torstai 16. lokakuuta 2014

The Knife of Never Letting Go

Kirjoittanut: Patrick Ness
Sivuja: 512 (sis. ylimääräisen novellin)
Kieli: englanti 

Patrick Nessin Chaos Walking -trilogia on aina välillä noussut esiin internetin ihmeellisessä maailmassa. Muutama bloggaaja, kuten Kirjaneito, ovat pitäneet sarjasta, joten takaraivooni oli jäänyt heikko ajatus siitä, että tähän trilogiaan voisin tutustua. Ehkä. Joskus. Jos huvittaa. Kuin kohtalon osoittamana huomasin kirjan kirjastossa, oikein esille pantuna. Päätin lainata kirjan ja katsastaa, mistä oikein on kyse.

Kirja lojui lopulta hyllyni reunassa lähes kuukauden, kunnes huomasin, että siihen on tullut varaus, joten jos aion lukea kirjan, minun on ryhdyttävä toimeen. Ennakko-odotuksenani oli jonkin sortin monimutkainen ja hyvin älyllinen jännistysnäytelmä, jossa teini-ikäinen poika joutuu taistelemaan mätää yhteiskuntaa vastaan jossain dystooppisessa metropolissa, jossa kaiken lisäksi kaikki ihmiset kuulevat toistensa ajatukset. Olinpa aika väärässä.

Huomasin kyllä lukevani jännitysnäytelmää, mutta älyllisyys siitä oli kaukana. En nyt väitää kirjailijaa tyhmäksi, vaan viittaan tarinan miljööseen. Se sijoittuu melko yksinkertaiseen maataloudella elävään kylän, jossa elää vain miehiä, joista suurin osa on niin mielipiteisiinsä jämähtäneitä, etteivät varmaan uskoisi veden olevan märkää, jos olisivat joskus toisin todenneet. Päähenkilö Todd on kylän nuorin ja ainoa poika. Hän odottaa aikuistumistaan, joka tapahtuu hänen täytettyään 13 vuotta. Silloin hän on mies, kyläyhteisön täysvaltainen jäsen. Kaikki kylän naiset ovat kuolleet mysteeriseen basilliin Toddin ollessa nuori, eikä muualla maailmassa uskota elävän muita ihmisiä. Eräänä päivänä Todd on suolla, jossa hän törmää pisteeseen, jossa hän ei enää kuulekaan muiden ihmisten ajatuksia. Kun hänen isänsä saavat tietää asiasta, hänet lähetetään huimalle pakomatkalle, jonka syyt pysyvät hyvin epäselvinä tarpeettoman pitkään.

Ehkä on jo tullut selväksi, etten pitänyt kirjasta juurikaan. Kerrotanpa sen hyvät asiat nyt heti alta pois, niin pääsen pureutumaan heikkouksiin. 

Kirja sijoittuu toiselle planeetalle, jonne ihmiskunta on pikku hiljaa muuttamassa asumaan. Maa-planeetasta annetaan hyvin vähän tietoa, mutta käy selväksi, että se on konfliktien riepottelema planeetanriepu, josta halutaan pois rauhalliselle alueelle, kuin ihmiset Amerikkaan aikoinaan. Oli virkistävää lukea dystooppinen nuortenromaani, joka ei sijoittunu Pohjois-Amerikkaan. Kirjan parasta antia ehkä oli seurata Toddin hahmokehitystä suhteessa hänen koiraansa. Tarina alkaa siitä, kuinka hän inhoaa koiraansa, mutta vaihe vaiheelta hän alkaa arvostaa matkakumppaniaan. Positiivista kirjassa on myös sen nimi. Se on mieleenjäävä ja hieman mysteerinen, mutta tarinan lopussa kyllä käy selväksi, miksi kirja on näin nimetty.

