torstai 30. lokakuuta 2014

Night Valen väliaikainen fyysinen sijainti

Cecil Baldwin
Welcome to Night Vale Live Helsingissä 28.10.2014

Kun nykyajan tekniikkaan yrittää luottaa liikaa, se tietenkin pettää juuri silloin. Tai kenties kännykkäni vain järkyttyi, kun saavuin Helsingin alueelle.

Olen yleensä niin vanhanaikainen, että kirjoitan kaikki tärkeät osoitteet paperille ylös, mutta tällä kertaa minulle oli tullut niin kova kiire, että päätin selvittää reitin rautatieasemalta Teatterin Forumiin vasta junassa. Murphyn lakien mukaan älypuhelimeni ei kriittisellä hetkellä suostunut toimittamaan mitään internet-yhteyttä vaativaa tehtävää, joten tajusin seisovani keskellä Helsingin rautatieasemaa noin tuntia ennen esityksen alkua, hajuakaan minne päin mennä. Ainoa muistikuvani teatterista oli kesältä Finnconin aikaan, jolloin lauantai-iltana onnistuin pääsemään lippupalvelusta läpi ja ostamaan itselleni lipun. Olin silloin tarkistanut kartalta sijainnin, joten tiesin teatterin sijaitsevan kävelymatkan päässä.

Suuntasin liikkeeseen, jossa päättelin olevan fiksuja ihmisiä. Suomalaisen kirjakaupan myyjä lopulta neuvoi minut oikeaan suuntaan ja pääsin jonon päähän, odottamaan Welcome to Night Valen esityksen alkua. Aluksi epäilin, että puhelimeni järkyttyi Helsingistä, mutta nyt päättelin, että kenties se oikuttelullaan yritti vain luoda minulle aitoa Night Valen tunnelmaa.

Welcome to Night Vale on Joseph Finkin ja Jeffrey Cranorin podcast-show, joka ilmestyy netissä ilmaiseksi kerran kahdessa viikossa. Se on tarina Night Vale -nimisestä kaupungista, kerrottu kaupungin radion juontajan Cecil Palmerin äänellä. Cecilin äänenä on Cecil Baldwin. Night Valessa tapahtuu aina kaikkea kummallista, ja Cecilin täytyy yrittää raportoida niistä radiojuontajan tyyneydellä, mutta aina se ei onnistu. Vaikka Cecil on noin 90% ajasta äänessä, kuuntelija pääsee tutustumaan moniin muihin kiinnostaviin hahmoihin, kuten Cecilin poikaystävään tieteilijä-Carlokseen, Old Woman Josieen, Night Vale Radion harjoittelijaan Danaan, outoihin huputettuihin olentoihin ja moniin muihin. Joka jaksossa on oma erillinen juoni, mutta sarjan edetessä se on saanut myös pidempään jatkuvia juonia.

5MP:n kamera puhelimessani tallentaa usein
varsin vinkeitä kuvia. Jono teatterin ovella.
Sarja nauttii suurta kulttisuosiota ja se on löytänyt kuuntelijansa myös Suomesta. Kuulemma viime syksyn Fanfest-tapahtumassa Night Valen fanimiitissä oli ollut paikalla noin 40 ihmistä. Sarja on siitä erikoinen, että se antaa tilaa monille headcanoneille (pikku jutuille, joille ei ole annettu varmistusta canonissa, mutta joka käy järkeen fanin omassa päässä). Yksi omista headcanoneistani on muun muassa se, että tatuoinneilla, joita monien mielestä Cecilillä on, on suojaavia ominaisuuksia. Tämän vuoksi Cecil ei tunnu hätkähtävän Night Valen omituisuuksia, mutta sen sijaan Carlos, joka ei ole suostunut tatuoimaan ihoaan, kokee kaupungin kummallisuudet aivan eri tavoin,

Sarja elää vahvasti fandomissa, jossa fanit luovat upeaa fan artia, kirjoittavat fanfictionia ja osallistuvat fandomiin monin muin keinoin. Erittäin suosittu se tuntuu olevan piireissä, jotka kokevat, etteivät kykene sopimaan yhteiskunnan asettamiin ahtaisiin muotteihin. Fanien tuotoksissa esiintyykin hahmoja monella eri ihonvärillä, sukupuolella ja seksuaalisella suuntautumisella, monista eri taustoista. Night Vale onkin kaupunki, jossa yleisesti ajateltu normaali on epätavallista.

