä kesänä.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...