maanantai 13. marraskuuta 2017

Lumberjanes Vol 3 & Vol 4


Stevenson, Watters, Nowak & Laiho: Lumberjanes Vol. 3. A Terrible Plan 
KIRJOITTANUT: Noelle Stevenson & Shannon Watters
PIIRTÄNYT: Carolyn Nowak
VÄRITTÄNYT: Maarta Laiho
TEKSTANNUT: 
Aubrey Aiese
VIERAILEVAT PIIRTÄJÄT: Brittney Williams, Aimee Fleck, Faith Erin Hicks, Rebecca Tobin, Felicia Choo & T. Zysk

SIVUJA: 112
KIELI: Englanti
KUSTANTANUT: BOOM! Box
JULKAISTU: 2016
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Lumberjanesien kolman albumi on eräänlainen yllätysten matka. Kaksi edellistä albumia, Beware the Kitten Holy ja Friendship to the Max olivat selkeästi yhtä juonilinjaa, jossa selvitetään leirin outoa mysteeriä ja päädytään ratkomaan antiikinaikaisia kiistoja kummallisissa luolastoissa. Toisen albumin lopussa tarina saadaan pakettiin, joten olin kiinnostunut tietämään, miten Lumberjanes tästä vielä jatkuu. En tiennyt lainkaan, mitä odottaa.

A Terrible Plan kärsii alussa käynnistymisvaikeuksista. Tai sitten olin vain hyvin hämmentynyt. Ensimmäinen luku, sarjan yhdeksäs luku kaiken kaikkiaan, tuntuu eräänlaiselta välinäytökseltä. Sarjan päähenkilöt Jo, April, Ripley, Mal and Molly yrittävät saada If You Got It, Haunt It -partiomerkin kertomalla mahdollisimman pelottavia kauhutarinoita. Luku koostuu näistä tarinoista, ja jotta luku olisi vielä mahdollisimman sekava, jokaisen tarinan on piirtänyt vieraileva piirtäjä. Idea on hauska, varsinkin kun vaikuttaa, että Lumberjanesia tehdään suurella porukalla jo alun alkujaan, mutta asiasta täysin tietämättömänä luku tuntui sekavalta. Kenties ilmestyessään fandom on kyllä tiennyt, mistä on kyse. Kenties vierailevat piirtäjät ovat itsekin sarjan faneja.

Yhdeksännen luvun jälkeen alkaa varsinainen uusi tarina. Antiikin mahtavat on kukistettu, mutta kesäleiri jatkuu. Vietetään vapaapäivää, jolloin leiriläisillä ei ole mitään ennalta määrättyä ohjelmaa. Mal ja Molly ovat lähteneet piknikille, joka ei missään nimessä tarkoita treffejä (näin ainakin he yrittävät ystävilleen väittää), kun taas Jo, April ja Ripley näivettyvät tylsyyteen jännittävän seikkailun jälkeen. He päättävät yrittää tienata päivän aikana mahdollisimman monta partiomerkkiä, mutta se ei olekaan niin helppoa kuin he luulevat. Samaan aikaan Malin ja Mollyn piknik ei etene toivotusti, sillä he päätyvät seuraamaan karhurouvaa, erästä aiemmin sarjakuvassa vieraillutta karhuksi muuttuvaa naista. Jotenkin Mal ja Molly päätyvät siinä sivussa rinnakkaistodellisuuteen, josta pois pääseminen onkin sitten ihan toinen juttu.

Lumberjanes jatkaa omaa tyyliään, joka on ihanan päätön ja pöhkö, ja sen takia juuri niin ilahduttava, että seuraavaa albumia ei malta odottaa. Vaikuttaa siltä, että sarjakuva tulee jatkossa etenemään episodeittain, niin että parin luvun verran keskitytään yhteen tarinaan ja sitten siirrytään toiseen. Tämä sopii minulle oikein mainiosti, sillä isomman juonen sijasta sarjakuvan kantavat rakenteet perustuvat päähenkilöihin ja heidän yleiseen taipumukseensa ajautua hyvin outoihin tilanteisiin. Sarjakuvaa lukiessa tulee yksinkertaisesti erittäin hyvälle tuulelle. Sarjaa näyttää olevan jo aika paljon julkaistuna, joten toivoa on, että hahmoihin ehditään tutustua kunnolla. Tässä kolmannessa osassa tuotiinkin jo enemmän joidenkin hahmojen menneisyyttä esille.