Suomalaisena on tottunut siihen, että vain kaikista suurimmat nimet vaivautuvat raahautumaan tänne asti. Siksi seurasin haikeana juttuja siitä, kuinka Welcome to Night Vale aloitti live-kiertueen Amerikassa. Viime kesänä kuitenkin huomasin, että Euroopan kiertue on julistettu ja Helsinki on yksi esityspaikoista! Missasin lippujen myynnin, pahus sentään, mutta kuin onnen kaupalla lippupalvelu yhtäkkä ilmoitti, että vielä yksi lippu oli jäljellä. Ostin sen saman tien.


Esitys oli mielestäni leppoisa, kotoisa ja mukava. En ole suurten äänekkäiden yleisöjen ystävä. Käyn tosi harvoin keikoilla. Tässä esityksessä oli onneksi istumapaikat, eikä tilaa todellakaan ollut myyty täpötäyteen, vaikka esitys olikin loppuunmyyty. (Tähän väliin tosin mainittakoon, että olen ollut raskaan musiikin konsertissa, jossa oli istumapaikat, ja se kyllä tappoi tunnelman.)

Esityksen aloitti upeaan mustaan fiftarityyliseen mekkoon ja vintage-kampaukseen sonnustautunut nainen, jonka jokainen varmasti tunnisti nopeasti Meg Bashwineriksi, joka tunnetaan show'n lopputekstiäänenä. Hän kertoi meille nightvalemaisten vitsien maustamana käytännöistä, kuten valokuvauksesta. Hän myös kertoi, että jos pidämme heidän mukanaan kiertävän lämppärin musiikista, voimme suositella häntä kaikille ystävilleen. Jos taas emme pidä, voimme suositella häntä kaikille vihollisillemme. Kaikki voittavat.

Meg Bashwiner
Noin 20 minuuttia ennen itse show'n alkamista lavalle saapui muusikko Mary Epworth, joka esitti noin viitisen laulua sähkökitara ja tyttö -meiningillä. Vaikka hän olikin ihan suloinen esiintyjä, en erityisemmin innostunut hänen lauluistaan. Ihan kivoja, sanoisin. Kaverini jälkikäteen totesi, että Marylla olisi pitänyt käsikirjoittaa muutama nightvalemainen vitsi, jotta hän olisi sopinut pakettiin paremmin. Hänen esityksensä jälkeen lavalle kutsuttiin itse Night Vale radion ääni Cecil Baldwin, ja esitys saattoi alkaa.

Olin miettinyt ennen esitystä sitä, kuinka hyvin Night Vale voi toimia lavalla. Käytännössähän Cecil Baldwin vain saapuu lavalle ja lukee noin tunnin mittaisen shown ääneen. Hänellä oli vieläpä käsikirjoitusnivaska mukanaan. Cecilillä on onneksi niin paljon karismaa ja hänen maneerinsa ovat niin loistavat, että olisin jaksanut kuunnella häntä vielä ainakin puoli tuntia lisää. Pelkästään hänen upea äänensä, muutama vieraileva henkilö lavalla ja muutama draamallinen liikehdintä, niin koko yleisön pysyi kiinnostuneena. 

Cecilillä oli niin paljon valtaa, että hän sai suomalaisen yleisön osallistumaan show'hun aktiivisesti. Hän sai meidät juttelemaan vierustovereillemme, kurkistamaan penkkiemme alle ja ensimmäinen penkkirivi jopa nousu hänen käskystään ylös ja kiljui erään käännekohdan aikana. Kun hän käski, koko yleisö oli hipihiljaa ja kun hän käski, kukaan yleisöstä ei takuulla katsonut tiettyyn suuntaan. Oli hienoa kokea esitys, jossa elokuvateatterillisen verran ihmisiä olivat niin intiimisti mukana esityksessä.