Kirja on myös erittäin tapahtumarikas, joten varsinkin sellainen lukija, joka tykkää toiminnasa, tulee viihtymään kirjan parissa. Olin jo vähällä jättää kirjan kesken parin ensimmäisen luvun jälkeen, kunnes se saikin kunnolla vauhtia ja päätinkin lukea vielä seuraavan luvun. Ja seuraavan. Ja seuraavan.

Jossain vaiheessa into kuitenkin lopahti. Päähenkilö on villin takaa-ajon kourissa, mutta lukijalle ei selviä kunnolla, miksi häntä oikeastaan ajetaan takaa. Kun takaa-ajoa on jatkunut jo pari sataa sivua, alkaa pikkaisen kyllästyttää. Kirja herätti kysymyksiä kysymysten perään. Miksi naiset kuolivat? Miksi kaikki kuulevat toistensa ajatukset? Mikä oli se tyhjä kohta, jossa ajatukset eivät kuuluneetkaan, ja miksi Toddin piti paeta sen takia kotikylästään? Valitettavasti kysymyksiin ei tunnu löytyvä vastauksia, vaan Todd joutuu juoksemaan henkensä edestä, kintereillään pahikset, joista en ole läheskään yhtä kiinnostunut kun niistä vastauksista, joita kirja ei minulle halua antaa. Kun jotain lopulta kerrotaan, se kerrotaan monta sataa sivua liian myöhään, jolloin olen ehtinyt luoda jo paljon vauhdikkaamman teorian omassa päässäni, eikä kirjan vastaus enää tee minuun vaikutusta.

Tiedon pihtaaminen on kyllä yksi hyvin yleinen tarinankerronnallinen kikka, mutta tämä kirja ei onnistu siinä hyvin. Lukeminen on kiinnostavaa, jos tietoa annetaan pieninä paloina, mutta The Knife of Never Letting Go ei anna mitään. Ehkä eniten minua turhautti se, että Todd saa isiltään äitinsä vanhan päiväkirjan pakomatkalle, mutta koska hän ei osaa lukea kovin hyvin, hän ei sitten lue. Todd juoksentelee ympäri maailmaa vastauksen laukussaan, viitsimättä ottaa selvää. Edes silloin, kun hänen seuraana liittyy lukutaitoinen henkilö, hänellä ei ole aikaa kuunnella vastauksia. On ymmärrettävää, että hengenvaarallisessa tilanteessa ensimmäinen ajatus ei ole lueskella, mutta olisin minä edes vähän utelias.

Sen lisäksi, että tarina ei oikein ollut minun juttuni, kirjan kieli oli luotaantyöntävää. Se on hyvin puhekielimästä. Tuplanegaatioita ja ain't'eja joka paikassa. Thru ja tho, direkshun, ya, ya'll. Huomasin lukevani koko kirjan jonkin sortin etelän aksentilla. Ehkä se oli tarkoituskin, mutta minua se enemmänkin ärsytti. En juuri pidä puhekielisestä tekstissä - erotuksena jotkut tekstit netissä. Jo Tuntematon sotilas oli tuskaa. Nyt vielä täytyi lukea vieraan kieleen puhekieltä. Kielen lisäksi tekstin rakenne muttui kirjan vauhdin edetessä paljon katkonaisemmaksi. Alla olevissa kuvissa esimerkki.


Ensimmäinen kuva on kirjan alkupuolelta, toinen loppupuolelta. Vaikka ymmärrän lyhyiden kappaleiden ja katkenneiden lauseiden kuvastavat sitä, kuinka hektinen Toddin ajatusmaailma on sillä hetkellä, oli tekstin lukeminen väsyttävää.

Young adult -trilogoille ominaisesti kirja päättyy riipaisevaan ja pakko-lukea-seuraaa-osa -tyylisen cliffhangeriin, mutta valitettavasti pakko-lukea-jatkoa -fiilis ei tarttunut minuun niin voimakkaasti, että oikeasti menisin lainaamaan seuraavan osan. Tein alkusyksystä itseni kanssa sopimuksen, että luen tästä eteenpäin vain hyviä kirjoja. The Knife of Never Letting Go oli ihan OK, kerran luettava kirja, mutta en ole lainkaan kiinnostunut lukemaan jatkoa. Vielä vuosi sitten olisin kiltisti lukenut aloittamani trilogian loppuun, mutta nyt TBR-listani on sen verran pitkä, että on pakko vetää selkeitä rajoja jossain kohtaa. 