Suurin huoli oikeastaan on, että mitä sitten tapahtuu, kun kesä loppuu ja tyttöjen on pakko palata kotiin?

Stevenson, Watters, Allen & Laiho: Lumberjanes Vol. 4. Out of Time
KIRJOITTANUT: Noelle Stevenson & Shannon Watters
PIIRTÄNYT: Brooke Allen
VÄRITTÄNYT: Maarta Laiho
TEKSTANNUT: 
Aubrey Aiese
SIVUJA: 102
KIELI: Englanti
KUSTANTANUT: BOOM! Box
JULKAISTU: 2017
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Lumberjanesien tarina saa jatkoa neljännessä albumissa, joka koostuu yhdestä kokonaisesta seikkailusta. Tarina alkaa siitä, kun tytöt ovat telttailemassa, eivätkä - ryhmänjohtajan Jenin kauhuksi - osaa selviytyä villissä luonnossa lainkaan, vaikka ovat viettäneet koko kesän luonnon helmassa. Teltan pystytys ei onnistu, kaikki ovat unohtaneet pakata ruokaa mukaansa - ja kaiken lisäksi tytöt onnistutaan yllättävään lumisateella, keskellä kesää. Lumisade olisi jo tarpeeksi haastavaa, mutta jotta olisi oikein hankalaa, myräkän keskeltä seurueen kimppuun hyökkää lauma verenhimoisia susihirviä. Seurue hajoaa niin, että tytöt joutuvat eroon Jenistä. Tytöt pelastuvat, missä minne jäi Jen?

Albumi jatkaa tuttua tyyliä, johon on tässä vaiheessa ehtinyt jo totaalisesti ihastua. Albumin yhtenäinen juoni toimii. Tässä albumissa päästään myös viimein siihen, mitä olen odottanut jo pitkää, eli Lumberjanesien historiaan. Jen nimittäin löytyy, keneskän muun kuin entisen lumberjanesilaisen hirsimökistä. Tätä kautta Jenille ja muille alkaa selvitä, mikä Lumberjanesien juttu oikeasti on. Vai selviääkö sittenkään? Albumin loppu herättää kysymyksiä. En malta odottaa seuraavaa.

*

Yleisesti ottaen olen erittäin iloinen, että olen törmännyt tähän sarjakuvaan. Juuri tällaista olen kaivannutkin. Jotain, mikä ei ole liian vakavaa, mutta jossa on kuitenkin myös jotain vähän isompaa pureskeltavaa. Tämän sarjakuvan avulla tuntuu pääsevän lapsenomaiseen innostumiseen ilman että sarjakuvat tuntuvat liian lapsellisilta. Onhan albumien tyyli hiukan lapsekas - mutta silti tuntuu, että Lumberjanes on suunnattu nuorille aikuisille, jotka ovat kasvaneet internet-huumerin aikana. Monet vitsit ovat niin sanottua tumlr-huumoria, mutta se ei minua haittaa, sillä juuri se tuntuu kolahtavan.

maanantai 16. lokakuuta 2017

Sarah J. Maas: Lasipalatsi (Throne of Glass 1)


Sarah J. Maasin Lasipalatsi (engl. Throne of Glass) on saanut paljon positiivista huomiota ainakin BookTuben puolella. Kirja herätti kiinnostukseni jo vuosia sitten, kun sitä kehuttiin siellä sun täällä. Viime keväänä sain kuulla, että Gummerus on ottanut kirjan suomennosohjelmaansa, mikä ilahdutti minua suuresti. Pääsisin lukemaan kiinnostavalta vaikuttavan kirjan kielellä, jolla luen kaikista mieluiten.

Lasipalatsi julkaistiin alkusyksystä. Laitoin sen heti varaukseen ja luin aika nopeaan tahtiin. Oli virkistävää lukea pitkästä aikaa fantasiapainotteista nuortenkirjallisuutta. Nykyään kun yhdysvaltalainen nuortenkirjallisuus tuntuu olevan kovin dystopiaan painottunutta. Ihan täydellinen kirja Lasipalatsi ei kuitenkaan ollut.