Uusi radion harjoittelija esitellään yleisölle. Kuunnelmaa kuunnelleet tietävät,
mitä lähes kaikille harjoittelijoille yleensä käy.
Nightvalemaiseen tapaan esitys koostui pienistä uutisista, joista loppua kohti muodostui kokonaisuus, kun uutisiin saatiin lähetyksen mittaan päivityksiä. Tällä kertaa Night Valen ongelmana olivat kirjastonhoitajat, jotka jostain syystä pääsivät pakenemaan kirjastorakennuksesta ja koko kaupunki oli kauhuissaan. Kuulemma kirjastonhoitajat ovat vaarallista sakkia. (Vaikka he, jotka tunnen omassa elämässäni, ovat ehkä maailman leppoisimpia ihmisiä  ehkä he vain naamioivat sillä sisäisen pahuutensa!)

Show'n aikana käytiin myös läpi ratkiriemukas horoskooppi, kummallisia mainoksia ja suloinen ja jopa hieman härski keskustelu Cecilin ja hänen poikaystävänsä välillä. Tottumaani tapaan ohjelmassa oli mukana myös asioita, joista en ollut erityisen kiinnostunut, mutta verrattuna joihinkin jaksoihin, jotka menevät minulta lähes kokonaan ohi epäkiinnostavan aiheen takia, tämän live-esityksen aiheet olivat erittäin kiinnostavia. Kaiken kaikkiaan esitys oli erittäin nautittava ja pisti harmittamaan, kun se tuntui loppuvan niin nopeasti.

Kuriositeettina esityksestä haluan nostaa esille sen, kuinka paljon tekijät olivat ottaneet selvää Suomesta. Cecil muun muassa sanoi "Tervetuloa to Night Vale", joka aiheutti hurrausta yleisön joukossa. Myös suomalainen feministinen kirjailina Minna Canth mainittiin ja muutama muukin suomalainen merkkihenkilö, joista en valitettavasti saanut selvää, sillä Cecilin lausuminen oli, noh, amerikkalaista.

Koko sakki aplodien aikana.
Esityksen jälkeen jäin juttelemaan helsinkiläisen kaverini kanssa. Olimme sattuneet paikan päälle sopimatta asiaa etukäteen. Muutenkin törmäsin siellä moniin tuttuihin, puolituttuihin ja jopa ihmisiin, joita tunnistan yliopistolta, mutta joiden kanssa en ole koskaan puhunut. Liikun ilmeisesti juuri oikeassa seurassa. ;) Hetken aikaa juteltuamme minä päätin vielä käydä vessessa ennen lähtöä. Vessan jälkeen oli jo lähtemässä narikkaan, kun yhtäkkiä huomasin jonkun naisen juttelevan järkkärin kanssa. Järkkäri katosi jonnekin, ja yhtäkkiä itse Cecil, Joseph ja Meg saapuivat aulaan nimmaroimaan ja tapaamaan faneja. Käy sääliksi heitä, jotka ehtivät jo lähteä, sillä nimmaritilaisuudesta ei ollut informoitu mistään.

Joseph, Meg ja Cecil.
Minä ostin pikaisesti esityksen julisteen ja liityin jonoon. Onnistuin jopa puhumaan heille suhteellisen ymmärrettävällä lausunnalla, toisin kuin kesällä, kun tapasin Carrie Hope Fletherin. Kehuin muun muassa Megin upeaa asua ja Meg sanoi sen pitävän hänet vahvana. 

