sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Vuosi 2016 - Hyviä kirjoja, kiirettä ja kandin kirjoittamista

Lukumaratonin lukemistoa
Vuoden 2016 yhteenveto on päässyt venymään. Hetken mietin, jättäisinkö sen välistä kokonaan, mutta totesin lopulta, että helmikuu on kuitenkin vielä vuoden alkua. Niinpä on aika vuoden 2016 kokoavan postauksen.


Vuonna 2015 koin lukeneeni välipalakirjoja, joten asetin tavoitteeksi, että vuonna 2016 pyrin lukemaan laadukkailta vaikuttavia kirjoja. Säädin myös lukutavoitettani aiempaa matalaksi. Tavoitteena vuonna 2016 oli lukea 70 kirjaa.


Miten vuosi 2016 sitten meni?
  • Luin juurikin sen 70 kirjaa. Se tarkoittaa 5,8:aa kirjaa kuukaudessa.
  • 5 tietokirjaa, joista 1 oli opintoja varten ja 4 muuten vain. (Huomioitavaa on tässä vaiheessa, että luin vuoden aikana paljon tutkimuskirjallisuutta mm. kandia varten, mutta mitään näistä kirjoista en laskenut ns. luetuiksi, sillä mitään niistä kirjoista en lukenut kannesta kanteen.)
  • 16 sarjakuvaa
  • 3 novelliantologiaa, joista yksi oikeastaan on sarjakuva-antologia.
  • 8 jollain tapaa omaelämäkerrallista teosta, joista 4 oli sarjakuvamuodossa ja 3 YouTuberin kirjoittamaa.
  • 1 satukirja.
  • 1 näytelmä.
  • 2 pienoisromaania.
  • 39  romaania, mikä tarkoittaa noin 55% kaikista vuonna 2016 lukemistani kirjoista.
  • 1 uudelleenluku.
  • 12 englanninkielistä kirjaa. (Vuonna 2015 luin 8.) Muuten suomeksi. 
  • 21 suomalaista kirjaa. (Vuonna 2015 31.)
  • Aktiivisin kuukauteni lukemisen saralla oli kesäkuu, jolloin luin 10 kirjaa.
  • Maaliskuussa taas luin vain 2 kirjaa.
  • Blogin saralla olin ahkerin kesä- ja heinäkuussa, jolloin julkaisin molempina kuina 10 juttua.
  • Marraskuussa taas julkaisin vain yhden jutun.
  • 5 kirjaa, jotka aloittivat kirjasarjan. (Näistä yksi on sarjakuva. Strippi-albumisarjoja en laskenut mukaan.)
  • 1 kirja, joka aloitti kirjasarjan, mutta jonka seuraavaa osaa en aio lukea.
  • 4 kirjaa jonkun kirjasarjan keskeltä.
  • 0 kirjasarjaa, jota olisin saanut loppuun.
  • 5 kirjaa, jotka eivät varsinaisesti kuulu kirjasarjoihin, mutta jotka ovat joko itsenäisiä jatko-osia tai muuten epämääräisä jatko-osia tai pareja jo aiemmin ilmestyneelle kirjalle.
  • 2 lukumaratonia.
Tarkka lista kaikesta lukemastani kirjoita linkkeineen löytyy Luetut -osuudesta.

Tavoitteissa onnistuinen


Luinko minä oikeasti hyviä kirjoja vuonna 2016? Ainakin alkuvuosi näyttää varsin laadukkaalta: paljon Keltaisen kirjastoston kehuttuja romaaneja. Loppuvuodesta valuin sarjakuvien puolelle, mutta en koe sitä huonona asiana, sillä nyt koen vihkiytyneeni paremmin sellaiseen kirjallisuuden alaan, joka on aiemmin tuntunut vieraalta ja siksi vaikealta arvostella.

Tein listan kirjoista, jotka nopeallakin vilkaisulla antoivat minulle muistikuvan, että kyseinen kirja oli hyvä. Lista alla, ajallisessa lukujärjestyksessä niin että nro. 1 on luettu alkuvuodesta ja viimeinen loppuvuodesta.
  1. Siiri Enoranta: Surunhauras, lasinterävä
  2. Rainbow Rowell: Carry On
  3. Kate Atkinson: Hävityksen jumala
  4. Sarah Waters: Yövartio
  5. Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta
  6. Maria Turtschaninoff: Arra
  7. Margaret Atwood: Orjattaresi
  8. Mirka Ulanto: Hämärä teehetki
  9. Liv Strömquist: Kielletty hedelmä
  10. Marjane Satrapi: Pistoja
  11. Ian McEwanPolte
  12. Alison Bechdel: Hautuukoti. Tragikoominen perheeni
  13. Rainbow Rowell: Kindred Spirits
  14. Sara Barnard: Beautiful Broken Things
  15. Janne Kukkonen: Voro. Kolmen kuninkaan aarre
  16. Julian Fellowes: Belgravia
  17. Roald Dahl: Matilda
  18. Mike Pohjola 1827
  19. Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät
Nopeasti vilkaistuna 19 kirjaa on jo aika hyvin. Mutta verrataanpa niitä kirjoihin, jotka taas eivät onnistuneet tekemään minuun kovin suurta vaikutusta vuonna 2016. Jälleen sama järjestys:
  1. Sofi Oksanen: Norma
  2. Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa
  3. Neil Gaiman: The Ocean at the End of the Lane
  4. Nina George: Pieni kirjapuoti Pariisissa
Verratuna suurimpiin pettymyksiin, parheiden ja kehnoimpien kirjojen suhde on merkittävä. En lukenut kovinkaan monta oikeasti aivan uskomattoman surkeaa kirjaa. Näin siksi, koska olen kenties oppinut valikoimaan kirjoja tarkemmin ja samalla myös jättämään joitain täysin iskemättömiä kesken. 

