sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Sini Helminen: Kaarnan kätkössä (Väkiveriset osa 1)



Sini Helmisen Kaarnan kätkössä aloittaa Väkiveriset-sarjan, joka käsittelee fantasiaa suomalaisen fantasiaperinteen kautta. Poissa ovat kliseiset haltiat ja kääpiöt, ja heidän on korvannut joukko metsänneitoja, hiisiä ja sinipiikoja. Toisaalta funktio näillä fantasiaolennoilla on sama: he astuvat päähenkilön elämään, hämmentävät sitä ja antavat lopulta päähenkilön elämälle aivan uuden suunnan.

Päähenkilön Pinjan elämän piti olla selvillä, mutta kaiken muuttaa kännykkään tullut kuva, jossa Pinjan poikakaveri suutelee Pinjan ystävää. Kertaheitolla menee luottamus poikakaveriin ja ystävään, ja motivaatio lukea kevään pääsykokeisiin laskee. Pinja viettää suurimman osan ajastaan kotona masentuneena, eivätkä hänen vanhempansa tunnu ymmärtävän. Pinjan äiti katsoo, että työ on paras lääke kaikkeen ja patistaa Pinjan kesätöihin puutarhahommiin. Puutarhahommista Pinja tapaakin Virven, joka lumoaa Pinjan. Pian onkin romanssi pystyssä, mutta Pinjaa hermostuttaa selässään oleva erittäin iso arpi, joka on toistaiseksi estänyt häntä esiintymästä vähissä vaatteissa kenenkään nähden. Pakkaa sekoittaa vielä tyttö, Tuulia, jonka ainoastaan Pinja tuntuu näkevän.

Kaarnan kätkössä on ihan hyvät puitteet, mutta toteutuu tökkii. Luin tämän kirjan Blogistanian lukumaratonin aikana. Aihetta käsittelevässä bloggauksessa mainitsin, että onneksi päädyin lukemaan kirjan maratonin aikana, sillä muulla ajalla kirja olisi voinut olla hidas lukuprojekti. Kenties jopa kesken jäänyt projekti. Kaarnan kätkössä ei nimittäin napannut oikein missään kohdassa. Suurimmaksi ongelmaksi koin päähenkilön impulsiivisen käytöksen, joka esti juonen ennakoinnin. (Yksi romaanien lukemisen iloista on yrittää ennakoida juonen suuntaa ja joko yllättyä positiivisesti, jos juoni lähtee yllättävään suuntaan tai tuntea tyydytystä, jos juoni kulkee aavistettuun suuntaan.) Koin olevani liian vanha lukija, vaikka yleensä minulla ei tällaista ongelmaa nuortenkirjojen parissa ole. Pinjan käytöksessä ei ollut sellaista aikuisuutta, mitä olisin odottanut, mutta toisaalta kirja ei välttämättä kunnolla nostanut esiin sitäkään, että Pinja on teini-ikäinen ja käyttäytyy siksi epäloogisesti.

Juonta tarinassa kyllä on, reippaasti. Pinja ehtii kirjan aikana erota poikakaveristaan, löytää itselleen tyttökaverin, saada selville salaisuuksia sukujuuristaan ja joutua vieläpä kidnapatuksia ja pelastetuksi. Yksi lempikohdistani on rituaali, jossa kutsutaan esiin talon kotitonttu. Hauskoista yksityiskohdista huolimatta tarinasta tuntuu yksinkertaisesti puuttuvan jokin taso, joka saa aikuisen lukijan kiinnostumaan tekstistä aidosti. Vähän tuli sellainen olo, että Myllylahti on päästänyt julkaisuun kirjan, joka olisi vaatinut vielä hitusen läpikäyntiä. Kirjassa olisi ollut paljon kaikkea, mitä käsitellä syvällisemmin: esimerkiksi juuri väärään aikaan tapahtunut ero ja sen vaikutus nuoren tulevaisuuteen. Nyt kitja tuntuu pikemminkin juonen tärkeimpien kohtien läpi juoksulta.

Kaarnan kätkössä aloittaa neliosaisen sarjan, joten toivoa on, että tarina syvenee jatko-osissa. Ensimmäinen osa ei tosin kannusta jatkamaan sarjan lukemista. Tarina kyllä jää ihan kutkuttavaan tilanteeseen, jossa Pinja on saanut tietää jotain menneisyydestään ja jotain lupauksia tulevasta annetaan, mutta lupaukset eivät vaikuta tarpeeksi suurilta kolmelle jatko-osalle. Tulevat osat näyttävät, miten Helminen kehittyy kirjoittajana. Suomalaiseen kansanperinteeseen pohjautuva urbaani fantasia nyt kun ideana on ihan hauska.