Fanien tapaaminen sujui erittäin rennossa tunnelmassa. Meitä oli paikalla ehkä noin 50 henkilöä, joten minkäänlaista massahysteriaa ei päässyt syntymään ja kaikki ehtivät varmasti jutella tähtien kanssa useamman lauseen verran. Lopulta järkkäri käski kaikkien jo nimmarinsa saaneiden poistumaan, joten siirryin narikalle ja katosin Helsingin yöelämään ja sen jälkeen rautatieasemalle. Olin kotona vasta keskiyön jälkeen ja seuraavana aamuna oli luento, mutta koko reissu oli lyhyiden yöunien arvoinen.

Kämppäni seinät alkavat olla hyvin täynnä tavaraa,
mutta yksi juliste mahtui vielä reilusti.
Fani oli panostanut pukeutumiseen,
Mekko on kuvioitu sarjan logon mukaan.
Linkki: Commonplace books, jonka syytä Night Vale on.

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Karnin labyrintti (Mustien ruusujen maa 1)

Kirjoittanut: Katri Alatalo
Sivuja: 270

Pienenpieneen pokkarin kokoiseen kirjaan mahtuu yllättävän monivaiheinen fantatarina. Tämä on päällimmäisin ajatus Katri Alatalon Karin labyrintista, jonka hankin itselleni Finnconissa kesällä 2014. Kiinnostus Karnin labyrinttia kohtaan oli alkanut vaivihkaa, joten kun kirja käveli vastaan myyntipöydillä, päätin napata sen matkaani. Vaikka kirja on melko nopealukuinen, lukuprosessissa kesti kauan, sillä unohdin kirjan vahingossa kotiseuduille kesäloman jälkeen, kun matkustin takaisin opiskelukaupunkiini. Jonkin aikaa sitten sai kirjan käsiini ja päätin ryhdistäytyä lukemisen kanssa.

Kirja kertoo 16-vuotiaasta Dinjasta, joka näkee siirtymäriitissä lapsuudesta aikuisuuteen unen menneisyydestään. Unesta ei saa kertoa kenellekään muulle, se on kylän sääntö. Unessa Dinja saa haltuunsa mustan ruusun ja kohtaa kadonneen äitinsä. Unen jälkeen Dinja päättää lähteä etsimään äitiään ja selvittämään, miten musta ruusu liittyy kaikkeen.

Kirjaa tosiaan luki nopeasti, mutta en kyllä sanoisi, että tarina olisi kauhean vetävä. Se on perinteinen matkustusfantasia, jossa liikutaan kartalla paikasta toiseen, saadaa tietoa ja siirrytään uuden tiedon voimin jälleen uuteen paikkaan. Kirjan maailma on kiinnostava. Se on talven valtaama suuri laakso, jota ympäröi vuoret, joiden takana ei uskota olevan mitään. Luonnollisesti tässä vaiheessa aloin odottaa, milloin Dinja matkustaa vuorien taakse selvittämään, mitä siellä on. 

Tarinan juonenkäänteet eivät innosta lukemaan lisää, vaan kirjaa tuli jatkea eteenpäin pikemminkin tottumuksesta kuin aidosta kiinnostuksesta juonta kohtaa. Samalla kyllä mietin, että juuri tällaisesta vaellusfantasiasta olin yläasteikäisenä tosi kiinnostunut. Tämä kirja voi siis sopia tosi hyvin noin 12-15 -vuotiaille.

Dinja nappaa itselleen mukaan kaksi seurajalaista, Raúg-nimisen navadin ja Emron-nimisen krionin. Kovasti navadit muistuttivat kääpiöitä ja krionit haltioita. Oikeastaan niin paljon, että pisti mietityttämään, miksei jo olemassaolevia hyviä sanoja käytetty, sillä uudet termit oli vaikea muistaa. Piti tätäkin bloggausta varten tarkistaa uudestaan, että mitä ne haltiat ja kääpiöt tässä olivatkaan. Raúg on mielestäni ihan mukava hahmo, joka kärttyisyydellään tuo särmää tarinaan, mutta Emronin olemassaolo tuppasi unohtumaan jatkuvasti. Seuralaisista huolimatta minusta tuntui, että Dinja teki matkan yksinään.