Tähän väliin on pakko taas lisätä huomautus, että kehnoiksi kokemani kirjat eivät välttämättä ole huonoja, mutta lukukokemukseni muodostui huonoksi, kenties koska odotukset ja kirjan todellinen sisältö eivät kohdanneet.

Näiden loistavien ja ei-niin-loistavien väliin kuitenkin jää 47 kirjaa, jotka ovat olleen ihan hyviä, mutta eivät ole jääneet mieleen poikkeuksellisen voimakkaasti. Näilläkin kirjoilla on paikkansa elämässä.

Totean, että onnistuin tavoitteissani siinä mielessä, että luin ihan mukavan määrän hyviä kirjoja. Vuonna 2016 luin silti myös välipalakirjoja. Välipaloja olivat varsinkin jotkut sarjakuvat. Silti vuosi 2016 ei jäänyt mieleen vuotena, jolloin luin enimmäkseen täytettä, vaan juuri sopivissa määrin. Eihän sitä aina jaksa syödä pelkkää pääruokaa, joskus on kiva saada joku maukas helppo suupala väliin.

Rahanmeno

Aloitin vuonna 2014 pitää kirjaa kirjoista, joita ostan. Ensimmäisenä kirjanpitovuonna rahaa kirjoihin meni noin 420€ ja vuonna 2015 kulutin kirjoihin 381,35€. Päätin, että jatkan kirjanpitoa myös vuonna 2016. Valitettavasti kirjanpitoni ei ollut täydellistä. Joistain kirjoista olen jälkikäteen muistin varassa kirjannut ylös arvion, ja jotkut kirjat olen saattanut unohtaa kirjata muistiin kokonaan. Kirjanpitoni mukaan joka tapauksessa kulutin kirjoihin vuonna 2016 noin 289,35€. 

Tavoitteeni laskea kirjoihin kulutettavaa summaa on siis toteutunut, mikä on positiivista oman talouteni kannalta. Yhteensä uusia kirjoja kirjahyllyyni tuli noin 49 kappaletta, mikä tarkoittaa, että jokainen kirja maksoi noin 5,91€. Todellisuudessa kappalehinta on ollut korkeampi, sillä uusista kirjoista osa on ollut lahjoja tai arvostelukappaleita. Vastaavat summat vuodelta 2015 ovat 50 kirjaa ja 6,20€/kpl. 

Näistä uusista kirjoista vuonna 2016 sain luetuksi 13. Edellisenä vuonna vastaava luku oli 15 kirjaa. Luin myös vuonna 2016 useita kirjoja, jotka puolestaan hankin vuonna 2015, joten oletettavaa on, että vuonna 2017 luen edellisvuona hankkimia kirjoja. Itse asiassa niin on jo tapahtunut, luin tammikuun alussa erään kirjan, ja tällä hetkellä on kesken eräs toinen.

Aion jatkaa samaa kirjanpitoa vuonna 2017. Uutena haasteena asetan itselleni, että pyrin mahdollisuuksien mukaan aloittamaan heti kirjan, jonka olen hankkinut, ettei se jää kummittelemaan hyllyyn.

Vuosi 2016 noin muuten

On turha väittää, että vuosi 2016 olisi ollut helppo. Näin jälkikäteen ajatellen olen huomannut, etten välttämättä muista edes kaikkea, sillä minun on tyypillistä unohtaa ajanjaksoja, joita en ole kokenut mukavina. 

Kun palasin Turkuun joululomalta vuoden 2016 alussa, olin jostain syystä uskomattoman ahdistunut. Kenties tuleva kandi kolkutteli mielessä. Kevään aikana osallistuin proseminaariin ja kirjoitin kandidaatin tutkielman, mutta ihan kevyesti se ei tullut. Samalla kun luin kirjallisuutta nimistöntutkimuksesta, olin yhteydessä YTHS:ään toiveena saada jotain apua. Vaikka silloin ei ollut mukavaa, tilanne on nykyään ehkä rauhallisempi kuin koskaan. Kliseisesti sanottuna, tuntuu että piti käydä henkisesti pohjalla, että pääsin sieltä kipuamaan ylös ihmisenä, joka tuntee itsensä paremmin ja osaa käsitellä ahdistuksen ja masennuksen tunteita niin, että pystyy elämään jokapäiväistä arkea.