Kirja kertoo 18-vuotiaasta Celeanasta, joka on ammatiltaan salamurhaaja. Hän on ollut vuoden orjatöissä kaivoksissa, rangaistuksena eräästä keikasta, josta hän jäi kiinni. Hänen rangaistuksensa päättyy, kun valtakunnan prinssi Dorian tulee noutamaan hänet luokseen. Kuningas tarvitsee uutta Kuninkaan Miekkaa (kyllä, suomennoksessa molemmat sanat kirjoitetaan isolla alkukirjaimella) ja hän on päättänyt järjestää kilpailun siitä, kuka Miekaksi valitaan. Eri tahot voivat asettaa oman ehdokkaansa, ja prinssi on päättänyt asettaa ehdoksi kuuluisan salamurhaan Celeana Sardothien. Celeana kuskataan pääkaupunkiin ja asutetaan lasipalatsiin, jossa kuningas pitää hoviaan. 

Suurin osa kirjasta kuluu melko yksitoikkoiseen kilpailun etenemisen kuvailuun. Kilpailuun osallistuu kaksikymmentäneljä osaanottajaa, jotka karsiutuvat pikku hiljaa pois. Kaikkia kilpailijoita ei ole vaivauduttu nimeämään. Celeana enimmäkseen treenaa ja tutustuu ympäristöön. Jännittäväksi kirja käy vasta siinä vaiheessa, kun kilpailija toisensa jälkeen alkaa kuolla kummallisissa oloissa. Koska kyseessä on seitsemänosaisen kirjasarjan aloitus, en ollut erityisen huolissani Celeanan hengestä, mutta kiinnostun hitusen siitä, miksi ja kenen toimesta muut kilpailijat alkoivat kupsahdella.

Lasipalatsi pitää otteessaan, jos on kiinnostunut hyvin perusfantasiasta, mutta kovin kriitiselle lukijalle kirja ei kyllä sovi. Kirja on nuortenkirja, ja valitettavasti nuortenkirjamaisuus näkyy  siinä, että lukijan ikään kuin odotetaan olevan välittämättä sellaisissa seikoissa, jotka olisi ollut aika vaivatonta korjata. Tarinan maailma ei nimittäin vaikuta erityisen keksiliäältä. Se on kliseistä fantasiaa, johon kuuluu oma kartta ja oma historiansa, mutta siellä ei oikein tapahdu mitään kiinnostavaa. Maailmassa on hieman taikuutta, mutta se on joko kiellettyä, kadonnutta tai todella epämääräistä. Maailmassa on paljon nimiä, jotka tulevat meidän maailmastamme, esimerkiksi Dorian. Muutenkin nimet ovat jotenkin noloja. Niissä ei tunnu olevan logiikkaa - sivuilla vilisee sellaisia nimiä kuin Sven, Renault ja Cain. Mihin nämä nimet pohjaavat, jos maailmassa ei tunneta esimerkiksi Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvaa, germaanisia ja romaanisia kieliä tai juutalais-kristillistä perinnettä? Sattuman kaupallako nämä nimet ovat Lasipalatsin maailman syntyneet?

Kaksi näistä erikoisesti nimetyistä hahmoista ovat prinssi Dorian Havilliard sekä sotilas Chaol Westfall. Celeana on Dorianin kilpailija ja Chaol on Celeanan vartija. Kirjan aikana Celeana kehittää molempiin lämpimän suhteen. Erikoista kuitenkin on, että kyseessä ei ole perinteinen kolmiodraama. Pikemminkin kaikki hahmot tyytyvät hieman huokailevaan yksinään. Suuria mustasukkaisuuden tunteita ei synny, mutta toisaalta suuria tunteita ei tunnu välittyvän nyt muutenkaan. Celeana päätyy kirjan aikana toisen poikaystäväkandidaatin kanssa hetkeksi yhteen, mutta en ollut erityisen yllättynyt, kun he kirjan lopussa erosivat. Ei heillä vain tuntunut olevan kemiaa. Tuli melkein olo, että kirjailijalla ei ollut innostusta jatkaa hahmojen suhdetta seuraavaan osaan.