Dinja itsessään on ristiriitainen hahmo. Hän tuntuu tiuskivan ihmisille aivan tyhjästä ja hoputtavan muita jatkamaan matkaa ja välillä hän on täysin rauhallinen viilipytty, jota ei haittaa useiden viikkojen viivästykset. Eniten kiinnitin huomiota siihen, kuinka Dinja jostain syystä pitää käsiään aivan käsittämättömän rumina ja ryttyisinä. Tämä yksityiskohta mainitaan useasti. Dinja on kuitenkin kotoisin hyvin alkeellisesta arktisesta kylästä, jossa ei uskoakseni sormien ulkonäöllä pitäisi olla väliä, vaan tärkeintä on se, että suurin osa niistä ei esimerkiksi ole paleltunut ja jouduttu leikkaamaan irti. 

Tästä tuli myös mieleen kirjassa esiintyvä kummalliselta tuntuva rahan käyttö. Dinja saa esimerkiksi yhdessä kohdassa yllättävän vieraanvaraista kohtelua epäileväisiltä krioneilta, hän pääsee kuumaan kylpyyn ja saa käyttää hiusöljyjä ja pesuaineita, joiden luulisin tuossa maailmassa olevan äärimmäisen arvokkaita, eikä niitä vain satunnaisille ohikulkijoille annettisi. Kaiken lisäksi Dinja kuluttaa omia vähiä varojaan käsirasvaan, jonka pitäisi tehdä rumisa käsistä kauniimmat.

Kirjassa on siis havattavissa lievää epätasaisuutta ja pieniä kummallisuuksia, joille olisin toivonut enemmän selitystä. Tarina on täynnä pieniä yksityiskohta, jotka eivät lopulta liity mihinkään. Niistä ei tunnu muodostuvan mukavaa kokonaisuutta. Tarina alkaa kiinnostavasti, mutta pitkä matkustusosio sai minut väsähtämään. Loppua kohti meno onneksi kiihtyy ja kysymyksiin aletaan saada vastauksia, mutta jotain silti jäi puuttumaan. 

Ehkä yksi syy, miksi tämä kirja ei innostanut, johtuu siitä, että alun perin kiinnostuin sarjan toisesta osasta. Kun huomasin, että se on trilogian toinen osa, minun piti kronologiauskollisena etsiä ensiksi käsiini sarjan ensimmäinen osa. Nyt kun tarinan alotus on luettu, voin lukea sen kirjan, josta alun perin kiinnostuin, ilman että olisin aivan ulkona juonesta.

Luin kirjaa jo kesällä, kun vielä oli lämmintä ja vihreää.

lauantai 25. lokakuuta 2014

Q.2 - Futurum in Memoriam

Q.2 - Futurum in Memoriam on Tehdas-teatterin näytelmä, jota esitetään Turun yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassa Ruissalossa vielä 4.12.2014 asti. Se on näytelmä, jollaisessa en ole koskaan ennen ollut, enkä tiedä tulenko koskaan toiste olemaan. Toivottavasti en, sillä sehän olisi aivan tylsää. Saman tyylisessä kyllä voisin mielelläni käydä uudestaan.

Näytelmässä ei juurikaan istuskella paikoillaan. Se alkaa heti lippuluukun jälkeen, kun kaikille osallistujille ojennetaan valkoiset suojapuvut, joita tulee pitää yllä koko näytelmän ajan. Sen jälkeen jokainen osallistuja skannataan ja muistaakseni puhdistetaan ionitekniikalla. Turvatoimien jälkeen ryhmä kokoontui yhteen saliin ja jäi odottamaan ohjeita.

Tässä vaiheessa tietenkin seuruettamme alkoi lapsettaa kovasti, sillä mitäpä muuta voisi tapahtua, kun kaikki vetävät päälle teletappimaiset valkoiset haalarit, joissa on huppu kaiken kukkuraksi. 