Rankka vuosi näkyy blogissani postausten määränä. Julkaisin vähemmän tekstejä kuin vuosiin. Tarkalleen ottaen viimeksi vuonna 2012 julkaisin yhtä vähän kuin viime vuonna. Olen myös joutunut vuoden 2017 alussa kirjoittamaan kolme kokoavaa postausta, joihin olen kirjoittanut lyhyehköjä arvosteluja niistä kirjoista, joista en syksyllä 2016 saanut aikaiseksi kirjoitettua. 

Oli vuodessa 2016 myös hyviäkin puolia! Kirjoitin kandin ja sain kaikki kandidaatin tutkintoa varten vaadittavat kurssit kasaan. Kävin Tallinnassa elämäni ensimmäistä kertaa. Se reissu avarsi vähän silmiäni Viron suhteen. Kävin laskettelemassa vuosien tauon jälkeen ja jonotin uutta Harry Potter -kirjaa yöjonotuksessa. Olin Finnconissa, Traconissa ja 1700-luvun elävöittämistanssiaisissa, joihin pukeuduin 1700-luvun tyyliseen pukuun. Sain uusia ystäviä. Ystävystyin uudelleen sellaisten tuttavuuksien kanssa, joihin en ollut pitänyt vuosiin kunnolla yhteyttä. Läpäisin virkamiesruotsinkurssin! Pidin kirja-arpajaiset Spekulatiivisesta Turusta, Nova 2014 -antologiasta ja Hämärästä teehetkestä. Osallistuin kyseisten kirjojen julkkareihin. Juttelin lukuisien kirjailijoiden kanssa. Näin Li Andersonin lähiruokakaupassani. 

Monesta aiheesta olisin halunnut blogata, varsinkin Finnconista ja Tallinna-reissusta, mutta en vain ehtinyt tai saanut aikaiseksi. Vuosi 2016 oli siis vuosi, jolloin tapahui paljon, mutta kaikkeen ei samalla revennyt.



Mirka Ulannon Hämärän teehetken julkkareissa otettu kuva. Kuvassa myös Spekulatiivinen Turku -antologia (toim. Pasi Karppanen).
Vuoden 2017 tavoitteet

Tänä vuonna täytän 25 vuotta. Se tuntuu samalla pelottavalta ja innostavalta. Pelottavalta siksi, koska se kuulostaa paljon aikuisemmalta kuin mitä koen olevani. Olen silti innoissani, sillä tutkimusten mukaan aivot kehittyvät vielä 25-vuotiaiksi saakka. Viimeisimpänä kehittyy aivojen etulohko, joka säätelee päätösten tekemistä, riskien arvioimista, tulevaisuuden ennakoimista, ongelmanratkaisua ja tunteiden hallintaa. Seuraan mielenkiinnolla omaa kehitystäni. Olen jo huomannut, etten enää tee samanlaisia impulsiivisia päätöksiä, mitä saatoin tehdä vielä muutama vuosi sitten.

Lukemisen saralla olen asettanut itselleni kolme tavoitetta:
  1. Tavoitteeni on lukea 70 kirjaa. Tämä sisältää myös sarjakuvat ja mahdolliset tietokirjat, myös opintoja varten luetut, jos koen että olen lukenut kirjan kannesta kanteen.
  2. Tavoitteeni on lukea vasta hankitut kirjat mahdollisimman nopeasti. En enää halua, että hankin 50 kirjaa, joista luen noin 10 vuoden aikana.
  3. Tavoitteeni on lukea enemmän noita hyllyyn hankittuja kirjoja, joita en ole vielä saanut luettua.
Olen myös kokeillut uutta tekniikkaa, jonka keksin joululomalla. Olin ottanut joululomalle kirjoja, joita säilytin laukussa. Aina kun olin saanut yhden kirjan luetuksi, aloin kaivella laukkua. Huomasin, että kun kirjat olivat poissa silmistä, ne tuntuivat tuoremmilta. Kirjat, joita olin kuukausikaupalla tuijotellut hyllyn reunalla, alkoivat yhtäkkiä näyttää uusilta ja kiinnostavilta. Kun palasin joululomalta, hankin kirjahyllyyni laatikon, johon laitoin kaikki TBR-pinossa olevat kirjani. Saa nähdä, miten tekniikka toimii vuoden kuluessa.

Vuosi 2017 on tuonut myös muutaman konkreettisen visuaalisen muutoksen. Jonkin aikaa sitten vaihdoin blogini kuvakkeen samaksi, joka minulla on jo pitkään ollut twitterissä. Sateenvarjokuva oli otettu syksyllä 2014, joten oli aika vaihtaa kuva sellaiseen, joka on otettu... marraskuussa 2015. Vähän tuoreempaa silti!