Sarah J. Maas on aloittanut kirjasarjan kirjoittamisen 16-vuotiaana. Tämä valitettavasti näkyy kirjassa muuallakin kuin laiskoissa nimivalinnoissa. Kirjan juoni on poukkoileva kyhäelmä, jossa tärkeät tapahtumat tapahtuvat huomaamatta, samalla kun jotain muuta ja vähemmän merkittävää tapahtuu. Kirjassa on pitkiä suvantokohtia, jotka olisi voinut karsia pois. Monesti tärkeän juonikohdan jälkeen seuraa parikymmentä sivua jotain ihan turhaa, jossa Celeana taas kävelee pitkin linnan käytäviä tai lukee kirjoja huoneessaan. Lisäksi kirjan maailmassa elävät ihmiset ovat käytökseltään häiritsevän moderneja ja länsimaalaisia. Heidän ajatuksiaan lukiessa ei tule sellainen olo, että kurkistaisi johonkin vieraaseen, mielenkiintoiseen fantasiamaailmaan.

Sitten on vielä itse Celeana. Ollakseen maailmankuulu häijy salamurhaaja, hän ei käytöksellään sitä osoita. Voidaan olettaa, että vuosi kaivostöissä on ehkä kuluttanut suurimmat särmät hänestä pois, mutta odotin hieman erilaista päähenkilöä. Salamurhaajan odottaisi olevan laskelmoiva, suunnitelmallinen henkilö, joka ei jää passiivisesti muiden ihmisten armoille. Celeana tuntuu heittäytyvän prinssi Dorianin armoille hyvin helposti eikä hän tunnu tekevän oikein mitään suunnitelmia tulevaisuutensa varalle. Hänellä taitaa olla liian kiire nauttia linnan tarjoamista mukavuuksista, kuten kylvyistä ja upeita iltapuvuista.

Kertoakseen salamurhaajasta, tässä kirjassa ei juurikaan salamurhailla. Ei ainakaan Celeanan toimesta. Tarina kuitenkin vihjailee paljon tulevaan ja menneeseen. Kyseessä on selvä sarjan aloittava osa, joka ei oikein toimi itsenäisenä kirjana. Liian paljon jää auki. Suunnitelmissani on lukea kirjan seuraava osa, kunhan se ensi vuoden puolella julkaistaan, sillä minua kiinnostaa tietää, miten tämä sarja jatkuu. Aika harvoin nykyään kuitenkaan kirjoitetaan seitsenosaista eeppistä fantasiaa (jos tätä nyt eeppiseksi voi sanoa), joka päädytään suomentamaan, ja vielä harvemmin fantasiaa, jonka on kirjoittanut nainen ja jonka päähenkilö on nainen. Teoriassa haluan tukea tätä sarjaa, mutta saa nähdä, kuinka kauan jaksan roikkua mukana käytännössä.


ALKUPERÄINEN NIMI: Throne of Glass
SIVUJA: 433 (+ liitteet)
KUSTANTANUT: Gummerus
JULKAISTU: 2012 (suom. 2017) 
SUOMENTANUT: Sarianna Silvonen 
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Turun kirjamessut 2017, kaikin puolin erityinen kokemus

Ja yhtäkkiä olikin Turun Kirjamessujen aika.

Tänä vuonna Kirjamessut tuli yllättäen. Toki tiesin sen olemassaolosta, sillä olen mukana seuratoiminnassa, joka organisoi messuille scifi- ja fantasiakirjallisuus Turussa -osaston. Kokouksissa oli puhuttu messujärjestelyistä. Olin jopa tuonut kirppishyllyymme kirjoja myyntiin. Silti messut yllättivät.

Tavallisesti olen valmistautunut messuihin esimerkiksi bloggaamalla tai edes käymällä messuohjelman huolellisesti läpi etukäteen. Laatinut aikataulut, hankkinut kunnon eväät ja suunnitellut kivat asukokonaisuudelle jokaiselle kolmelle päivälle.