SIVUJA: 216
KUSTANTANUT: Myllylahti
JULKAISTU: 2017
MISTÄ MINULLE: Arvostelukappale


Muissa blogeissa:

perjantai 16. kesäkuuta 2017

Blogistanian kesälukumaraton 16.-17.6.2017 - Päivittyvä postaus


Blogistanian kesälukumaratonit ovat täällä taas. Tällä kertaa maratoneja emännöi Hannan kirjokansi. Virallinen maratonpäivä on 17.6, mutta minä aloitan jo reippaasti 16. päivän puolella lauantaille sattuvien menojen takia. Yli puolet maratonistani osuu kuitenkin lauantain puolelle, kun yökin lasketaan mukaan.

Ideana on lukea vuorokauden aikana mahdollisimman paljon kirjallisuutta. Minulle nämä maratonit ovat aina olleet oiva tilaisuus oikeasti saada lukupinoja matalammiksi. Tällä kertaa tavoitteenani on myös kiriä Goodreadsin järkyttävästi perässä laahaavaa lukuhaastetta kiinni. Taidan nyt olla kahdeksan kirjaa jäljessä.

Tavanomaisesti saan luettua jotain 300 ja 500 sivun väliltä.

Tähän maratoniin pyrin kokoamaan kirjoja, jotka vaikuttavat nopealukuisilta joko pituutensa tai tekstinsä perusteella. Minulla on peräti kolme ei-fiktiivistä teosta: Roxanne Gayn Bad Feminist -esseekokoelma, Koko Hubaran Ruskeat Tytöt -esseekokoelma ja Vesa Sisätön Tuhansien mokien maa -tietokirja. Roope Lipastin ja Karoliina Korhosen Elovena-tyttö on vähän siinä rajoilla. En vielä tiedä, onko tämä Kirjan ja ruusun päivän kirja romaani vai tietokirja.

Mukana on myös Shimo Suntilan novellikokoelma Tähtiviima, jonka olen jo aloittanut, sekä Sini Helmisen Kaarnan kätkössä ja Kata Melanderin Älä irrota. Maratonissa mukana on siis vain kaksi varsinaista romaania.

Ajattelin aloittaa Tuhansien mokien maasta ja sitten siirtyä Kaarnan kätkemään. Tuhansien mokien maa sopii maratonin aikana "välipalakirjaksi", josta voi aina välillä lukea muutaman mokan.

Kello on nyt 12:27. Aloitan maratonin 12:30. Päivitän etenemistä tähän postaukseen.

12.30-14:45
Maratonia on kulunut nyt kaksi tuntia ja vartti. Olen lähtenyt hitaasti käyntiin, sillä sain luettua vain kaksi lukua Tuhansien mokien maata ja aloiteltua Kaarnan kätkemää. Luvut olivat sentään mielenkiintoisia: Sisätön kirja käsitteli muun muassa vuoden 1918 sotaa ja hanketta, jolla pyrittiin saamaan Suomelle kuningas.

Ulkona on kuitenkin hyvä ilma, joten ajattelin seuraavaksi mennä ulos jatkamaan Kaarnan kätkemää.

Luettu: 56 sivua

14:45-19:07
Maratonia takana nyt vähän yli kuusi tuntia, eli noin yksi neljäsosa. Olen päässyt jo melkein kahteensataan sivuun, mikä on aika positiivista, varsinkin kun ottaa huomioon, että joidenkin maratonien aikana olen lukenut vain vähän päälle kolmesataa sivua.

Luin läheisellä nurmikolla monta tuntia ja lopulta pääsin jopa istumaan yhteen riippumatoista, joita tietääkseni yliopisto on tuonut kesän ajaksi vapaaseen käyttöön. Erittäin mukava lisä, mutta samalla vaarallinen: meinasin nukahtaa riippumattoon.