Samalla päätin vaihtaa kuvan, joka minulla on Info-sivulla. (Kannattaa muuten vilkaista tuo sivu aina joskus, päivittelen sitä aina kun on jotain päivitettävää.) Lokakuussa 2015 otettu edustavahko mutta valitettavan sumea kuva sai vaihtua tammikuussa 2017 otettuun kuvaan, jonka räpsäisin kun graduseminaarin opponointivuoroni oli ohi.

                 

Hyvää alkanutta vuotta 2017 teille kaikille! Sisältäköön se hyviä kirjoja ja paljon aikaa lukea niitä.
_____________________

Aiemmat yhteenvetoni:

    tiistai 7. helmikuuta 2017

    Tom of Finland -musikaali 27.1.2017

    Kuva: Otto-Ville Väätäinen
    Turun Kaupunginteatteri tuo vuonna 2017 lavalle musikaalin Touko Laaksosesta, jonka sanotaan olevan yksi Suomen tunnetuimmista kuvataiteilijoista ulkomailla. Kotimainen musikaali on harvinaislaatuinen tapaus jo yksinään, ja vielä harvinaisempaa on tehdä täysin uudet sävellykset. Musikaalin on käsikirjoittanut Tuomas Parkkinen ja säveltänyt Jussi Vahvaselkä ja Jori Sjöroos. Ohjaus ja koreografia ovat Reija Wäreen käsialaa.

    Musikaali kertoo kaarinalaissyntyisen Touko Laaksosen elämästä pikkupojasta kuuluisaksi taiteilijaksi, mutta samalla se kertoo 70 vuotta suomalaista historiaa näkökulmasta, jota ei ole lavalla paljon käsitelty. Musikaalia markkinoidessa nousi esiin väite, että se mitä isovanhempamme eivät uskaltaneet ajatella, vanhempamme ajattelivat, mutta me uskallamme sanoa sen jo ääneen.

    Tom of Finland on kaikin puolin mielenkiintoinen ilmiö. Taidetta vai pornoa, pohtii jopa yksi musikaalin kappale. Laaksosen hypermaskuliinisista erotiikkakuvista on tullut salonkikelposia taidekuvia, joita printataan tällä hetkellä lähes kaikkeen, mihin vain on mahdollista printata yhtikäs mitään. Mieleen nousee ajatus siitä, oliko kyseessä näin suuri ilmiö, jos 50-luvulla joku suomalainen olisi piirtänyt ulkomaalaisiin lehtiin mitä tahansa muuta erotiikkaa? Se lienee pelkkää spekulaatiota.

    Kuva: Otto-Ville Väätäinen


    Itse Tom of Finland -musikaali lähtee liikkeelle Touko Laaksosen (Olli Rahkonen) lapsuudesta, mutta lapsuudessa ei pysytä ajallisesti kovin kauan. Juonellisesti musikaali ei ole mitenkään yllätyksellinen: se kertoo yhden miehen elämän lapsuudesta nuoruuteen, uran kehitykseen ja suosion nousuun, aina hautaan saakka. Se miten kaikki tapahtuu ja mitä niistä lauletaan on pääosassa.

    Musikaaleissa on monesti se vaara, että ensimmäisellä katselukerralla sitä on vaikea seurata, koska kappaleet eivä vielä ole tuttuja. Tom of Finland -musikaalissa ei onneksi ollut tätä ongelmaa. Kappaleet imaisivat mukaansa ja tekstitys helpotti seuraamista, jos joissain kohdissa laulajan artikulaatio oli epäselvää. Kappaleissa on sitä musikaalitunnelmaa, jota musikaaleilta odottaa, mutta se ei jää niihin raameihin liian jäykästi: esityksen aikana kuullaan monentyylistä musiikkia. Ehdottomiksi suosikeiksini nousivat Pimennetyn kaupungin tango ja Puistohomojen baletti (Osat I-III). Molemmat kappaleet kertoivat montaasimaisesti suomalaisesta katukulttuurista, ensiksi toisen maailmansodan pimennetyillä kaduilla ja sitten sotienjälkeisessä, tiukentuneen moraalin Suomessa.

    Vaikka musikaalin tarina on periaatteessa simppeli, huomasin olevani monessa kohtauksessa hukassa. Esityksen jälkeen on pitänyt ottaa selvää, kuka kukin hahmo oli ja onko heitä esimerkiksi oikeasti ollut olemassa. Musikaalin jälkeen jää pohtimaan, olisiko aiheesta pitänyt tietää etukäteen enemmän. Pitääkö sellaista vaatia yleisöltä? Vai onko jotenkin rahvaanomasta selittää asioita liikaa itse esityksen aikana?

