maanantai 27. heinäkuuta 2015

Margaret Atwood: Uusi maa

Sivuja: 544
Suomentanut: Kristiina Drews

Margaret Atwoodin Uusi maa on MaddAddam-trilogian viimeinen osa. Aiemmat osat, Oryx ja Crake ja Herran tarhurit kertovat suunnilleen saman ajanjakson tapahtumat eri paikoissa ja molemmat kirjat päättyvät suunnilleen samaan tilanteeseen. Uusi maa aloittaa lähes suoraan siitä, mihin aiemmat osat päättyivät. Kolmas osa kertoo, miten Oryxin ja Craken ja Herran tarhureiden hahmoille käy, miten maailma on muuttunut aiempien osien tapahtumien jälkeen ja millaiseen suuntaan kehitys jatkuu.

Valitettavasti minä en ole lukenut aiempia osia. Uusi maa valikoitui lukupiirini kirjaksi, sillä suurinta osaa tuntui kiinnostavan Atwoodin uusi kirja ja halusimme lukea vähän jotain korkeakirjallisempaa vaihteen vuoksi. Vasta kun aloitin lukemisen, huomasin sen olevan trilogian päättävä teos.

Kuten monet tietävät, kirjasarjaa ei ehkä ole hyvä aloittaa viimeisestä osasta. Ajanpuutteen ja vähäisen mielenkiinnon vuoksi en tutustunut aiempiin osiin vaan päätin tulla toimeen muutaman sivun juonitiivistelmällä, joka löytyi Uuden maan takasivuilta.

Paljastui, että kirjassa pysyi ihan hyvin mukana. Välillä turhautti, kun en ymmärtänyt ihan kaikkia viittauksia, mutta pääsääntöisesti mielenkiinto pysyi yllä. Eräänalaisen maailmanlopun jälkeen Craken luoma uusi ihmisrotu, jota myös crakelaisiksi kutsutaan, haluaa kuulla tarinoita Tobylta, joka on ollut Herran tarhureissa suuremmassa roolissa. Toby, crakelaiset ja muut eloonjääneet ovat perustaneet leirin, jossa he koittavat pärjätä sillä, mitä ruton jälkeen on jäljellä. Crakelaiset alkavat muodostaa omia persoonallisia tapojaan, joihin kuuluu uskonnollisia piirteitä. Heille Crake ja Oryx ovat jumalia ja Toby, Zeb ja muutama muu yltävät vähintään profeettojen tasolle. Crakelaiset haluavat kuulla lisää tarinoita Tobylta, ja niin Toby kertoo.

Uusi maa käy läpi Zebin tarinan. Kirja koostuu melko selkästä kaavasta, jossa ensiksi käydään läpi leirin elämää, sitten crakelaiset haluavat kuulla tarinan, Toby kyselee tarinoita Zebiltä ja sitten hän kertoo ne eteenpäin crakelaisille. En tiedä lainkaan, kuinka paljon Zebistä kerrotaan aiemmista osista, mutta uskoisin, että kirja tarjoaa paljon uutta tietoa hänestä. Zeb on elänyt suhteellisen villin, juonittelevat ja seikkailupainotteisen elämän ja on omilla teoillaan vaikuttanut asioiden kulkuun. Hän muun muassa tapasi Craken, kun tämä oli vielä teini-ikäinen. Jos olisin ollut lukenut aiemmat osat, olisin taatusti pitänyt näitä kohtia todella mielenkiintoisina.

Mietin kirjaa lukiessa paljon sitä, miksi se on kirjoitettu. Minulle tuli sellainen olo, että kirja oli yhtä lailla sekä onnellinen että lannistava. Suurin osa ihmispopulaatiosta on kuollut ruton seurauksena, joten iso osa ihmiskunnan huonoista puolista on pyyhitty pois. Kirja kuitenkin paljastaa, että kunhan pari sukupolvea on elänyt, saattavat crakelaiset luoda oman kulttuurinsa, johon sisältyy juuri samoja juttuja, jotka ovat aiheuttaneet sotia ihmiskunnan historiassa. Onnellinen puoli: elämä jatkuu. Lannistava puoli: mikään ei välttämättä muutu.