Kaarnan kätkössä on edennyt reippaasti yli puoleen väliin. Kirjan etuja ovat sen nopealukuisuus ja vauhdikkaasti etenevät tapahtumat, mutta varsinaisesti tarinana se ei ole ihan napannut. Pidin alusta, jossa kuvailtiin sitä, kuinka juuri väärällä hetkellä tapahtunut ero poikaystävästä voi vaivuttaa teini-ikäisen tytön tosi huonoon jamaan, mutta asiaan ei olla perehdytty kunnolla. Toivoa antaa se, että kirja on vasta kirjasarjan aloitus, mutta toisaalta, ainakaan toistaiseksi en ole kovin kiinnostunut lukemaan jatko-osia. Yleensä pidän nuortenkirjojen lukemisesta, mutta tätä kirjaa lukiessa tulee vähän vanha olo. Tavallaan olen ihan iloinen, että valitsin tämän kirjan luettavaksi maratonin aikana, sillä muuten vapaa-ajalla sen lukeminen olisi voinut olla hidas projekti. Kirja on kuitenkin arvostelukappaleena saatu, joten olisin lukenut sen joka tapauksessa.

Luettu edellisen päivityksen jälkeen: 134 sivua
Yhteensä: 188 sivua



19:07-22:30
Tahti on vähän hidastunut. Päädyin katsomaan jakson Gilmoren tyttöjä samalla kun söin illallista ja sitten äitini soitti. Sain kuitenkin Kaarnan kätkössä kirjan luettua. Seuraavaksi varmaan siirryn jompaan kumpaan esseekokoelmaan.

Luettu edellisen päivityksen jälkeen: 72 sivua
Yhteensä: 260 sivua

22:30-12:30
Maraton on nyt ohi. Omalla tavallaan se feilasi, sillä minut kutsuttiin illalla viettämään aikaa kavereiden kanssa, ja olen sellainen tyyppi, että harvoin sanon ei, jos olisi mahdollisuus sosialisoitumiseen. Punnitsin pitkään, jäänko kotiin lukemaan, mutta totesin, että kirjat kyllä odottavat. Sain siis loppumaratonin aikana luettua enää 55 sivua, joista suurimman osan luin sitten aamulla. Aloitin Roxanne Gayn Bad feminist -kirjaa, joka kyllä vaikuttaa mielenkiintoiselta ja nopealukuiselta. Olisinpa aloittanut maratonin sillä, niin olisin ehkä saanut sivuja enemmän kasaan.

Olen kuitenkin hyväksynyt sen, etten koskaan lukumaratonien aikana pääse huimiin lukemiin. Yli 300 sivua on jo paljon, sillä usein luen päivässä korkeintaan sata sivua, jos sitäkään. Sain yhden romaanin kokonaan alusta loppuun. Aloitin yhden uuden kirjan ja sain toista luettua mukavasti eteenpäin. Goodreadsin lukuhaasteeni laahaa edelleen kuusi kirjaa jäljessä, mutta onneksi kesällä on lisää lukumaratoneja.

Saatan seuraavaan lukumaratoniin osallistua vain kahdellatoista tunnilla. Olen huomannut, että vuorokausi ei varmaan sovellu minulle. Minulla kuitenkin menee melkein 12 tuntia nukkumiseen ja oheistoimintaan. (Jotkut ilmeisesti nukkuvat maratonien aikana vain vähän, mutta minä en sellaisiin suorituksiin pysty.) Olen aiemminkin osallistunut lukumaratoneihin pienemmällä tuntimäärällä, ja tuntuu, että silloin olen saanut enemmän aikaan.

Luettu edellisen päivityksen jälkeen: 55 sivua
Yhteensä: 315 sivua

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Elina Pitkäkangas: Kajo


Elina Pitkäkankaan ihmissusitrilogian ensimmäinen osa Kuura päättyi tiukkaan paikkaan. Inka paransi veljensä Tuukan koomasta muuttamalla hänet ihmissuhdeksi. Veri muutokseen saatiin Inkan parhaan kaverin Aaronin tyttöystävältä Matleenalta. Samalla Matleena kuitenkin pääsi irti täyden kuun aikaan. Hän tappoi useita ihmisiä ja lähti pakomatkalle Aaronin avustuksella.

Kajo jatkaa tarinaan parin kuukauden aikahypyn jälkeen. Tuukka on nyt kokenut muutaman täydenkuun, eikä se ole helppoa Kuurankerossa, jossa valvonta ihmisusien varalta on tiukkaa. Aaron ja Matleena ovat tien päällä, lainsuojattomina, ja he alkavat käydä epätoivoisiksi, sillä Jahti on heidän kintereillään. Kirjan alku jahkaa hetken, mutta lopulta juoni lähtee käyntiin: Aaron ja Matleena törmäävät odottamattomiin uusiin tuttavuuksiin. Myös Inka saa kokea yllätyksen, kun hän sattuu pistokokeesen ja vastoin odotuksia saa verikokeesta positiivisen tuloksen. Mutta eihän Inka voi olla ihmissusi? Hän ei ainakaan ole muuttunut sellaiseksi täydenkuun aikaan. Inka napataan talteen, mutta veli Tuukka ehtii juosta karkuun.