    Ehdotonta plussaa musikaali saa iloisuudestaan ja huumoristaan. Ahdistuneet homot on jo nähty, oli virkistävää nähdä iloisuutta ja rohkeutta. Juoneen on toki myös sisällytetty yksi kaappitarina, jossa homofoobinen mies ei myönnä tunteitaan, mutta sekin on kirjoitettu koomiseksi ja Toukon elämää tukevaksi sivujuoneksi. Päällimmäisenä mieleen jää iloisuus, rohkeus ja loistava tekniikka toteuttaa lavalla sitä kuvakieltä, jota Laaksonen piirustuksissaan käytti.

    Tässä musikaalissa on niin paljon kaikkea, että sen haluaisi nähdä uudestaan, kenties produktion loppuvaiheessa, jolloin näyttelijät ovat vetäneet esitystä jo jonkin aikaa. Kaiken lisäksi kappaleet haluaa kuulla uudestaan. On todella ikävää, ettei kappaleita julkaista levynä, ainakin jos Eino Nurmistoa on uskominen, sillä useat niistä päätyisivät ehdottomasti musikaalisoittolistalleni.

    Henkilökohtaisella tasolla musikaalin loppu oli absurdi kokemus. Kun lopussa Jumala toivotti Toukon tervetulleeksi taivaaseen, purskahdin odottamatta itkuun. Musikaalin päättää Hunks-henkinen iloinen tanssi, johon en pystynyt kiinnittämään kunnolla huomiota, sillä purin ahkerasti hammasta, jotta en vollottaisi vielä kotimatkallakin. Jotain tässä musikaalissa on pakko olla, sillä en ole koskaan ennen itkenyt teatterissa. 
    ________________________

    Kiitos Turun Kaupunginteatterille lehdistölipusta.

    keskiviikko 1. helmikuuta 2017

    Sarah Waters: Silmänkääntäjä

    ALKUPERÄINEN NIMI: Fingersmith
    SIVUJA: 673
    KUSTANTANUT: Tammi
    JULKAISTU: 2002 (suom. 2006)
    SUOMENTANUT: Helene Bützow
    MISTÄ MINULLE: Kirjastosta



    Silmänkääntäjä on ensimmäinen Sarah Watersin kirja, johon olen törmännyt, vuosia sitten erään blogikirjoituksen kautta. Silloin luulin, että samanniminen Neil Burgerin ohjaama elokuva perustuu tähän kirjaan. Olin väärässä, kirjoilla ei ole mitään muuta yhteistä kuin suomennettu nimi.

    Kirja unohtui, mutta myöhemmin tutustuin Watersin muuhun suomennettuun tuotantoon. Viimeiseksi tartuin Silmänkääntäjään, joka on ajallisesti Watersin vanhin suomennettu teos. Kirjasta huomaa, että se on Watersin vanhempaa tuotantoa, sillä se ei pysy aiheessaan ihan samalla tavalla kuin hänen tuoreemmat teoksensa.

    Paksu romaani sijoittuu 1800-luvun puoleenväliin ja kertoo orvoksi jääneestä Sue Trinderistä, joka asuu epärehellisin keinoin itseään elättävien ihmisten seurassa Lontoon epävakaassa kaupunginosassa. Sue on ylpeä siitä, että hänen äitinsä on hirtetty, mutta muuta jännittävää hänen elämässään ei olekaan tapahtunut. Tarina alkaa, kun Richard "Gentlemanni" Rivers, vanha tuttu, esittää Suelle houkuttelevan ehdotuksen: Maaseudulla asustaa eräs rikas nuori nainen, Maud Lilly, joka pääsee omaisuuteensa käsiksi vasta mentyään naimisiin. Richard haluaa naida tämän naisen ja haalia rahat itselleen, mutta hän tarvitsee Suen apua. Sue värväytyy Maudin kamarineidoksi, tehtävänään vakuutta Maudin siitä, että Richard on loistava aviomiesehdotas - sillä kehenkä muuhun kuin omaan kamarineitoonsa suojattua elämää elänyt korkea-arvoinen neito luottaisikaan? Palkkiona tästä vaivasta Sue saa mukavan siivun Maudin omaisuudesta.

    Kirja on paksu lukuromaani, joka etenee jouhevasti. Se sijoittuu mielenkiintoiseen aikakauteen ja juonessa on rutkasti juonittelua. Ensimmäinen osa keskittyy siihen, kuinka Sue asettuu Maudin palvelijaksi ja alkaa tahtomattaan tutustua ja jopa pitää Maudista. Hänen on vaikeaa välillä pitää mielessä Richardin juoni, varsinkin kun Maud vaikuttaa niin viattomalta, että Sue alkaa katua päätöstään olla mukana juonessa, varsinkin kun odottamattomat tunteet Maudia kohtaan alkavat herätä. Richardin painostuksesta hän kuitenkin jatkaa loppuun saakka.