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Copycat-kilpailu: rakas romaanihenkilö

Päätin osallistua Amman copycat-kilpailuun. Menneinä vuosina olen vain seurannut muiden hienoja omia versioita kirjojen kansista, mutta nyt lähdin itse leikkiin mukaan.

Tänä vuonna aiheena on valita jokin rakas romaanihenkilö ja luoda uudelleen kansi, joka ilmentää tätä henkilöä.

Aloitin prosessin katselemalla viime aikoina lukemieni kirjojen kansikuvia ja mietin, mistä hahmosta tykkään ja mistä kannesta on mahdollista tehdä edes jonkin sortin versio. Lopulta päädyin Gail Carrierin The Parasol Protectorate -sarjan Alexia Tarabottiin, sillä pidän hänen asenteestaan, jolla hän rauhallisen englantilaisesti kävelee halki minkäkin vaarallisen tilanteen. Pidän myös siitä, kuinka hän ei pelkää toimintaa eikä hänellä mene sormi suuhun kummallisissa tilanteissa, mutta se ei estä häntä pukeutumalla aina muodin mukaan. 

Värväsin kaverini kuvaajaksi, etsin vaatekaapistani edes jotain viktoriaanisuuteen viittaavaa (pitäisi hankkia silinterihattu, olen viime aikoina törmännyt ihan liikaa tilanteisiin, joissa olisi sitä tarvinnut) ja etsin kuvauspaikan. Sellaiseksi valikoitui syksyinen piha kallion äärellä, sillä valitettavasti minulla ei ole varaa matkustaa Piccadilly Circukselle tällä hetkellä. 

Soullessin kannen mallin asento on kummallinen. Yritin muutaman kerran poseerata tismalleen samalla lailla, mutta en pitänyt tuloksesta, joten päädyin seisomaan kuvassa hieman vähemmän lennokkaammin. Facebookissa minulle sanottiin, että tästä kuvasta tulee vähän Maija Poppanen -fiilis.



Alkuperäinen:
Kuva kustantamon sivuilta
Alkuperäisessä kannessa on Donna Ricci ja kannen ulkoasusta vastaa Orbit-kustantamon joku henkilö, jonka nimeä en löytänyt mistään.

Copycat-kannen mallina on itse bloggaaja, ja kannen ulkoasusta vastaa kaveri, joka ystävällisesti uhrasi muutaman tunnin elämästään kuvanmuokkaukseen, sillä minun omat yritelmäni näyttivät aivan hirveiltä.

tiistai 14. lokakuuta 2014

Sata kummaa kertomusta

Kirjoittanut: Shimo Suntila
Sivuja: 112

Raapaleista on ollut puhetta vähän joka suunnassa jo jonkin aikaa, joten päätin vihdoin työntää nokkani niiden sekaan tarkemmin ja ottaa selvää, mistä on oikein kyse.

Tekstin määrä sen kuin lyhenee. Ehkä olen tulossa laiskaksi aikuiseksi, koska alan nauttia lyhyistä tekstistä. Nuorempana olin sitä onnellisempi mitä pidempi ja paksumpi kirjasarja oli kyseessä, sitten alkoi kelvata vähän ohkaisemmat kirjasarjat, sitten yksittäiset romaanit ja muutama vuosi sitten löysin novellien ihmeellisen maailman. Nyt raapaleet tulevat rytinällä. Vain sata sanaa, joihin keskittyä! Tämähän on loistavaa!