Ehdin jo toivoa uusia näkökulmahahmoja Inkan ja Aaronin lisäksi, varsinkin siinä vaiheessa, kun Tuukka lähti lipettiin. Odotin, että näkökulma vaihtuisi siinä Tuukkaan, varsinkin kun hahmo on jäänyt lukijalle etäiseksi. Tarinan edetessä kuitenkin tajusin, että kaksi kertojaa on tarpeeksi. Vaikka kirjasarja käsittelee ihmissusia, se jättää itse ihmissusikokemukset verhon taa. Kun Inka alkaa saada ihmissusimaisia ominaisuuksia, kuvaus on kiinnostavaa, sillä lukijana on vaikea sanoa, kuinka voimakkaita kykyjä Inkalla on verrattuna tavanomaiseen ihmissuteen.

En halua paljastaa syytä, miksi Inka saa ihmissuden ominaisuuksia, mutta se käy kyllä romaanissa melko varhaisessa vaiheessa selväksi. Aavistelin sitä jo kuvauksesta, ennen kun se sanallistettiin. Valitettavasti asiaa ei käsitellä mielestäni tarpeeksi huolellisesti romaanin aikana. No, Inka on varsin kiireinen, sillä Jahti on ottanut hänet vangiksi. Toivon kuitenkin, että trilogian viimeinen osa käsittelee asiaa hieman enemmän.

Tästä yhdestä minua harmittaneesta yksityiskohdasta huolimatta Kajo on oikein mainoa genrensä edustaja. Juoni kulkee loogisemmin kuin Kuurassa, jossa enemmänkin vasta aloiteltiin. Lukijana pystyy aavistelemaan, minne tarina voisi olla menossa, mutta yllätyksiäkin onneksi tulee vastaan. Kajossa on selkeitä tavoitteita. Halutaan turvaa, halutaan oikeuksia, ja niitä ei tämän kirjasarjan maailmassa saa, ellei käytä äärimmäisiä keinoja. Hahmot saavat todellakin tuntea tekojensa seuraukset. Kuurassa Inka ärsytti, mutta Kajossa hän omalla tavallaan sai kurinpalautuksen (joskin aika rajun sellaisen) ja selkeämmän suunnan sille, mitä hän haluaa. Aaronkin joutuu todella miettimään päätöksiään. Jossain vaiheessa hän jopa katuu sitä, että on uhrannut koko tulevaisuutensa tekojensa takia.

Mielestäni tarinan suurin heikkous on se, että Tuukka on ollut monessa kohtaa Inkan motiivi toimia, mutta lukijalle ei anneta mahdollisuutta tutustua Tuukkaan. Hän vaipuu koomaan Kuuran alussa ja on suurimman osan Kajosta tien päällä ilman että hänen liikkeistään tiedetään. Kajossa Tuukan päänsisäisiä liikkeitä raotetaan rahtusen, mutta toivon, että trilogian päätösosa, Ruska työnimeltään, kertoo hieman enemmän hänestä.

Ruskaa kannattaa muutenkin odottaa mielenkiinnolla, sillä Kajo ravisuttaa pakkaa siinä määrin, että alkaa jopa mietityttää, miten kaikki saadaan vedettyä yhteen vain yhdessä kirjassa. Minä näkisin edessä suuren ihmis(susi)oikeuksia käsittelevän sodan, joka ravistelee koko yhteiskuntaa, mutta kenties konflikti jää vain pienen joukon keskuuteen. Toimintaa on taatusti luvassa.

SIVUJA: 341
KUSTANTANUT: Myllylahti
JULKAISTU: 2017
MISTÄ MINULLE: Arvostelukappale

Bloggaus Kuurasta.

Muissa blogeissa:
Carry on reading, Dysphoria, Lukujonossa, Oksan hyllyltä

perjantai 9. kesäkuuta 2017

Pirates of the Caribbean: Salazar's Revenge

Kuva: Disney
Uskallan väittää, että juuri kukaan ei varsinaisesti kaivannut uutta Pirates of the Caribbean -elokuvaa. En minä ainakaan. En ole kaivannut uutta Pirates of the Caribbean elokuvaa sitten sarjan toisen osan, jonka näytöksestä kävelin ulos mykistyneenä pettymyksestä.