    Ensimmäisen osan lopussa on kuitenkin suuri juonenkäänne, joka kääntää tilanteen lähes päinvastaiseksi. Valitettavasti mielenkiintoisen käänteen jälkeen kirjan tyyli muuttuu. Kun ensimmäinen osa on ollut rauhallista kerrontaa, toinen osa alkaa hypähdellä epämukavasti. Kolmanteen osaan mennessä ollaan jo tosi hektisessä kerronnassa, johon ei enää jaksa edes keskittyä kunnolla. Tyyli kuvastaa hahmojen mielentilaa, rauhallisuudesta siirrytään sekavuuteen ja nopeisiin juonenkäänteisiin, mutta lukijalle tämä tyylikeino voi näyttäytyä väsyttävänä. Kun ollaan kirjan lopussa, viimeisten juonenkäänteiden vaikutus jää kenties toivottua laimeammaksi, sillä mielenkiinto kirjaan on hiipunut ainakin sata sivua sitten.

    Watersin olisi pitänyt tiivistää. Tämän kirjan kohdalla todella harmittaa, että se on niin runsas, sillä alla piilottelee mielenkiintoinen vuosikymmenien taakse ulottuva juonittelu. Kirja on hyvin dickensmäinen, mutta aina sitä ei voi pitää ansiona. Dickens kirjoitti jatkokertomuksia lehtiin, Waters kirjoitti romaanin. Waters vaikuttaa tietoisesti valinneen dickensmäisen tyylin, mutta kaikkiin se ei uppoa. Brittiyleisöön kyseinen teos kyllä on uponnut, ainakin päätellen filmatisointien määräsä.

    Tähän väliin haluan vuodattaa hieman Sarah Watersista kirjailijana. Kun luin hänen kirjansa Vieras kartanossa, olin hyvin vaikuttunut. Synkkä kartanoromaani brittiläisen yhteiskuntaluokkasysteemin rappeutumisesta imaisi minut mukaansa. Painoin kirjailijan nimen mieleeni, ja suuressa pukudraaman tarpeessa hankin sitten omaksi hänen kirjasta Parempaa väkeä, joka alkoi hyvin, mutta muuttui sekavaksi puolen välin suuren juonekäänteen jälkeen. Suurimman vaikutuksen minuun teki Yövartio, jonka rakenne ja mielenkiintoiset päähenkilöt. Nyt kun olen lukenut kaikki Watersin suomennetut teokset, olen tullut siihen tulokseen, että Yövartio on hänen parhain teoksensa. Se pysyy kasassa ja loppuu ennen kun kirja alkaa turhauttaa. Haluaisin lukea Watersilta lisää, ja taatusti luen, jos sitä suomennetaan, mutta olen varautuvaisempi. Waters on minulle nykyään kuin Jenni Vartiainen artistina: periaatteessa ihan hyvä, mutta jokin useimmissa teoksissa särähtää.

    Suosittelen silti tätä kirjaa kaikille, jotka kaipaavat historiallista fiktiota mehevine juonenkäänteineen ja vaiuhdikkainen tapahtumineen. Kirjan mielenkiintoisia ykistyiskohtia ovat muun muassa Lontoon katujen kuvailu, junamatkat, 1800-luvun mielisairaala, ahdistavat kyläyhteisöt ja suljettu ylhäisöelämä. Kirja ei ole siloiteltu, vaan maailmaan pääsee hyppäämään kaikilla aisteilla.

    lauantai 28. tammikuuta 2017

    Laiskan naisen arvosteluja Vol 3/3: Mainstream

    Jojo Moyer: Kerro minulle jotain hyvää
    ALKUPERÄINEN NIMI: Me Before You
    SIVUJA: 476
    KUSTANTANUT: Gummerus
    JULKAISTU: 2012 (suom. 2016)
    SUOMENTANUT: Heli Naski
    MISTÄ MINULLE: Oma ostos

    Louise Clarke on elänyt koko ikänsä pienessä englantilaisessa kylässä. Hän on käynyt peruskoulun ja ollut sen jälkeen töissä vuosia kahvilassa. Kun kahvila yllättäen lopettaa, Louise jää työttömäksi ja hänen on mietittävä elämäänsä uudestaan. Työvoimatoimistolta hän saa puolen vuoden työkeikan neliraajahalvaantuneen henkilökohtaisena avustajana. Aluksi Louise kokee työn epämiellyttävänä, sillä hän ei tunnu saavan yhteyttä noin kolmikymppiseen Willin, joka on halvaantunut liikenneonnettomuudessa muutama vuosi sitten. Jonkin ajan kuluttua he kuitenkin löytävän puheyhteyden.

    Helppolukuisen chick lit -tyylisen kirjan sivuille rakentuu tarina, joka pohtii elämän mahdollisuuksia ja sitä, mitä niin sanottu hyvä elämä loppujen lopuksi on. Kirja asettaa vastakkain henkilön, jolla olisi fyysinen kyky mennä maailmassa minne ikinä haluaa, mutta joka on päättänyt jäädä kotikylänsä pieniin piireihin, ja henkilön, joka on kahlittu omaan ruumiiseensa ja pakotettu elämään pienessä piirissä, vaikka ennen on elänyt suurta, vauhdikasta ja hyvin aktiivista elämää.