Tilanne rauhottui pian, sillä psykologi Molin saapui huoneeseen ja istutti yleisön pulpetteihin. Seurasi hyvinkin perinteinen infodumppi, jollaisia näkee lähes jokaisessa tietyntyylisessä scifielokuvassa. Ryhmä on saapunut avaruusalukselle ja on aika kertoa mistä on kyse ja päästää työryhmä toimeen, tutkimaan ja havannoimaan. 

Info-osuuden jälkeen yleisö jaettiin ryhmiin, jotka kiersivät eri alueilla eri järjestyksessä. Harmikseni minun ryhmääni ei sattunut yhtään seuralaistani, joten päädyin kiertämään osiot ylväässä yksinäisyydessä, tai no oikeastaan ventovieraiden seurassa.

Näytelmä koostuu erilaisista osiosta kasvitieteellisen puutarhan puolella. Kauheasti en viitsi itse tarinasta paljastaa. Yleisö käveleskelee polkuja pitkin, kohtaa näyttelijöitä ja saa kuulla heidän juttujaan. Tarina alkaa paljastua pikku hiljaa, mutta jokaiselle varmasti muodostuu oma käsitys siitä, mitä oikeasti on tapahtunut, kuka puhuu totta ja kuka valehtelee, tai kuka ei uskalla myöntää totuutta. Myös ryhmällä on väliä, sillä riippuen siitä, missä järjestyksessä näytelmän kiersi, saattoi muodostua aivan erilainen kuva kokonaisuudesta. Vaikka aluksi harmittelin ryhmääni, jälkikäteen oli kiinnostavaa pohtia kavereiden kanssa, miten kenenkin kokemukset poikkesivat toisistaan.

Näytelmässä oli jonkin verran larpin tuntua. Vaikka katsojat eivät erityisemmin saaneet (joutuneet?) osallistumaan, oli tilanne näyttelijän kanssa sen verran intiimi, että melkein olisi tehnyt mieli lähteä kunnolla leikkiin mukaan. Esityksen hiljaisina hetkinä tulikin pohtineeksi, kuinka hienoa olisi, jos joku ryhmä järjestäisi näytelmän tyylisiä larppeja, joihin voisi osallistua täysin tietämättömänä, mitä tulemaan pitää. Etukäteen saisi tietää esimerkiksi keston, taukojen määrän ja suositellun vaatetuksen. Q.2:ssa katsojan piti päätellä tapahtumat omassa päässään, mutta olisi hienoa kokeilla versiota, jossa oikeasti täytyy vinkkien avulla selvittää, mitä on tapahtunut, ja vasta sen jälkeen pääsisi etenemään seuraavaan tilaan tai osioon.

Kasvitieteellinen puutarha on tilana tosi toimiva. Siellä ei ollut vaikeaa uskoa olevansa avaruusaluksen kasvihuoneessa. Tilaa oli muokattu valaistuksella ja äänitehosteilla, joten tunnelma oli vähintäänkin karmiva. Näytelmän hiljaisina hetkinä alkoi kiinnittää huomiota siihen, miten koko homma on organisoitu. Haluaisimpa nähdä käsikirjoituksen.

Pienenä kritiikkinä on loppuun pakko sanoa, että näytelmän tarinallisuus ei ollut niin ällistyttävä kuin mitä oletin eikä sen loppuratkaisu lopulta ollut erityisen käänteentekevä. Minulle tuli sellainen olo, että se on jätetty ehkä liiankin avonaiseksi. Spekulaatiota kyllä syntyi jälkikäteen. Sellainenkin mielipide nousi esille, että enemmän scifiä harrastaneelle tarina alkoi paikoittain tuntua turhankin nähdyltä. Sanoisin kuitenkin, että niille, joille science fiction on tuntematon alue, ei genre-elementtejä kannata säikähtää etukäteen. Mukaan pääsee varmasti. Jo itse esitystyyli on kokemus.

torstai 16. lokakuuta 2014

The Knife of Never Letting Go

Kirjoittanut: Patrick Ness
Sivuja: 512 (sis. ylimääräisen novellin)
Kieli: englanti 

Patrick Nessin Chaos Walking -trilogia on aina välillä noussut esiin internetin ihmeellisessä maailmassa. Muutama bloggaaja, kuten Kirjaneito, ovat pitäneet sarjasta, joten takaraivooni oli jäänyt heikko ajatus siitä, että tähän trilogiaan voisin tutustua. Ehkä. Joskus. Jos huvittaa. Kuin kohtalon osoittamana huomasin kirjan kirjastossa, oikein esille pantuna. Päätin lainata kirjan ja katsastaa, mistä oikein on kyse.

