lauantai 21. toukokuuta 2016

Haaste: Unpopular Bookish Opinions

Ikuinen lukutoukka antoi minulle tämän haasteen. Kiitoksia blogini muistamisesta.
Haasteen säännöt ovat nämä:
  1. Linkkaa haasteen antaja blogipostaukseesi. Lisää haasteen säännöt postaukseen.
  2. Vastaa haasteen kysymyksiin.
  3. Lähetä haaste vähintään kolmelle henkilölle ja linkkaa heidän bloginsa postaukseesi.
  4. Ilmoita haasteen saajille haasteesta ja linkkaa heille postauksesi, jotta he tietävät mikä on homman nimi. 

 1. Kirja tai kirjasarja, josta kaikki muut pitävät, mutta sinä et. 
En lämmennyt Taivaslaululle, kirjan kerrontatyylin takia. Itse tarina on kaunis, mutta se oli upotettu liiallisen kielellisen hienostelun alle.

 2. Kirja tai kirjasarja, josta kukaan muu ei pidä, mutta sinä pidät.
Minulla on joku outo suhtautuminen Cassandra Claren varjometsästäjistä kertoviin kirjasarjoihin. Pidän kyllä niistä, vaikka tiedostan, etteivät ne ole kovin hyvää kirjallisuutta. Välillä saan kovia fanituskohtauksia ja välillä tuhahtelen niille, että ihan tyhmiä kirjoja, ei kiinnosta, antakaan minulla kaikki Claren kirjat niin luen ne heti uudestaan.

 3. Kolmiodraama, jossa päähenkilö päätyy yhteen sen kanssa, jonka et olisi halunnut.
Ainoa kolmiodraama josta olen oikeasti välittänyt, on ollut Cassandra Claren The Infernal Devicen Tessa/Jem/Will -kolmiodraama, mutta se päättyi vähän erikoisella tavalla. Tavallaan olen tyytväinen, tavallaan en. Olisin kyllä toivonut, että he olisivat aloittaneet polyamorien suhteen, sillä kaikki tuntuivat rakastavan toisiaan tulisesti, mutta 1800-luvun lopun Lontoossa se olisi ollut kenties turhan uskaliasta.

 4. Suosittu kirjagenre, josta et pidä tai josta haluaisit pitää, mutta et pysty.
En ole pitkään aikaan tullut lukeneeksi kiinnostavaa dekkaria. Takuulla siellä on hyviä, mutta pohjoismainen dekkari, jonka etsivä on keski-ikäinen, alkoholismin ja masennuksen partaalla oleva hyllytetty poliisi tai vastaava ja jossa selvitetään yleensä rikoksia, joihin tuntuu aina liittyvän venäläinen prostituoitu, ei nappaa. Pidän kirjoista, joissa on dekkarimaisia mysteereitä, mutta jos kirja löytyy dekkariosastolta kirjastosta, en yleensä kiinnostu. Kate Atkinsonia pitäisi kyllä kokeilla.

 5. Pidetty, suosittu tai rakastettu hahmo, josta et pidä.
Nykyään kirjoissa hahmot tuntuvat jäävän taka-alalle, ellei kyseessä ole hyvin hahmovetoinen kirja. Usein kirjat tulee luettua tarinan kautta, ja hahmot ovat vain olentoja, joiden avulla itse tarina saadaan kerrottua. En aina edes muista päähenkilön nimeä kirjan loppumisen jälkeen. Vastaan tähän kuitenkin Matkantekijä-sarjan Jamie Fraserin, sillä en vain ymmärrä, mitä ihanaa hänessä on. En tiedä, onko hän lukijoiden keskuudessa suosittu hahmo, mutta ainakin kirjailija yrittää kirjoittaa ilmeisesti jokaisen naisen unelmaskottia. Jamie on ihan hauska välillä, mutta en pääse yli siitä, kuinka hän kohtelee Clairea välillä.

 6. Kirjailija josta monet pitävät, mutta sinä et.
Onhan näitä monia suosittuja kirjailijoita, joista kuulee, mutta joiden kirjoihin ei ole erityisemmin innostunut tarttumaan. Vastaan tähän kuitenkin Neil Gaimanin, sillä olen kriiseillyt asiasta useaan otteeseen. Olen yrittänyt lukea hänen kirjojaan, mutta mikään ei ole napannut. Ideat ovat kyllä hyviä, mutta en ole tykästynyt hänen tyyliinsä kirjoittaa.