Ensimmäinen osa, Mustan helmen kirous, oli silloin yksi lempielokuvistani. Lasken sen edelleen yhdeksi merkittävämmäksi nuoruusaikani elokuvaksi. Se nousee kokemuksissani samanlaisiin mittasuhteisiin kuin joillekin 80-luvulla nuoruuttaan eläneille sellaiset elokuvasarjat kuten Tähtien sota, Indiana Jones tai Paluu tulevaisuuteen. Yläasteikäisen kriittisellä ajattelukyvyllä varustettuna en ollut varma, mitä odottaa lempielokuvani jatkolta, mutta toivoin sen sentään olevan vähintään yhtä hyvä kuin edeltäjänsä.

Nykyään sarjan toinen osa, Kuolleen miehen kirstu, asettuu Pirates of the Caribbean -elokuvien kärkeen, vaikken pidäkään sitä hyvänä elokuvana. Pikemminkin sarjan taso on laskenut jatkuvasti. Kolmas osa on jo silkkaa tervassa uintia (paitsi soundtrack, se on mahtava!), ja neljäs osa... muistaako kukaan, mitä siinä tapahtui?

On vaikea sanoa, mikä kaikki elokuvissa on flopannut. Omasta näkökulmastani ensimmäinen elokuva on kohtuu uskottava 1700-luvun pukudraama, johon on kuitenkin heitetty mukaan merirosvoja, seikkailua ja yksi yliluonnollinen elementti, kun taas jatko-osat tuntuvat käsikirjoittajien aivoriihen sekasotkulta, joita ei olla onnistuttu kiteyttämään kunnolla käsikirjoituksiin. Joku idea taustalla on ollut, ehkä, mutta se idea on unohtunut jonnekin entistä vauhdikkaampien toimintakohtausten alle.

Kaiken tämän lyttäämisen jälkeen on todettava, että sarjan viides osa Salazar's Revenge ei ole lainkaan niin huono. Heti elokuvateatterista poistuttani tweettasin elokuvasta näin sanoin:
"Tuntuu, että uusin Pirates of the Caribbean -elokuva oli käytänössä iso anteeksipyyntö muutamasta edeltäjästään." 
Lyhyesti sanottuna, elokuva jatkaa kolmannen elokuvan tarinaa ja antaa viimein tyydyttävän lopetuksen tarinalle, jota lähdettiin muotoilemaan viimeistään Kuolleen miehen kirstussa.

Elokuva alkaa kohtauksella, jossa Willin ja Elizabethin poika Henry on noin 10-12-vuotias. Ajallisesti kohtauksen voi sijoittaa vuoden pari sen jälkeen, kun Will on saanut viettää ensimmäisen päivänsä maassa tultuaan Lentävän hollantilaisen kapteeniksi. Will on tavannut ensimmäistä kertaa poikansa ja poika isänsä. Ilmiselvästi nuori Henry ei ole saanut mielenrauhaa, vaan on tapaamisen jälkeen tehnyt paljon tutkimustyötä ja on onnistunut selvittämään, miten Will voidaan vapauttaa kirouksestaan. Henry onnistuu saamaan kontaktin isäänsä, mutta Will ei usko moista keinoa olevan ja käskee pojan palaamaan maihin ja unohtamaan suunnitelmat.

Henry ei kuitenkaan unohda. Seuraavaksi elokuva hyppää noin yhdeksä vuotta ajassa eteenpäin. Henry on nyt parikymppinen nuorukainen, joka on värväytynyt laivastoon. Laivamatka menee kuitenkin huonosti, sillä laiva ajautuu Bermudan kolmioon ja törmää siellä laivaan, jonka miehistö on kirottu. Miehistö tappaa kaikki muut paitsi Henryn, jolla sattuu olemaan mukanaan etsintäkuulutus Jack Sparrow'sta. Laivan kapteenilla Salazarilla nimittäin on omat kaunansa Sparrow'ta kohtaan. Henry saa tehtäväkseen välittää viestin, että Sparrow'n päivät ovat luetut. Tämä juonenkäänne ei sinänsä ole yllätyksellinen, sillä Jack Sparrow on tainnut olla jokseenkin hengenvaarassa jokaisessa sarjan elokuvassa.