Kirja lojui lopulta hyllyni reunassa lähes kuukauden, kunnes huomasin, että siihen on tullut varaus, joten jos aion lukea kirjan, minun on ryhdyttävä toimeen. Ennakko-odotuksenani oli jonkin sortin monimutkainen ja hyvin älyllinen jännistysnäytelmä, jossa teini-ikäinen poika joutuu taistelemaan mätää yhteiskuntaa vastaan jossain dystooppisessa metropolissa, jossa kaiken lisäksi kaikki ihmiset kuulevat toistensa ajatukset. Olinpa aika väärässä.

Huomasin kyllä lukevani jännitysnäytelmää, mutta älyllisyys siitä oli kaukana. En nyt väitää kirjailijaa tyhmäksi, vaan viittaan tarinan miljööseen. Se sijoittuu melko yksinkertaiseen maataloudella elävään kylän, jossa elää vain miehiä, joista suurin osa on niin mielipiteisiinsä jämähtäneitä, etteivät varmaan uskoisi veden olevan märkää, jos olisivat joskus toisin todenneet. Päähenkilö Todd on kylän nuorin ja ainoa poika. Hän odottaa aikuistumistaan, joka tapahtuu hänen täytettyään 13 vuotta. Silloin hän on mies, kyläyhteisön täysvaltainen jäsen. Kaikki kylän naiset ovat kuolleet mysteeriseen basilliin Toddin ollessa nuori, eikä muualla maailmassa uskota elävän muita ihmisiä. Eräänä päivänä Todd on suolla, jossa hän törmää pisteeseen, jossa hän ei enää kuulekaan muiden ihmisten ajatuksia. Kun hänen isänsä saavat tietää asiasta, hänet lähetetään huimalle pakomatkalle, jonka syyt pysyvät hyvin epäselvinä tarpeettoman pitkään.

Ehkä on jo tullut selväksi, etten pitänyt kirjasta juurikaan. Kerrotanpa sen hyvät asiat nyt heti alta pois, niin pääsen pureutumaan heikkouksiin. 

Kirja sijoittuu toiselle planeetalle, jonne ihmiskunta on pikku hiljaa muuttamassa asumaan. Maa-planeetasta annetaan hyvin vähän tietoa, mutta käy selväksi, että se on konfliktien riepottelema planeetanriepu, josta halutaan pois rauhalliselle alueelle, kuin ihmiset Amerikkaan aikoinaan. Oli virkistävää lukea dystooppinen nuortenromaani, joka ei sijoittunu Pohjois-Amerikkaan. Kirjan parasta antia ehkä oli seurata Toddin hahmokehitystä suhteessa hänen koiraansa. Tarina alkaa siitä, kuinka hän inhoaa koiraansa, mutta vaihe vaiheelta hän alkaa arvostaa matkakumppaniaan. Positiivista kirjassa on myös sen nimi. Se on mieleenjäävä ja hieman mysteerinen, mutta tarinan lopussa kyllä käy selväksi, miksi kirja on näin nimetty.

Kirja on myös erittäin tapahtumarikas, joten varsinkin sellainen lukija, joka tykkää toiminnasa, tulee viihtymään kirjan parissa. Olin jo vähällä jättää kirjan kesken parin ensimmäisen luvun jälkeen, kunnes se saikin kunnolla vauhtia ja päätinkin lukea vielä seuraavan luvun. Ja seuraavan. Ja seuraavan.