Kirja oli kuitenkin yllättävän kevyttä luettavaa. Odotin todella rankkaa, ahdistavaa tekstiä, jossa kuvataan hyvin tarkkaan, kuinka miehet alistavat naisia ja kuinka kaikilla on kurjaa, mutta suurimmalta osalta kirja oli ihan mukaansatempaiseva seikkailukertomus Zebin elämästä.

Jonkin verran minua hämmästytti se, kuinka perinteinen ja heteronormatiivinen kirjan maailma loppujen lopuksi oli. Jos tarina sijoittuu tulevaisuuteen, miksi esimerkiksi sukupuolten välinen tasa-arvo ei ole lisääntynyt? Tai miksi ilotaloissa oli pelkästään naistanssijoita ja miesasikkaita? Missä olivat miestanssijat ja naisasiakkaat? Miksi kirjan hahmoilla tuntui olevan 2000-luvun alun tyyppinen käsitys ihmissuhteista ja miksi mieshahmoja haukuttiin homottelemalla? Ja miksi kirjan naiset olivat todella häveliäistä raskauksista ja kuukautisista? Jos minä joutuisin postapokalyptiseen maailmaan, julistaisin hyvin äänekkäästi, että nyt tarvitaan välineitä ja sassiin. Miksi kukaan nainen ei käyttänyt kuukuppia? Sehän olisi kätevä vaihtoehto maailmassa, jossa marketit eivät enää ole juttu. Lukupiirimme tuli siihen tulokseen, että kirjasta näkyi, että Atwood on jo 75-vuotias. Osa tuli siihen tulokseen, että Atwoodin ajatukset olivat ehkä 70-80-luvulla relevantteja, mutta nyt ne ovat jo pikkuisen vanhentuneita.

Olen nyt lukupiirin takia lukenut useamman kirjan, joka on ollut osa kirjasarjaa, jota en ole aiemmin lukenut. Yllättävän hyvin sitä pääsee kärryille, vaikkei kaikkea tietäisikään. Uutta maata lukiessa tuli sellainen olo, etä voisi olla mielenkiintoista tutustua aiempiin osiin, mutta saa nähdä, onko minulla koskaan aikaa. Voinpahan ainakin sanoa, että olen lukenut Atwoodia.

keskiviikko 15. heinäkuuta 2015

Kirjabloggaaja kirjastojen puolesta


Tänään 15.7.2015 kirjabloggaajat tempaisevat kirjastojen puolesta julkaisemalla itsestään kuvan valitsemansa kirjaston edessä. Tempauksella kirjabloggaajat tahtovat osoittaa tukensa kirjastoille, kannattaa kirjastojen ja kirjastolain säilyttämistä sekä tuoda näkyvyyttä kirjastoille. Enemmän aiheesta sekä linkkilista osallistujien blogeihin löytyy La petite lectrice –blogista. 

Olen vähän myöhässä juhlista, sillä yleinen ohje oli, että postauksen julkaistaan tänään klo 10. En saanut itselleni kuvaajaa, joten menin tänään töiden jälkeen ottamaan kuvan lähimmästä kirjastostani, joka sattuu olemaan Turun kaupungin pääkirjasto. Koska alueella oli markkinat, en viitsinyt edes ottaa selfietä, vaan tyydyin kuvaan, jossa itse bloggaajaa ei näy.


Mutta bloggaajan pyörän kori näkyy.
Käytännössä Turun kaupungin pääkirjasto ja Nummen kirjasto ovat minulle suunnilleen yhtä pitkän matkan päässä, mutta käytän enimmäkseen pääkirjastoa. Syyt ovat laiskuudessa ja valikoiman laajuudessa. Nummen kirjastoon pyöräily on tuskallista Oulun mäettömään maastoon tottuneelle, sillä matkan varrella on vaikka kuinka monta ylämäkeä. Pääkirjasto on taas mukavasti loivan alamäen varrella.