Seuraavaksi esitellään liuta uusia ja vanhoja hahmoja. Tämän elokuvan pakollinen peloton nainen on orpo Carina, joka on jollain kumman keinolla onnistunut hankkimaan itselleen aika korkeatasoisen koulutuksen. Motiivina on toiminut kirja, jonka hänen isänsä on jättänyt hänelle. Kirja kertoo saaresta, josta löytyy keino rikkoa kaikki maailman kiroukset. Carinalla ei kuitenkaan mene hyvin, sillä hän on joutumassa hirteen syytettynä noituudesta. Myös Henry on vaikeuksissa - hän on päässyt epäonniselta retkeltään maihin, mutta häntä epäillään maanpetturuudesta. Henrylla ja Carinalla on sattumoisin sama tavoite, sillä molemmat haluavat löytää saman saaren. Monien vaihdeiden jälkeen he ryhtyvät yhteistyöhön ja vetävät mukaan Jack Sparrow'n, joka pystyy tarjoamaan heille laivan.

Omalla tavallaan Salazar's Revenge on juonellinen toisinto Mustan helmen kirouksesta. On kirottu merirosvolaiva ja sen miehistö, joka haluaa vapauksen kirouksesta. Kirouksen purkamiseksi on löydettävä myyttinen aarre, jonka löytymisessä Jack Sparrow on tärkeässä roolissa. Ennen aarteen löytymistä ehditään seikkailla vauhdikkaasti ja tehdä muun muassa erittäin eriskummallinen reissu saarella, jossa Jack Sparrow meinaa joutua vasten tahtoaan naimisiin.

Mielestäni juonellinen toisinto toimii, sillä se palaa juurille ja sulkee ympyrän. Samalla se ei yritä liikaa. (Tai no, jossain kohtauksissa se ehkä yrittää liikaa.) Pääsääntöisesti juoni kuitenkin tähtää yhteen tavoitteeseen: kirouksen rikkomiseen. Hahmokaarti pysyy kohtuullisen siedettävissä lukemissa. Lisäksi hahmojen menneisyydestä saadaan kuulla lisää. Miten Jack Sparrow'sta tuli Mustan helmen kapteeni? Mitä Hector Barbossa on ehtinyt puuhaamaan?

Erityistä kiitosta elokuva saa Carinasta, jolla olisi ollut kaikki mahdollisuudet olla taas yksi pelastettava neitokainen, mutta joka on kirjoitettu toimeliaaksi henkilöksi. Carina vetosi minuun niin paljon, että katsoisin mielelläni hänelle omistetun kokopitkän elokuvan tässä lähitulevaisuudessa, varsinkin kun hänen menneisyydestään paljastuu mehukkaita yksityiskohtia.

Henry jää valitettavasti täysin Carinan varjoon, mikä vähentää hahmon kiinnostavuutta, mutta myös jättää paljon mehukkaita yksityiskohtia Henryn vanhemmista ainoastaan arvailun varaan. Välillä elokuvaa katsoessa unohtaa, että siinähän on Willin ja Elizabethin poika!

Salazar's Revenge on elokuva, jonka voi entisenä fanina hyväksyä. Onneksi menin katsomaan. Voisin katsoa jopa uudestaan. Se keskittyy tavoitteeseen, eikä siihen ole tungettu liikaa erilaisia fantasiaelementtejä. Yksi kirottu miehistö ja yksi myyttinen saari ovat ihan tarpeeksi yhden elokuvan tarpeiksi. Elokuva myös antaa arvokkaan lopetuksen tarinalle, joka lähdettiin ryssimään jossain vaiheessa. Loppukohtauksessa jouduin pyyhkimään muutaman kyyneleen poskiltani ja kokoamaan itseni lopputekstien aikana. 

Kuva: Disney / Finnkinon sivuilta
Mainostanpa vielä loppuun flashmobia, jonka kävimme Riverside Castle -kuoron kanssa vetämässä Salazar's Revenge -elokuvan ensi-illassa. Pääset katsomaan videon tästä.

PS: Mikä on muuten tämä trendi, että elokuvien nimiä "suomennetaan" vaihtamalla yksi englanninkielinen nimi toiseen? Salazar's Revengen englanninkielinen nimi on Dead Men Tell No Tales, joka omasta mielestäni kumisee eeppisyyttä paljon voimakkaammin kuin joku nolo Salazarin kosto. Samanlainen nimikummallisuus nähtiin muun muassa Kapteeni Amerikka -elokuvissa: sarjan toisen osan alkuperäinen nimi on Captain America: The Winter Soldier, mutta jostain syystä nimi on Suomessa Captain America: The Return of the First Avenger. Nimenvaihdosta ei ainakaan voi perustella merkkimäärällä.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...