    Kirja pohtii mielenkiintoisesti elämän mahdollisuuksia ja epäoikeudenmukaisuuksia ja sitä, onko ihmisillä velvollisuus elää täyttä elämää vai onko heille oikeus viettää pikemminkin sellaista elämää, mitä haluavat - tai kenties olla elämättä lainkaan. 

    Kirjasta on vuonna 2015 ilmestynyt jatko-osa nimeltää After You, suomeksi Jos olisit tässä.. Vaikuttaa siltä, että tarina ja sen hahmot ovat jääneet kirjailijan mieleen ja hän on halunnut palata heihin uudestaan. En tiedä vielä, tartunko jatko-osaan.

    Gillian Flynn: Kiltti tyttö
    ALKUPERÄINEN NIMI: Gone Girl
    SIVUJA: 477
    KUSTANTANUT: WSOY
    JULKAISTU: 2012 (suom. 2013)
    SUOMENTANUT: Terhi Kuusisto
    MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

    Muutama vuosi sitten suurta blogihuomiota saanut kirja päätyi lukulistalle, kun mieleni teki jotain niin sanotusti "taattua hyvää". En ollut Gillian Flynnin kirjoja ennen lukenut, mutta tarpeeksi suuri menestys yleensä kertoo edes sen, että kirja on jokseenkin helppolukuinen, sillä niin monet ovat saaneet kirjan luettua.

    Asetelma on karmiva: mies Nick menee töihin ja sinä aikana vaimo Amy katoaa kuin tuhka tuuleen. Pariskunnan kulissit ovat kunnossa eikä Nick vaikuta syylliseltä... paitsi että pikku hiljaa hän alkaa vaikuttaa entistä enemmän. Jännitys kasvaa kirja edetessä, uusia asioita paljastuu ja epäluotettavaa kertojaa hyödynnetään. Valitettavasti jännite loppuu tismalleen sillä hetkellä, kun lukijalle selviää, mitä on tapahtunut. Ja valitettavasti tässä vaiheessa kirjaa on vielä parisataa sivua jäljellä. Sen jälkeen kirja on enimmäkseen hyvin eriskummallisen avioliiton dynamiikan selvittelyä.

    Hannah Hart: Buffering - Unshared Tales of a Life Fully Loaded
    SIVUJA: 272
    KIELI: Englanti
    KUSTANTANUT: Sphere
    JULKAISTU: 2016
    MISTÄ MINULLE: Oma ostos

    Hannah Hart on Youtuber, joka on tullut kuuluisaksi My Drunk Kitchen -sarjastaan, jossa hän käytännössä juo itsensä humalaan samalla kun kokkaa jotain. Samalla hän on puhunut paljon lbgtq-ihmisten oikeuksista ja tehnyt kaikenlaisia muitakin videota. Buffering on hänen omaelämäkerrallinen kirja, jossa hän keskittyy nuoruuteensa, varsinkin hänen äitiinsä, joka sairasti diagnoimasoita skitsofreniaa Hannahin lapsuudessa

    Kirjan sisältö on yllättävän rankka. Odotin keveähköä, huumoripitoista kertomusta Hannahin nuoruudesta, mutta huomasinkin lukevani todella raskaasta lapsuudesta. Jos olen ymmärtänyt oikein, Hannah ei ole puhunut menneisyydestään ennen kovin paljon julkisuudessa. Myönnän, etten ole Hannahin jokaista videota Youtubesta katsonut, niin en ole ihan varma.

    Teknisesti kirja ei ole erityisen järkevästi tasapainoitettu. Se ei tunnu muodostavan kovin koherenttia kokonaisuutta, vaan se eksyy pitkiksi ajoiksi sivupoluille, jotka kyllä saattavat olla mielenkiintoisia, mutta tuntuvat kokonaisuuden kannalta irrallisilta. Ehkä kovemmat fanit olisivat saaneet enemmän irti.

    Jane Green: Netti@deitti
    ALKUPERÄINEN NIMI: Jemima J
    SIVUJA: 427
    KUSTANTANUT: Karisto (Loisto-pokkari)
    JULKAISTU: 2001 (suom. 2005)
    SUOMENTANUT: Auli Hurme-Keränen
    MISTÄ MINULLE: Oma ostos

    Antikvariaati Omituiset opukset piilotteli alekorissaan tätä löytöä. (En tiedä, kuinka iloinen kyseinen lafka on, että mainitsen, että tämä teos on sieltä hankittu.) Huokeaan euron hintaan nappasin mukaani tämän chik lit -kirjan, jonka takakansi lupasi niin pöyristyttävää tarinaa, että halusin sen itselleni kauhisteltavaksi.