Välillä on sellainen olo, etten enää kaipaa eeppisiä 700:n sivun romaaneita, vaan pelkkä tarinan idean kuuleminen riittää. Siksi ehkä tykkäänkin keskustella kirjoista, joita en ole lukenut. Joku toinen voi kertoa kirjan idean, jonka jälkeen kuvittelen mielessäni, mitä kaikkea kirjan maailmassa voisi tapahtua. Onko tämä sitten mielikuvituksen rikkautta vai silkkaa laiskuutta, sitä en tiedä.

Raapaleet sopivat ideankaipuuseeni. Vain sadassa sanassa ehtii kertoa jo kokonaisen maailman. Vain tärkeimmät asiat sanotaan, mutta hyvässä raapaleessa idea jää mietityttämään pitkäksi aikaa.

Shimo Suntila kirjoitti vuonna 2012 joka päivä yhden raapaleen ja julkaisi ne blogissaan. Myöhemmin hän julkaisi niistä sata parhainta kansien välissä. Valintaprosessissa on kerrottu kirjan jälkisanoissa ja se olikin varsin monimutkainen. Täytyy nostaa mielikuvitussilinterihattuani hänelle vaivannäöstä.

Sata kummaa kertomusta täytyi lukea hitaasti, sillä useamman kuin muutaman raapaleen lukeminen kerrallaan tuntui kuormittavat liikaa päätäni. Niitä piti aina hetki sulatella. Onneksi kirja on pieni, joten se kulki kevyesti laukussa mukana. Raapaleista tulikin hetkeksi korvikkeeni kännykälle. Sen sijaan, että selaisin twitteriä joutohetkinä, kaivoinkin kirjan esiin ja luin raapaleen. Se oli kätevää. Ei tarvinnut huolehtia, että ehtiikö lukea luvun loppuun ennen oikeaa bussipysäkkiä, sillä sata sanaa nyt aina ehtii lukea.

Vaikka kokoelman raapaleet ovat mielikuvituksellisia ja monipuolisia, huomasin niissä silti jonkinlaista toistuvuutta. Yleensä tekstin viimeisessä lauseessa tulee käänne, joka muuttaa koko tekstin merkityksen. Välillä piti peittää raapaleen loppu, ettei vahingossa hypännyt loppuratkaisuun. Paljon seikkaillaan avaruudessa ja soditaan erittäin tehokkailla aseilla, mikä ei ehkä ole sitä minun mielilukemistoani, mutta myös arjen melskeessä ehtii tapahtua vaikka mitä kummallista. Eniten minua viehätti ne lukuisat raapaleet, joissa tapahtui outoja juttuja, joihin raapaleiden hahmot suhtautuivat kuin ne olisivat arkipäivää.

Ehdottomat suosikkini ovat Milla ja Meri -raapaleet. Kaksi pikkutyttöä aiheuttavat erikoista päänvaivaa vanhemmilleen. Juuri sellaista pikkutytöt minun mielestäni ovat, vaikka harva nyt oikeasti tekee lumityöt liekinheittimellä. Mitä olen ala-asteikäisiä serkkutyttöjäni vahtinut ja mitä muistan omasta lapsuudestani ja pikkusiskon kanssa leikkimisestä, niin Milla ja Meri ovat erittäin onnistuneita kuvauksia. Suntila on vinkannut blogissaan, että aikoo kirjoitaa heistä romaanin, mitä odotan nyt innolla.

Eli siis ihan positiivinen kokemus raapaleista. Ehkä pitäisi itsekin kokeilla. Ideavihkostani löytyy kaikenlaisia pikku nysiä, joista ei koskaan tulee romaania, mutta ehkä voisin yrittää istuttaa ne lyhyempään sanamäärään. Rapaleet tuntuvat olevan oiva vaihtoehto runoille.

perjantai 10. lokakuuta 2014

Kimppaluku: Helena Wariksen Vuori

Kirjoittanut: Helena Waris
Sivuja: 316

Kirjabloggaajat päättivät jälleen pistää pystyyn tempauksen, tällä kertaa kimppaluvun merkeissä. Ideana on lukea ennalta sovittu kirja, josta kaikki ilmottautuneet bloggaavat samaan aikaan. Päiväksi valikoitui Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivä 10.10. ja kirjoiksi valittiin kolme suomalaista uutuutta: Helena Wariksen Vuori, Paula Havasteen Tuulet vihat ja Antti Holman Järjestäjä.