 7. Suosittu sarja, jonka lukemiseen sinulla ei ole mielenkiintoa.
Percy Jackson. Luin ensimmäisen osan pari vuotta sitten, mutta totesin, että olen liian vanha lukemaan niitä. Monet minun ikäisenä ihmiset pitävät Percy Jacksoneista, mutta he ovat yleensä aloittaneet lukemisen nuorempana ja kasvaneet sarja mukana. Silloin kun Percy Jacksoneita alettiin suomentaa, niitä mainostettiin minun lähikirjastossani uutena Harry Potterina, mihin kovana Poter-fanina reaktioni oli, ettei mikään voi olla uusi Potter, joten Jacksonit jäi lukematta silloin, kun olisin ollut oikeassa iässä.

 8. Kirja, joka on mielestäsi huononpi kuin siitä tehty elokuva.
Neil Gaimanin Tähtisumia jätti kirjana vaisuksi.

Mielenkiintoinen fakta on muuten se, että useat menetyneet elokuvat perustuvat kirjoihin enemmän tai vähemmän uskollisesti, ja monet elokuvat ovat paljon kuuluisampia kuin itse kirja. Muun muassa Ansa vanhemmille ja Villi tusina. Suosittelen lukemaan kirjan Tusinoittain halvemmalla, joka on inspiroinut Villi tusina -elokuvaa. Satun omistamaan sen, ja se on sekä hauska kurkistus 12-lapsisen perheen elämään että mielenkiintoinen kuvaus noin 1920-luvun amerikkalaisesta elämästä.


Haastan
Ullan
Vaarnan
Notkopeikon

keskiviikko 18. toukokuuta 2016

Salla Simukka: Viimeiset

SIVUJA: 179
KUSTANTANUT: WSOY
JULKAISTU: 2005
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta.

Salla Simukan kolmas julkaistu nuortenkirja on kertomus kolmesta lukiolaistytöstä, jotka tekevät sopimuksen hankkiutua eroon neitsyydestään joululomaan mennessä. Tytöt ovat kavereita keskenään, vaikka ovatkin erilaisia. On Rauha, jolla on värikäs biletysmenneisyys, mutta mikään kokeilu ei ole päätynyt loppuun sakka. On Milja, joka on sielultaan taiteilija, mutta todellisuudessa niin ujo, ettei ole ehtinyt tehdä mitään. On Venla, joka tuntuu olevan kaikessa hyvä, tunnollinen tytär, joka ei ole juurikaan tehnyt mitään, mikä ei hyödyntäisi tulevaisuuden mahdollisuuksia saada hyvä koulutus ja työpaikka.

Jos olisin äidinkielen- tai terveystiedonopettaja, hyödyntäisin tätä kirjaa oppitunneilla. Haluaisin luetuttaa tämän luokalle ja keskustella monista siinä olleista yksityiskohdista. Esimerkiksi siitä, pitääkö neitsyydestä edes "hankkiutua eroon". Onko siinä jotain, mistä pitäisi päästä eroon? Kumpi on tärkeämpää, se että voi sanoa säätäneensä jotain, vai se, että on oikeasti halunnut tehdä jotain. Miten neitsyys edes määritellään?

Kirja seuraa jokaisen tytön omaa tarinaa. Projekti erottaa heidät hiljalleen toisistaan, mutta jokaisen tytön elämässä tapahtuu samalla paljon. Rauha on toiminnan nainen, joka marssii heti bileisiin ja yrittää saada homman alta pois. Milja taas rohkaistuu projektin tiimoilta puhumaan eräälle pojalle, joka on kiinnostanut häntä jo pitkään. Venla sen sijaan tutustuu äitinsä työkaveriin, aikuiseen mieheen, joka on kaiken lisäksi naimisissa.

Alle 200-sivuinen kirja sisältää paljon asiaa, vaikka se on samalla koukuttava ja nopealukuinen. Kirjan lukemisesta tuli melkein sellainen olo, kuin olisi katsonut elokuvan. Hahmot eivät välttämättä ole paikalla kertomassa heistä itsestään, vaan he ovat kertomassa yleisesti aiheesta, josta tarinassa halutaan puhua.

tiistai 17. toukokuuta 2016

Maria Turtschaninoff: Arra

ALKUPERÄINEN NIMI: Arra. Legender från Lavora
SIVUJA: 256
KUSTANTANUT: Tammi
JULKAISTU: 2009
SUOMENTANUT: Marja Kyrö
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta.