Kun muutin Turkuun, yksi ensimmäisistä teoistani täällä oli kirjastokortin hankkiminen. (Käytännössä katsoen en ollut tuolloin vielä muuttanut, sillä minulla ei ollut vielä asuntoa.) Menin ensimmäisen perehdytyspäivän päätteeksi kirjastoon, jossa olin kyllä aiemmin jo käynyt, mutta vasta nyt pääsin kunnolla tutustuaan. Tykästyin nopeasti vanhaan puoleen, mistä löytyy mukavan laaja spekulatiivisen fiktion osasto.


Kertomani esimerkin mukaan on tärkeää, että kirjasto sijaitsee hyvällä paikalla. Ihmiset ovat laiskoja. Jopa kirjabloggaajat ovat laiskoja. Jos kirjasto ei ole lähistöllä, on pienempi todennäköisyys, että sinne mennään.

Tähän liittyy tarina yläasteajoiltani. Olen ollut aktiivinen lukija noin 9-vuotiaasta saakka, mutta siihen tuli tauko yläasteen lopussa, yhdeksännellä luokalla. Tammikuun alussa joku nimittäin keksi, että on hauskaa tunkea sytytetty ilotulitusraketti lähikirjastoni palautusluukkuun. Ilotulite ei onneksi ollut joku niistä isoista, joita ammutaan taivaalle, vaan joku pieni paukkuva ja kipinöivä juttu. Tarpeeksi iso kuitenkin aiheuttaakseen kirjastolle kymmenien tuhansien eurojen vahinkoja.

Tapauksesta löytyy uutisia netistä, muun muassa Kalevan ja Iltalehden sivuilta. Mukana myös kuvia.
  – Maikkulan kirjasto toistaiseksi kiinni tulipalon takia
  – Maikkulan kirjaston sytyttäjä kiinni
  – Lähikirjastojen palautusluukut poistetaan

Kuva: pikkusisko
Kirjasto oli kiinni viitisen kuukautta, mikä on pitkä aika nuoren ihmisen elämässä. Käytännössä koko yläasteen loppuaikani. Muistan, kuinka keväällä tajusin, etten ollut lukenut juuri mitään. Minulla oli silloin menossa Laila Hietamiehen (nyt. Hirvisaari) Lehmusten kaupunki -kausi, joten hain siitä sarjasta seuraavan osan kaupungin kirjastosta, mutta muuten luin melko vähän.

En jotenkin osannut tutustua uuteen kirjastoon. En väitä, että kaikki nuoret olisivat passiivisa, mutta minä olin, lukuharrastuksesta riippumatta, melko passiivinen kirjastokävijä loppujen lopuksi. Olin tottunut lähikirjastooni, joten kaupunginkirjasto tuntui suurelta ja vaikealta. En löytänyt sieltä, mitä halusin. Kaiken lisäksi se oli noin kymmenen kilometrin päässä kotoani, eikä minulla ollut usein muuten asiaa keskustan suuntaan. Koska kirjasto ei ollut lähellä, lukuharrastukseni kärsi.

Olisihan minä voinut katsoa kartasta, missä on seuraavaksi lähin lähikirjasto, mutta jotenkin en hoksannut. Ehkä nykyajan lapset ovat aktiivisempia ja osaavat hyödyntää erilaisia palveluita. Minä vain en osannut. Elämästä löytyi muutakin tekemistä, vaikka usein harmitti, ettei lue niin paljon kuin ennen.

Vaikka lähikirjasto otettiin lopulta käyttöön uudestaan, oma lukuharrastukseni oli lukiokin alussa horroksessa. Oikeastaan se heräsi kunnolla uudestaan vasta lukion loppupuolella, jolloin perustin kirjablogin ja aloin innostua uudestaan kirjamaailmasta. Mutta horroksen aiheutti se, ettei lähelläni hetkeen ollut kirjastoa.