Syyskuun alusta olen kuitenkin opiskellut sen verran intensiivisesti, ettei suurelle ajattelulle ole jäänyt aikaa. Niinpä en ehtinyt valmistautua messuihin juuri lainkaan. Mainitsin tästä tuttavalleni kirjailija O. E. Lönnbergille, kun juttelin hänen kanssaan messuilla. Sanoin, että on suuri ihme, että olen edes fyysisesti paikalle. Siihen hän kommentoi viisaasti, että jokaisella on lusikoita tietty määrä ja ne riittävät siihen, mihin ne kulloinkin riittävät. Tänä vuonna minulla oli lusikoita vain siihen, että saavuin fyysisesti paikalle. Loppu tapahtui vahingossa.


Lähes täydellisestä valmistautumattomuudesta huolimatta messut olivat oikein mukava kokemus. Rohkenen jopa sanoa, että messuilla oli viihtyisää juuri tästä syystä. Minun ei tarvinnut vilkuilla kelloa ja juosta pää kolmantena jalkana. Vietin aikaa messuosastollamme, jonne tuli paljon tuttuja, sekä kiertelin hiukan. Kuulin tutuilta kiinnostavista ohjelmista ja osallistuin sitten niihin.

Perjantaina kävin kuuntelemassa Jaana Kapari-Jatan ohjelmaa. Hän kertoi siitä, miltä tuntuu olla kuuluisa kääntäjä. Hän myös kertoili joitain tarinoita ajoilta, jolloin Pottereista vasta alkoi tulla ilmiö. Aluksi pelkäsin, että haastattelu pyörisi minulle jo tuttujen yksityiskohtien ympärillä, mutta onneksi pelkoni oli väärä.

Perjantaina myös päädyin kirjabloggaajien messutapaamiseen ravintola Tiirikkalaan. Tilasin vegeburgerin (kuvassa yllä), jonka pihvi oli tehty nyhtöherneestä. Minulla on nimittäin menossa jälleen lihaton lokakuu. Olisin toisaalta voinut tilata vegeburgerin ilman mitään lihattomuuslupauksiakin. Itse miitti oli leppoisa, rento kokoontuminen, jossa jaettiin messukokemuksia. Itse ehdin olla messuilla perjantaina vain kaksi tuntia, joten oli mukavaa kuulla, mitä kaikkea oli päivän aikana tapahtunut.


Perjantai-illan loppu sujui kotona rentoutuen. Oli tiedossa kirjanjulkistustilaisuus, mutta en lopulta jaksanut mennä sinne. Olin jo matkalla sinne, kun päätin kääntyä takaisin ja mennä kotiin. Myöhemmin harmitti nähdä kuvia tapahtumasta, sillä luonnollisesti kaikilla oli ollut siellä tosi hauskaa. Yritin vakuuttaa itselleni, että oli parempi, että vietin illan lukien Lumberjanes-sarjan neljättä albumia, jonka olin juuri hakenut kirjastosta, korealainen naamio kasvoillani (kuva yllä). Myöhemmin illalla innoistuin vielä piirtämään (kuva alla). En muistakaan, milloin viimeksi olisin uppotunut kuvaan, samalla kuunnellen elokuvamusiikkia. Olin unohtanut, kuinka rentouttavaa se on.


Launtaina minulla oli päivystysvuoroja osastollamme, mutta tänä vuonna päivystys tuntui olevan häilyvä käsite. Kunhan joku oli aina pöydän takana. 

Päivän ainoaksi seuratuksi ohjelmaksi jäi Mauri Kunnaksen haastattelu. Sinnekin päädyin oikeastaan äitini seurauksena. Hän halusi Kunnaksen uuden kirjan nimmaroituna, mutta ohjelmassa ei lukenut erikseen mitään nimmarointitilaisuutta. Päättelin, että esiintymisen jälkeen olisi luonnollisinta mennä pyytämään nimikirjoitus, joten menin seuramaan haastattelua, ja kuinkas ollakaan, Kunnas jakoi sen jälkeen nimikirjoituksia Kansallisen kirjakaupan osastolla. Jonottamisessa meni yllättävän kauan, sillä Kunnas piirsi jokaiselle pienen öttimönkijäisen.