Kiinnostuin Helena Wariksen Vuoresta kesällä Finnconissa, mutta en vielä ottanut sitä vakavissani lukulistalleni. Syksyllä liityin TSFS:n lukupiiriin, jonka lukulistasta Vuori löytyy, joten kun kuulin kimppaluvusta, päätin lyödä kolme kärpästä yhdellä iskulla ja tutustua tähän kirjaan, jota universumi niin innokkaasti yrittää joka suunnasta minulle vinkata.

Päällimäinen ajatukseni kirjasta on silkka hämmennys. En muista, milloin viimeksi olen lukenut tällaisen kirjan. Tuskin milloinkaan? En ole vielä edes pystynyt pisteyttämään kirjaa Goodreadissa, sillä en edes tiedä, pidinkö Vuoresta vai en. Sen tyyli ei ole yleensä minun makuuni, mutta jollain tavalla kirja silti iski tajuntaani ja sai aikaan vaikuttavan lukukokemuksen.

Vuori ei paljon selittele. Se lähtee liikkeelle näennäisen mitättömästä kohtauksesta. On sähkökatkos, jonka aikana päähenkilö Lif tapaa naapurinsa, muutaman vuoden vanhemman rokkarin Arriin. Yhdessä he huomaavat, että kaupunkia varjostavan vuoren pilvipeite on kohonnut, mitä ei ikinä tapahdu. Pian katkos on ohi ja Lif ajattelee, ettei enää koskaan tapaa naapuriaan uudestaan, eihän me täällä Suomessa yleensä ystävystytä naapuriemme kanssa.

Pian Lif huomaa olevansa kummallisten tapahtumien keskellä. Kaikki hänen tuttavansa vaativat häntä kiipeämään vuorelle. Lif saa hyvin kummallisia neuvoja ja käskyjä, mutta kukaan ei tunnu kunnolla selittävän, mistä on kyse. Pian Lif alkaa kohdata muita Lifejä ja kun vastaan tulee vielä Loki, alkaa tilanne pikku hiljaa valjeta hänelle. Hänen totta tosiaan on kiivettävä vuorelle, ja hänen on kiivettävä sinne ensimmäisenä, ennen muita Lifejä.

Aluksi minulle tuotti ongelmia kirjan kieli. Se ei ole sellaista, jota yleensä tykkään lukea. Pidän pitkistä kappaleista ja monologeiksi venyvistä puheenvuoroista, mutta Vuori koostuu pitkälti muutaman lauseen mittaisista kappaleista ja lyhyistä repliikeistä. Pidin kyllä mieleni avoinna - luinhan kesällä E. Lockhartin We Were Liarsin, jonka lähes runomainen tyyli ei aluksi miellyttänyt yhtään, mutta josta kirjan edetessä opin pitämään. 

Vuoren edetessä opinkin arvostamaan sen kieltä. Sen yksinkertaisuus ja lyhyys tuntuvat kuvastavan maailmanlopun hektistä tunnelmaa ja Lifin omia hämmentyneitä ajatuksia. Mihinkään ei ehditä keskittyä kovinkaan pitkäksi aikaa. Vain kaikki oleellinen on sanottava. Olen silti yhä sitä mieltä, että We Were Liars onnistui tyylissä vakuuttavammin. Ehkä minun kielipääni sanoo, että se toimii englanniksi paremmin. Suomen kielen sanat ovat pitkiä, jolloin olisi sopivaa, että kerrontakin olisi runsaampaa. 