Samalla sain kuitenkin kriisin siitä, mitä kirjoja luen, sillä olin ollut lukematta omalle itselleni kriittisen iän ajan. Lukeminen oli hiipunut, kun olin ollut selvästi nuortenkirjatasolla, mutta kun innostuin uudestaan, koin olevani suurelle osalle entisistä lempikirjoistani hieman liian vanha. Jouduin pohtimaan, minkälaisista kirjoista oikeasti pidän. Nuortenkirjojen päähenkilöt olivat minua nuorempia. Niin sanotut aikuisten romaanit eivät erityisemmin kiinnostaneet minua kypsine hahmoineen avioliitto- ja ikäkriiseineen. Ne, mistä kiinnostuin, leimattiin liian viihteelliseksi kulttuuripiireissä. Yritin etsiä "välikirjoja", jotka kertoivat noin parikymppisistä elämänsä kynnyksellä.

Pikku hiljaa tietenkin pääsin kriisistä yli ja nykyään luen ihan surutta nuortenkirjoja ja samaistun hahmoihin enemmän kuin teini-iässä koskaan ja luen viihdekirjoja ja viihdyn niiden ääressä pyytelemättä anteeksi. Välillä vain mietin, olisinko saanut lukukriisiä, jos olisin lukenut aktiivisesti yläasteen ja lukion vaihteen yli.

Siksi osallistun tähän tempaukseen. Halusin kertoa tarinan siitä, kuinka lähkirjaston puuttuminen voi vaikuttaa lukuharrastukseen.

maanantai 13. heinäkuuta 2015

Divarikierros ynnä muita kirjalöytöjä

Lauantaina 11.7. Turun Science Fiction Seura järjesti divarikierroksen, johon osallistui noin kuutisen henkilöä. Mukana ollut Shimo Suntila ehti jo kirjoittaa reissusta oman näkemuksensä, jonka voit lukea hänen blogistaan.

Koska minä olen jokseenkin ujo ihminen, on divareissa kiertely jäänyt vähemmälle. Jos en ole etsimässä mitään erityistä, tuntuu kiusalliselta selailla hyllyjä liikkeessä, jossa saatan parhaillaan olla ainoa asiakas. Jos taas olen etsimässä jotain tiettyä eikä kaupassa ole kyseistä kirjaa, koen velvollisuudeksi jäädä sinne vielä hetkeksi katselemaan ja silloinkin on kiusallinen olo. On minullakin ongelmat. Ehkä jos kävisin divareissa enemmän, pääsisin yli näistä jutuista.


Onneksi TSFS:n divarikierros pistettiin pystyyn, sillä se tarjosi oivan syyn sosialisoitua ja samalla käydä divareita läpi. Kaiken lisäksi olen hankkinut asuntooni kaksi kirjahyllyä lisää, joten puhtaasti sisustuksellista syistä hyllyt tarvitevat täytettä, ovathan tyhjät hyllyt maailman surullisin näky. ;) 

Tunnen Turun divareita hyvin vähän, joten kierroksella muutama sellainen tuli samalla tutuksi. Reittimme kulki ensiksi Booktorille, eli puutorille, jossa pidettiin kirjakarnevaaleja kolme päivää, siitä Omituisiin Opuksiin, sitten Brahen antikvariaattiin, Leffadivariin ja lopuksi Alfa antikva. Välissä pysähdyimme käytettyjä leluja, DVD:eitä ja kirjoja myyvässä liikkeessä, jonka nimen unohdin painaa mieleen. Jos joku sattuu tunnistamaan Läntisellä pitkälläkadulla sijaitsevan liikkeen, sen nimen saa vinkata kommenttilaatikkoon. 



Omituiset Opukset oli minulle kaikista antoisin paikka. Olin käynyt siellä ennenkin, joten tiesin vähän, mistä etsiä mitäkin.