Loppupäivän hengasin ja kiertelin. Tarvitsin selvästi aikaa, jolloin ei tarvitse katsoa kelloa tai olla velvollinen tekemään mitään. Ruokamessuilta sai hyviä maistiaisia, divaripuolelta löytyi löytöjä. Hyvä tekniikkani, käteisen puuttuminen, esti minua tekemästä suuria heräteostoksia.

Lauantain ehdoton kohokohta tapahtui messualueen ulkopuolella. Sain tuttuni kautta kuulla kirjallisuudenopiskelijoiden järjestämistä kirjamessubileistä. No, varsinaisista bileistä ei voi tässä yhteydessä ehkä puhua, sillä kyseessä oli pikemmkin väsynyt hengausilta kirjallisuuden opiskelijoiden ainejärjestötiloissa pienin tarjoiluin. Enimmäkseen istuimme ringissä ja juttelimme, mutta ilta tuntui silti erityiseltä. Ilta tuntui kestävän iäisyyden, sanan positiivisessa merkityksessä. Oli vain se hetki eikä tarvinnut stressata seuraavaa päivää. Kaikki eivät tunteneet toisiaan, mutta silti kaikki tulivat toistensa kanssa juttuun. Sellaisia iltoja tarvitsee elämäänsä.

Sunnuntaina heräsin väsyneenä mutta hyvällä tuulella. Jatkoin Lumberjanesien lukemista ja valmistauduin päivään. Sain viestin, että osastomme kauramaito oli lopussa, joten tarjouduin ostamaan sitä matkalla messukeskukseen. Yritin kolmeen kauppaan, joista ensimmäisessä ei ollut kauramaitoa, toinen oli kiinni (aukaisevat ovensa sunnuntaisin vasta klo 11!) ja vasta kolmannessa sitä, mitä halusin.

Selviydyin päivän aikana katsomaan jopa neljää ohjelmaa. Ensimmäisenä vuoro oli raapaleiden taistelu, jossa kirjailijat Magdalena Hai, Artemis Kelosaari, O. E. Lönnberg ja Shimo Suntila ottivat toisistaan mittaa kirjallisin keinoin. Juontajana toimi Mari Saario. Ohjelmanumero oli loistavasti vedetty ja viihdyttävästi suunniteltu. 

Seuraava ohjelma oli kotimaisden kirjallisuuden opiskelijoiden järjestämä haastattelu suomikummasta. Haastateltavina olivat kirjailijat Johanna Sinisalo, Christine Thorel ja Anne Leinonen sekä tutkija Hanna Samola. Koen, että olen ollut kuuntelemassa paljon keskustelutilaisuuksia suomikummasta, mutta ilokseni koin, että sain paljon uusia näkökulmia aiheeseen. Muun muassa Thorel kertoi, että suomalainen spekulatiivinen fiktio on monien yhdysvaltalaisen mielestä helpommin lähestyttävää kirjallisuutta kuin suomalainen realistinen kirjallisuus.

Päivän kaksi viimeistä ohjelmaa menivät osittain päällekäin. Ensiksi kuuntelin Jenna Kostetin ja Siiri Enorannan haastattelun. Messuperinteekseni on jo muodostunut Jenna Kostetin haastattelun kuuntelu, joten eihän tätä voinut jättää välistä. Siiri Enoranta kiinnosti siinä mielessä, että hän on hiljaittain mennyt julkaisemaan uuden teoksen, jonka sirkusmiljöö on erittäin kiehtovan kuuloinen.

Haastattelusta ryntäsin seuraamaan cosplay-kilpailun palkintojenjakoa. En ehtinyt nähdä kilpailijoiden esittelyä, mutta onneksi olin päivän aikana jo nähnyt monta asua. Minun henkilökohtainen suosikkini oli kyllä kaverini oma hahmo, eräs haltia, joka erottui joukosta valkoisella peruukillaan. Tai ehkä olen hieman puolueellinen. ;)

Ohjelmanumeroiden jälkeen oli viimein aika tehdä ostokset. Launtaina olin kierrellyt ympäriinsä ilman rahaa, mutta nyt päätin osaa ne kirjat, joita olin jo ehtinyt harkita.