Vuoden 2009 Finlandia Junior -palkintoehdokas Arra on satu, legenda mykästä tytöstä, joka pelkällä olemuksellaan pystyy muuttamaan koko Lavoran historian. Arra-niminen tyttö syntyy pieneen metsän keskellä sijaitsevaan kylään, jonka ainoa suuri elinkeino on raakaraudan valmistaminen. Hän on perheen kahdeksas lapsi, eikä perheellä olisi oikeastaan varaa yhteen lisäsuuhun. Arra jätetään käytännössä heitteille, vaikka saakin asua talon seinien sisällä. Hänestä kasvaa omiin oloihinsa vetäytyvä tyttö, joka ei koskaan puhu sanaakaan. Hänen uskotaan olevan vajaavainen, vähä-älyinen, mutta todellisuudessa hän näkee ja kuulee asioita, joita muut eivät elämän kiireeltään huomaa.

Arra on ensimmäinen Turtschaninoffin kirjoista, jotka sijoittuu samaan fantasiamaailmaan. Jokainen kirja on itsenäinen teos, mutta niitä yhdistää yhteinen maailma. Arra esittelee maailman, jossa on pohjoismaista metsää ja välimereläistä kaupunkielämää. Arra-tyttö syntyy pieneen kylään, mutta joutuu muuttamaan perheenjäsenensä luo kaupungiin, Lagoraan, joka on tunnettu mosaaiikkikuvioistaan ja kankaistaan. Hiljaista tyttöä kohdalleen huonommin kuin rakkia, mutta hänellä on onnekseen taitoja, joiden avulla hän ansaitsee paikkansa perheessä.

Olen kuullut sanottavan, että Arra on raaka kirja, ja että Turtschaninoffin kirjat olisivat muutenkin raakoja. Maresin luettuani olin epäileväinen. Kyllähän se esitteli misogynistisen maailman, jossa muun muassa haudataan elävältä ihmisiä, mutta en kokenut kirjaa sen raaemmaksi kuin muitakaan kotimaisia nuortenkirjoja. Toki kirjassa kuvaillut tapahtumat järkyttivät, mutta en jälkeenpäin ajatellut niitä. Arran kohdalla olen kuitenkin valmis allekirjoittamaan väitteen. Arra ei ole väkivaltainen kirja, mutta se ei todellakaan ole iloinen kirja. Arraa kohdellaan uskomattoman epäoikeudenmukaisesti. Maailma, jossa Arra elää, on lähes iloton. Kenties ahdistavan tunnelman seurauksena pienetkin ilon hetket Arran elämässä saavat lukijankin tuntemaan suurta iloa.

Jos joksikin Arraa voisi kutsua, sitä voisi sanoa satumaiseksi. Siinä on paljon perinteisiä satuelemenettejä, minkä seurauksena muutama epäuskottuvuus pääsee helposti pälkähästä. Jos kerronta olisi ollut maanläheisempää, olisin pyöritellyt niille silmiäni. Arra on kuitenkin loppujen lopuksi legenda, tarina tytöstä, josta tuli merkittävä nainen. Eräs tuttuni kerran sanoi minulle, että hänen mielestään kirjailija saa kiduttaa hahmojaan niin paljon kuin lystää, jos vain osaa lopettaa tarinan hyvin. Arra on tällainen kirja. Arra oli hieno lukukokemus, vaikka aina se ei ollut miellyttävä.

perjantai 13. toukokuuta 2016

Kate Morton: Kaukaiset hetket

ALKUPERÄINEN NIMI: The Distant Hours
SIVUJA: 727
KUSTANTANUT: Bazar
JULKAISTU: 2010 (suom. 2015)
SUOMENTANUT: Natasha Vilokkinen
MISTÄ MINULLE: Arvostelukappale.

Kate Mortonin kolmannes suomennettu kirjaa jatkaa samaa tyyliä kuin kaksi aiempaa, Paluu Rivertoniin ja Hylätty puutarha. Suomennokset on tehty julkaisujärjestyksessä, joten Kaukaiset hetket on siis Mortonin kolmas romaani. Hän on julkaissut vielä kaksi romaania, The Secret Keeperin ja The Lake Housen, joista ensimmäiseksi mainitun Bazar julkaisee suomeksi ensi syksynä.