Mukaan tarttui:
  – Diana Gabaldon: Sudenkorento (Jatkoa Muukalaiselle, samaa painosta kun jo omistamani kappale.)
  – Diana Gabaldon: Matkantekijä (Sarjan kolmas osa, ihan vain siltä varalta, että haluan omistaa sarjaa enemmän ja haluan, että kaikki omistamani osat ovat yhteinäiset.)
  – Celia Rees: Noitalapsi (Kirja teki minuun vaikutuksen teini-ikäisenä, joten haluan omistaa sen.)
  – Bernard Beckett: Genesis (Olen kuullut blogeissa paljon hyvää.)

Tietääkö muuten joku, kuinka pitkälle Gabaldonin Matkantekijä-sarjaa on julkaistu tuona pehmeäkantisena versiona?


Brahen antikvariaatista löysin Philip Pullmanin Kultaisen kompassin kovakantisena. Vähän yli viikko sitten löysin sarjan toisen ja kolmannen osan kovakantisena Ekotorilta, joten vaikka omistankin Kultaisen kompassin pokkarina, päätin täydentää kovakantisten sarjan täydelliseksi. Pokkari lähtee todenäköisesti kiertoon lähitulevaisuudessa, varsinkin kun en ole ehtinyt lukea kyseistä kappaletta kertaakaan.

Muista liikkeistä en ostanut mitään, vaikka Alfa antikvassa katselin Jean M. Untinen-Auelin paleofiktiota. Löysin kivat ihan hyväkuntoiset 90-luvulta peräisin olevat pokkarit, mutta päätin jättää ne sinne. Nyt vähän kaduttaa. Hintaa niillä ei ollut juuri lainkaan, ne vaikuttivat laadukkailta pokkareilta ja minä satuin pitämään Luolakarhun klaanista. Jos asia jää pahasti kaivertamaan, saatan piipahtaa liikkeessä piakoin uudestaan.



Muitakin kirjalöytöjä on tullut tehtyä. Nopeasti esiteltynä:

  – Colin Thompsonin Uusi Eeden, jota minulle suositeltiin ja josta kiinnostuin. Löysin kirjan ilmaiseksi Aikavänkyrän vaihtopöydästä.
  – Robin Hobbin Kuninkaan salamurhaaja ja Salamurhaajan taival, jotka ovat vilahtaneet jo aiemmin blogissani. Tykkäsin ensimmäisestä osasta, joten metsästin itselleni jatko-osat samana painoksena. Ehtisinpä joskus lukeakin ne.

Olen erittäin tyytyväinen löytöihini. Sain täydennettyä sarjoja, ostettua kehutun kirjan ja teini-iän suosikkeja. En ostanut mitään täysin satunnaista, jotain sellaista, mistä en esimerkiksi ole ennen kuullut ollenkaan. Rahaakaan ei mennyt erityisen paljon, varsinkin kun suurin osa liikkeistä tarjosivat alennuksen joko opiskelijakorttia tai TSFS:n korttia vastaan.

Kaikki tämän postauksen kirjat ovat käytettyinä ostettuja. Tällä hetkellä käytetyt kirjat kiinnostavat, sillä olen innostunut hankkimaan hyllyni sellaisia kirjoja, joita olen joskus nuorempana lukenut ja muistan pitäneeni niistä. Onko minulla herännyt keräilijän alku? Kuinka pahaksi tämä pääse yltymään? Elämme jännittäviä aikoja.

lauantai 4. heinäkuuta 2015

Neverwhere - Maanalainen Lontoo

Kirjoittanut: Neil Gaiman
Sivuja: 313
Suomentanut: Mika Kivimäki

Jotta saisin luettua edes murto-osan niistä kirjoista, joita olen ylipursuavaan kirjahyllyyni hankkinut, haastoin itseni lukemaan Neil Gaimanin Neverwheren Risingshadowin kesälukuhaasteessa. Valitettavasti minun on todettava, että haasteen toinen kirja, Robin Hobbin Salamurhaana oppipoika, upposi minuun paljon paremmin.