Kielen lisäksi minua häiritsi se, kuinka Lif ei millään meinannut uskoa, että nyt on tosi kyseessä ja vuorelle kannattaisi lähteä kiipeämään saman tien eikä jahkailla ikuisuuksia. Ehdin huokailla asialle aikamoisen tovin, kunnes tajusin, että minähän olen lukijana aivan eri tilaneessa kun Lif hahmona. Minä tiedän lukevani kirjaa, jossa on spekulatiivisia elementejä. Minä tunnistan nämä elementit eikä minulla ole vaikeuksia uskoa kirjan todellisuuteen. Jos joku sanoo, että ragnarök lähestyy ja kannattaisi kiivetä vuorelle, uskon sen välittömästi. Lif taas hahmona elää kirjan maailmassa, jossa on tietyt elämää koskevat säännöt. Kuvitellaanpa, että sinun luoksesi tulisi joku esittelemään lohikäärmeenmunia. Uskoisitko? En minä ainakaan, ihan sama kuinka siistiä olisi, että lohikäärmeitä olisi oikeasti olemassa. Lif ei ota kehotuksia ja käskyjä todesta, sillä kuulostaa ihan liian oudolta, että olisi olemassa skandinaavisen mytologian jumalia, jotka ovat valmistautumassa maailmanlopun taistoon.

Kirjan ehkä mielenkiintoisin puoli onkin kaiken yllä keinuva epäuskoisuus. Kukaan ei oikein tiedä, mitä pitäisi tehdä ja ketä kannattaisi kuunnella. Jossain vaiheessa pelkäsin meininkin muuttuvan nälkäpeliksi, mutta silloinkaan ihmiset eivät oikein meinaa uskoa, että edessä on taistelu, jossa on vain kaksi eloonjäänyttä. Vaikka Lif saa ohjeita useaan otteeseen, hänkin jää melko passiiviseksi, vaikka skandinaaviset jumalat piipahtavat hänen luonaan alvariinsa patistamassa matkaan. Olisi itsekin tehnyt mieli ravistella Lifiä ja osoittaa vuorta, että tuonne, nyt kiipeä! Lifin käytös on kuitenkin suloisen inhimillistä: ensiksi pitää tarkastella, onko mitään muuta keinoa, ja sittenkin kun keinot alkavat olla vähissä, on vielä keksittävä syitä viivyttelyyn. Ensiksi pitää hoitaa yhtä ja toista.

En luonnollisesti osaa lukea kirjailijan ajatuksia, mutta ainakin kirjan alkupuolella tuli sellainen olo, että Arri on luotu kirjaan, jotta joku voisi potkia Lifiä takamukseen. Myöhemmin Arrilla on kyllä suuri rooli, mutta alussa hän tuntuu olevan se hahmo, joka laittaa Lifin liikkeelle. Jonkin verran Arrissa on design-poikakaverin makua. Olisihan se ihan kiva, jos jostain mystisesti ilmestyisi ihan mukavannäköinen poika, joka on impulsiivinen, rohkea ja huolehtivainen, mutta välillä minulla oli vaikeuksia nähdä se, mitä Arri näki Lifissä. Miksi hän roikkuu Lifin mukana niin tiiviisti? Voiko häneen luottaa? Ehkä kirjan onkin tarkoitus saada epäilemään jokaista henkilöhahmoa.

Vuori on kirja, joka taatusti jää mieleen. Sen tarina vetää mukaansa, vaikka monesti pitikin pysähtyä ihmettelemään sitä, mitä oli juuri lukenut. En edes tämän bloggauksen jälkeen osaa sanoa, pidinkö kirjasta vai en. Ainakin se onnistui tarjoamaan ainutkertaisen lukuelämyksen. Näinkin voi kirjoittaa kirjan. Tuntuu, että aivoissa surraa edelleen. Taidanpa mennä googlaamaan lisätietoa ragnarökistä.

Muissa blogeissa:
*linkkaan suoran linkin postaukseen, kunhan se ilmestyy

PS. Jonkin verran huvitti, että ymmärsin kaikki Thor-viittaukset puhtaasti Marvel-elokuvien ansiosta :)
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...