- Mauri Kunnas: Koiramäen Suomen historia. Ostettu jo lauantaina, samalla kun ostin yhden äidilleni.
- Ildefonco Falcones: Paljasjalkainen kuningatar. Tämä kirja jaettiin messuilla kävijälahjana kaikille. Sivumennen sanoen, tänä vuonna oli erittäin hyvät lahjakirjat. Ensimmäistä kertaa kirja vaihtui päivittäin: perjantaina oli John Greenin Arvoitus nimeltään Margo, lauantaina Paljasjalkainen kuningatar ja sunnuntaina Anne Ricen Veren vangit. 
- Katri Alatalo: Laulu kadonneesta saaresta ja Kevääntuojat. Päätin viimein täydentää trilogian, jonka ensimmäisen osan ostin jo Jyväskylän Finnconissa 2014.
- Lucilla Lin: Vihreä maailma. 
- Siiri Enoranta: Josir Jalatvan eriskummallinen elämä.

Niin siinä vain kävi, että vaikken yhtään kirjaa aikonut ostaa, mukaan lähti kuusi. Jos sitä loppuvuoden yrittäisi pitää ostolakkoa.

***

Kaikin puolin Turun Kirjamessut oli jälleen kerran onnistunut tapatuma. Messuja oli järjestämässä uusi tekijäjoukko, johon kuului Tommi Kinnunen ja Salla Simukka. Apuna on ollut muun muassa Siri Kolu. Uusi tekijäjoukko näkyi uudenlaisessa ohjelmassa sekä muun muassa cosplay-kilpailussa.

Kirjamessut olivat samalla samat, tutut messut. Siellä oli kaikki, mitä siellä on tottunut näkemään, vuosittain vaihtuvalla variaatiolla luonnollisesti.

Oma vähäinen panostukseni messuihin ei johtunut lainkaan uusista tekijöistä. Pikemminkin koin, että uudet järjestäjät olivat enemmän minun ihmisiäni kuin edellisten vuosien järjestäjä Jenni Haukio. Kinnunen tuntuu melkein tutulta twitterkeskustelujen kautta ja Simukka kirjoittaa paljon minulle läheisen genren kirjoja. Oikeastaan harmittaa, että juuri tänä vuonna minulla ei riittänyt lusikoita kokonaisvaltaiseen messuiluun. 

Silti koen, että sain messuista paljon irti. Aina ei tarvitse olla kaikkialla, kokea kaikkea. Löysin muutaman hyvän jutun ja nautin niistä. Ympäristö oli jo tuttu, joten kaikkea ei tarvinnutkaan kiertää huolellisesti. Viikonloppu sujui hyvin ja olo on nyt väsynyt, mutta tyytyväinen.

tiistai 26. syyskuuta 2017

Sarjakuvia: itsenäisiä albumeita

Esittelen tässä bloggauksessa kolme sarjakuvaa, jotka kertovat itsenäisen, yhden albumin kansiin mahtuvan tarinan. Myöhemmin blogissani ilmestyy kooste niistä albumeista, jotka jatkavat jotain jo aloittamaani sarjaa.



Ilpo Koskela (käsikirjoitus ja piirrokset) & Ossi Hiekkala (etu- ja takakansi): Paholaisen kuiskaus
SIVUJA: 128
KUSTANTANUT: Arktinen Banaani
JULKAISTU: 2009
MISTÄ MINULLE: Arpajaisvoitto



Voitin tämän kirjan Suomen spefiseurojen yhteistyökokouksessa Tampereella, muistaakseni vuonna 2016. Yhteistyökokouksien arvonnoissa on vähän tapana se, että loppuvaiheessa jäljellä on ainoastaan hyvin erikoisia kirjapalkintoja. Paholaisen kuiskaus ei ole todellakaan oudoimmasta päästä, mutta se on taatusti sellainen sarjakuva, johon en olisi tarttunut, ellei se olisi ollut yksi harvoista edes jokseenkin järkevistä palkinnoista jäljellä.

Kyseessä on sarjakuva, joten ajattelin, että kyllähän sarjakuvan aina lukee. Pulp-henkinen kansi myös puhutteli minua jollain nostalgian tasolla. Vanhaa kunnon seikkailua, jossa valkoiset miehet harjoittavat etuoikeuksiaan sen kummemmin asiaa ajattelematta. Toive siitä, että kannessa esiintyvä nainen olisi suuressa roolissa, onhan hän etualalla.