Jossain vaiheessa into kuitenkin lopahti. Päähenkilö on villin takaa-ajon kourissa, mutta lukijalle ei selviä kunnolla, miksi häntä oikeastaan ajetaan takaa. Kun takaa-ajoa on jatkunut jo pari sataa sivua, alkaa pikkaisen kyllästyttää. Kirja herätti kysymyksiä kysymysten perään. Miksi naiset kuolivat? Miksi kaikki kuulevat toistensa ajatukset? Mikä oli se tyhjä kohta, jossa ajatukset eivät kuuluneetkaan, ja miksi Toddin piti paeta sen takia kotikylästään? Valitettavasti kysymyksiin ei tunnu löytyvä vastauksia, vaan Todd joutuu juoksemaan henkensä edestä, kintereillään pahikset, joista en ole läheskään yhtä kiinnostunut kun niistä vastauksista, joita kirja ei minulle halua antaa. Kun jotain lopulta kerrotaan, se kerrotaan monta sataa sivua liian myöhään, jolloin olen ehtinyt luoda jo paljon vauhdikkaamman teorian omassa päässäni, eikä kirjan vastaus enää tee minuun vaikutusta.

Tiedon pihtaaminen on kyllä yksi hyvin yleinen tarinankerronnallinen kikka, mutta tämä kirja ei onnistu siinä hyvin. Lukeminen on kiinnostavaa, jos tietoa annetaan pieninä paloina, mutta The Knife of Never Letting Go ei anna mitään. Ehkä eniten minua turhautti se, että Todd saa isiltään äitinsä vanhan päiväkirjan pakomatkalle, mutta koska hän ei osaa lukea kovin hyvin, hän ei sitten lue. Todd juoksentelee ympäri maailmaa vastauksen laukussaan, viitsimättä ottaa selvää. Edes silloin, kun hänen seuraana liittyy lukutaitoinen henkilö, hänellä ei ole aikaa kuunnella vastauksia. On ymmärrettävää, että hengenvaarallisessa tilanteessa ensimmäinen ajatus ei ole lueskella, mutta olisin minä edes vähän utelias.

Sen lisäksi, että tarina ei oikein ollut minun juttuni, kirjan kieli oli luotaantyöntävää. Se on hyvin puhekielimästä. Tuplanegaatioita ja ain't'eja joka paikassa. Thru ja tho, direkshun, ya, ya'll. Huomasin lukevani koko kirjan jonkin sortin etelän aksentilla. Ehkä se oli tarkoituskin, mutta minua se enemmänkin ärsytti. En juuri pidä puhekielisestä tekstissä - erotuksena jotkut tekstit netissä. Jo Tuntematon sotilas oli tuskaa. Nyt vielä täytyi lukea vieraan kieleen puhekieltä. Kielen lisäksi tekstin rakenne muttui kirjan vauhdin edetessä paljon katkonaisemmaksi. Alla olevissa kuvissa esimerkki.


Ensimmäinen kuva on kirjan alkupuolelta, toinen loppupuolelta. Vaikka ymmärrän lyhyiden kappaleiden ja katkenneiden lauseiden kuvastavat sitä, kuinka hektinen Toddin ajatusmaailma on sillä hetkellä, oli tekstin lukeminen väsyttävää.

Young adult -trilogoille ominaisesti kirja päättyy riipaisevaan ja pakko-lukea-seuraaa-osa -tyylisen cliffhangeriin, mutta valitettavasti pakko-lukea-jatkoa -fiilis ei tarttunut minuun niin voimakkaasti, että oikeasti menisin lainaamaan seuraavan osan. Tein alkusyksystä itseni kanssa sopimuksen, että luen tästä eteenpäin vain hyviä kirjoja. The Knife of Never Letting Go oli ihan OK, kerran luettava kirja, mutta en ole lainkaan kiinnostunut lukemaan jatkoa. Vielä vuosi sitten olisin kiltisti lukenut aloittamani trilogian loppuun, mutta nyt TBR-listani on sen verran pitkä, että on pakko vetää selkeitä rajoja jossain kohtaa. 
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...