Minulla on ollut Neil Gaimanin kanssa ongelmia niin kauan kun olen hänen kirjojaan yrittänyt lukea. Aikoinaan näin Tähtisumua-elokuvan ja olin aivan täpinöissäni. Lainasin kirjan, odottaen upeaa fantasiakirjaa, mutta petyin kirjaan kovasti. Seuraaksi yritin lukiossa lukea Hautausmaan poikaa, mutta jokin siinä mätti. Ideat olivat molemmissa kirjoissa hyviä, mutta itse teksti ei vain imaissut mukaansa.

Monet sanovat, että Neil Gaiman ei ole kirjoittanut mitään hyvää sitten Neverwheren. Monet myös tuntuvat rakastavan Gaimanin kirjoitustyyliä. Minun on pakko olla molemmista seikoista eri mieltä. Neverwhere taisi olla ehkä tylsin kirja, mitä olen häneltä lukenut. Neverwheren kohdalla tuntui, että itse ideakin loisti poissaolollaan. Koko tarina tuntui olevan seikkailumielistä säheltämistä, mutta seikkailu oli kirjoitettu niin, etten oikein jaksanut innostua siitä. Uskallan myös väittää, että nautin Hautausmaan pojasta ja Tähtisumusta enemmän kuin tästä kirjasta.

Veikkaan, että pettymykseni johtui suurista odotuksistani. Juurikin se, että Neverwhere on tituleerattu Gaimanin parhaaksi kirjaksi nosti odotukset kattoon. Odotin synkkää, gootahtavaa kertomusta rinnakaismaailmasta, joka pyörii Lontoon maanalaisen junaverkoston ympärillä. Odotin kiinnostavaa kuvausta, tunnelmaa, syvällisyyttä. Sen sijaan luin melko monotonisesta etenevää seikkailua, jossa tavallinen brittimies Richard Mayhew ajautuu tahtomattaan outojen tapahtumien riepottelemaksi. Maanalaisuus ei ole mielestäni trpeeksi esillä eikä rinnakkaismaailmaakaan selitetän tarpeeksi tyydyttävästi. Kirja on kuin sekoitus Linnunradan käsikirjaa liftareille ilman yhtä kiinnostavia yksityiskohtia ja Harry Potteria ilman yhtä vetävää juonta.

Neverwhere perustuu Gaimanin käsikirjoittamaan TV-sarjaan. Kuulemani mukaan TV-sarja on huono, mutta minulle tuli sellainen olo, että haluaisin nähdä sen ja verrata, toimiiko tarina paremmin audiovisuaalisessa muodossa. Kirja nimittäin tuntui käsikirjoitukselta. Tiedostin, että monet kohtaukset toimisivat paremmin television ruudussa. Kohtaukset vaihtelevat visuaalisen kerronnan tyyliin katkonaisesti, lomittain ja kaikki kuvailu tuntuu siltä, että ne kaipaisivat kuvaa tuekseen. Kuulemma Gaiman halusi kirjoittaa sarjan kirjaksi, koska kaikki hänen visioimansa juttunsa eivät mahtuneet TV-sarjaan. Mukana oli juttuja, jotka olisi ollut vaikea kertoa visuaalisessa muodossa, mutta loppujen lopuksi en bongannut niitä kovin monta.

Nyt on spefilukija vähän kriisissä. Neil Gaiman tuntuu olevan se yksi kirjailija, jota kaikki ovat lukeneet ja tykänneet. Miksi sitten minä en tykkää? Pitäisikö vielä antaa mahdollisuus hänelle? Nyt kysynkin teiltä, arvoisat lukijat, onko Gaimanilla jotain kirjaa, joka poikkeaa hänen muusta tyylistään ja josta voisin sen takia pitää?
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...