Näin kolme Mortonin kirjaa luettuani olen huomannut hänen kirjoissaan tutun kaavan. On menneisyyden salaisuus, on nykyisyys jossa salaisuus alkaa selvitä. On vanhoja naishahmoja, joilla on vaiettu menneisyys, jota nykyisyyden nuorempi nainen alkaa selvittää. Nuorempi naishahmo on periaatteessa päähenkilö, mutta todellisuudessa hän on vain ikkuna, jonka kautta lukija pääsee kurkistamaan tarinaan sisälle. Mortonin tiilikiviromaaneissa aikatasot hyppivät tyypillisesti sujuvasti, lähes liiankin saumattomasti. Kirjat tarjoavat miellyttävän lukukokemuksen, jossa saa jännittää hahmojen puolesta ja odottaa, mitä kaiken alta lopulta paljastuu, mutta samalla tarina sitoo kaikki langat napakasti yhteen, eikä jätä juuri mitään lukijan itsensä pohdittavaksi.

Kun luin Paluun Rivertonii, olin haltioissani. En ollut pitkään aikaan lukenut mitään sellaista. Hylätty puutarha kolahti minuun jopa vähän paremmin, mutta silti annoin sille yhden tähden vähemmän Goodreadsissa. Syynä oli samankaltaisuus. Kaukaisille hetkille annoin taas yhden pisteen vähemmän. Kaukaiset hetket oli kirja, jota luki ilolla. Teksti on helppoa, tarina kohtuu mielenkiintoinen ja toisen maailmansodan aikainen Englati mielenkiintoinen tapahtumaympäristö.

Mutta. Mutta, mutta, mutta. Voi että kun kirja rönsyili. Vaikka pidinkin lukemastani, en ollut missään vaiheessa ihan varma, mihin kirja on tähtäämässä. Kirja alkaa siitä, että Edien äiti Meredith saa kirjeen, joka on ollut hukassa vuosikymmeniä. Edielle selviää, että kirje on eräältä naiselta, joka oli Meredithin ystävä hienossa kartanossa, jossa Meredith vietti evakkoaikansa toisessa maailmansodassa. Meredith ei halua puhua asiasta, mutta kirje jää vaivaamaan Edietä. Kun hän sattumalta työmatkallaan eksyy ja huomaa olevansa kylässä, jossa kartano sijaitsee, hän päättää mennä tutustumaan kartanoon. Hän tapaa siellä kolme vanhaa Blythen siskosta, jotka ovat pitäneet kartanoa pystyssä kolmistaan 40-luvulta lähties.

Premissi vaikuttaa yksinkertaiselta. Selvitä, mitä sisarusten menneisyydessä tapahtui ja miten Meredith liittyy kaikkeen. Siitähän se lähtee, mutta soppaan heitetään mukaan yhtä jos toista matkan varrella. Juoni liikahtaa suuntaan jos toiseen, yhtäkkiä selvitetään kadonneen sotilaan mysteeriä, yhtäkkiä taas epäillään sitä, onko siskosten kirjailijaisä sortunut plagiaattiin. Toki tarina saa rönsyillä, mutta punaista lankaa täytyy osata kuljettaa mukana. Valitettavasti Morton ei aina onnistunut siinä. Välillä lanka taas löytyy, mutta välillä taas oli sellainen olo, että onnistuin tarttumaan lankaan, joka ei ollutkaan punainen, vaan sininen, vihreä ja keltainen. Jos vielä kirjan lopussa odottaa sitä suurta paljastusta, joka yhdistäisi kaiken, on tarinanrakennus heikoilla jäillä.

Kyllähän tarina loppuu ihan tyydyttävästi. Kaikkiin kysymyksiin saadaan vastaus. Kysymysten asetteluun vain meni aikaa. Vielä sivulla 100 en ollut lainkaan varma, mihin suuntaan tarina on lähdössä. Juoni muhii lähtökuopissa. Onneksi Mortonilla on sujuva kirjoitustyyli, jonka varaan saattoi heittäytyä ja vain lukea menemään silloin, kun ei ollut ihan varma, mitä odottaa.

Tekstistäni käy ilmi, että olen pettynyt. Onneksi on olemassa muidenkin mielipiteitä. Pienen kirjaston Katri ihastui kirjaan ja sen runsauteen, ja Sinisen linnan Maria tykästyi kirjaan, vaikka moittiikin tarinaa kliseistä ja melodramaattisuudesta. Katja Jalkanen oli minun tavoin pettynyt.

Kolmannen Mortonin kirjan jälkeen alkaa olla sellainen olo, että kyllä noin yksi Morton vuodessa menee. Näitä on ihan mukava lukea. Aion ehdottomasti lukea myös seuraavan suomennoksen.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...