    Takakannen mukaan tarina kertoo huomattavasti ylipainoisesta Jemimasta, joka on epäonnisesti sinkku toimittaja, joka on ihastunut toimituksen kuumimpaan mieheen. Samaan aikaan työpaikka ottaa käyttöön internetin (huom. kirjan ilmestysajankohta). Jemima päättää työkaverinsa rohkaisemana testata seuranhakusivustoa, josta hän löytääkin uskomattoman komean losangelelaismiehen, joka haluaa myös tavata Jemiman. Jemimalla on kuitenkin kaksi ongelmaa: hän on britti. Ja hän on valehdellut olevansa hoikka ja urheilullinen. Jotta Jemima voi tavata unelmiensa miehen, hän ryhtyy tiukalle laihdutuskuurille.

    Olin valmis lukemaan kirjan, jolle voin pyöritellä silmiäni niin että silmäni nyrjähtävät. Yllätyksekseni kirja ei olekaan niin kilovastainen kuin mitä se aluksi kuulostaa. No, Jemima päätyy laihduttamaan ja saamaan sitä kautta itselleen miehen (mutta kuka, hahaa, enpä paljastakaan), mutta samalla hän pohtii varsin syvääluotaavasti sitä, mitä ylimääräiset kilot ovat hänen elämäänsä tuoneet, eikä kaikki olekaan ollut niin kamalaa. Kirja esittelee lukuisia hoikkia naishahmoja, jotka ovat saaneet elämässään helpolla paljon, kun taas Jemima on nähnyt paljon asioiden eteen vaivaa, mikä on kehittänyt hänen luonnettaan. Tosin voihan tätä astelmaa pitää myöskin ongelmallisena: ylipainoinen on parempi, koska "näkee vaivaa" ja normaalipainoinen on "luonteeltaan heikompi", koska ei ole joutunut kehittämään sitä.

    Netti@deitti on ehkä kiinnostavimmillaan ajankuvana: internetin alkuaskeleet ja 2000-luvun alun uskomaton hoikkuuden ihannointi. Tällä hetkellä muodissa tuntuvat olevan erittäin muodokkaat naisvartalot ja fitness, mikä on ehkä hieman parempi vaihtoehto kuin anorektisen laiha keho.

    Xinran: Kiinan kadotetut tyttäret
    ALKUPERÄINEN NIMI: Message from an Unknown Chinese Mother: Stories of the lost daughters of China
    SIVUJA: 300
    KUSTANTANUT: Atena
    JULKAISTU: 2010 (suom. 2013)
    SUOMENTANUT: Taina Wallin
    MISTÄ MINULLE: Oma ostos

    Tieto-Finlandia voittanut teos Yhden lapsen kansa (Mari Manninen) on saanut jonkin verran kritiikkiä siitä, että raportin on tehnyt ulkomaalainen, eikä kiinalainen. En ole kyseistä teosta lukenut, joten en voi asiaa kommentoida suuremmin, mutta esittelenpä tässä kirjan, jonka on tehnyt kiinalainen nainen.

    Xinran on Kiinassa syntynyt ja ulkomaille myöhemmin muuttunut nainen, joka kirjansa mukaan kokee suurta sympatiaa orpoja ja adoptoituja tyttöjä kohtaan, vaikka hänellä itsellä on vanhemmat, jotka hän on jokseenkin tuntenut. Xinranin on kasvattanut hänen isovanhempansa, koska hänen vanhempansa vangittiin kulttuurivallankumouksen aikana. Ennen muuttoaan Lontooseen hän juonsi Kiinassa radio-ohjelmaa, joka keskittyi kertomaan naisten elämäntarinoita.

    Kiinan kadotetut tyttäret kertoo lukuisia tarinoita äideistä, jotka ovat luopuneet tyttäristään. Yhden lapsen politiikan takia poikalapsia on suosittu, minkä vuoksi esikoisena syntyneitä tyttölapsia on annettu adoptoitavaksi, hylätty kaduille tai jopa tapettu. Myös poikalapsen syntymisen jälkeen seuraavat lapset on jouduttu antamaan pois monissa tapauksissa. Xinran etsi Kiinassa käsiinsä naisia, jotka ovat näin joutuneet tekemään. Hän kertoo rikkaista naisista, köyhistä naisista, naisista joilla on hyvä maine ja naisista joilla on hyvin huono maine. Hän etsii käsiinsä orpokotien pitäjiä ja kuulee heiltä, minkälaista se on ollut, ja hän kertoo myös oman tarinansa. 

    Kirja on mielenkiintoinen ja samalla raskas, vaikka se ei ole raskaasti kirjoitettu. Se antaa äänen lukuisille ihmisille, jotka eivät ole sellaista ehkä koskaan ennen saaneet. Pistää miettimään, kuinka paljon teksteitä on Xinranin toimittajan käsen editointia, mutta vaikka tekstejä olisikin paljon muokatu, niin ainakin ne antavat jotain ajattelemisen aihetta.
    Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...