Paljastui, että Paholaisen kuiskaus ei ole oikein mitään, mitä se tuntuu lupaavan. Positiivista on se, ettei se ole niin perinteinen äijäseikkailu kuin pelkäsin, mutta oli se kuitenkin aika miehistä menoa. Tarina periaatteessa kertoo 1960-luvun Kuubasta ja sen poliittista ongelmista kahden eurooppalaisen miehen näkökulmasta. He saapuvat laittomasti Kuubaan suorittamaan salaista tehtävää, joka luonnollisesti menee pieleen ja siitä seuraa erilaisia väijyntätilanteita. Sarjakuva koostuu enimmäkseen vauhdikkaista tapahtumista, joita ei erityisemmin pohjusteta.

Minulle tuli sellainen olo, etten taida olla oikein kohdeyleisöä. Aloin myös epäillä, olisiko Paholaisen kuiskaus satunnainen osa jotain sarjaa, jonka olemassaolosta en tiedä. Pienellä googlailulla ei ainakaan löydy mainintaa sarjasta. Paholaisen kuiskaus alkaa keskeltä ja loppuu kesken. Tämä voi toki olla taiteellien ratkaisu, tai sitten se kuuluu kioskijännityskirjallisuuden genren tyyliin, joka on jäänyt minulle vieraaksi. Albumin lukemisesta ei kuitenkaan tuntunut saavat oikein mitään irti.

Hämmentävää myös oli kannen ja sisällön epäsuhde. Toki kannet yleensä piirretään huolellisemmin kuin itse ruudut, ihan ajankäytöllisistä syistä, mutta Paholaisen kuiskauksen yksityiskohtainen hieno kansi ei sovi itse sarjakuvan erittäin pelkistettyyn tyyliin. Albumin parasta antia onkin sen esipuhe, jossa kerrotaan ihan tekstimuodossa 1960-luvun Kuubasta ja Kuuban sikarikaupasta, jota juoni sivuaa.

Niin, ja kannessa komeileva tiukka nainen on huomattavasti pienemmässä roolissa, mitä kansi antaa ymmärtää.

Cory Doctorow & Jen Wang: In Real Life
SIVUJA: 175
KIELI: Englanti
KUSTANTANUT: First Second
JULKAISTU: 2014
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

In Real Life on itsenäinen tarina, joka keskittyy nettipelaamiseen ja siihen, miten oikean elämän tapahtumat vaikuttavat myös virtuaalimaailmaan. Päähenkilö on teini-ikäinen Anda-niminen tyttö, joka on hieman nörtähtäv ja yksinäisyyteen vetäytyvä tapaus. Tarina alkaa siitä, kun hänen kouluunsa tulee tosi vetovoimanen nainen, joka mainostaa Coarsegold Online -nimistä peliä oppitunnilla. Peliin kaivataan lisää tyttöjä pelamaan tyttöhahmoja, sillä peli koetaan liian miesvaltaiseksi. Anda on heti kiinnostunut ja suostuttelee äitinsä ostamaan hänelle pelin.

Anda luo itselleen hahmon nimeltään Kalidestroyer. Ensiksi hän käyttää aikaansa virtuaalimaailmaan tutustuen ja suorittaen joitain pieniä tehtäviä, joista hän saa käyttöönsä pelin valuuttaa. Pian hän tapaa Sarge-nimisen pelaajan, joka suostuttelee Andan missiohin, joista on mahdollista tienata oikeaa rahaa. Aluksi oikean rahan tienaaminen kuulostaa mahtavalta, mutta luonnollisesti Anda pian tajuaa, että systeemissä on pakko olla jotain häikkää. Varsinkin, kun hän aloittaa keskustelun erään kolmannen pelaajan kanssa, joka hänkin tienaa pelistä rahaa, mutta aivan eri keinoin.

In Real Life pureutuu vakavaan aiheeseen, nettipelien varjopuoliin, mutta valitettavasi se tuntuu tekevän sen hieman liian alleviivaavasti. Ehkä tähän vaikuttaa Cory Doctorowin laatima esipuhe, joka vielä erityisesti alleviivaa sarjakuvan käsittelemiä aiheita. Esipuhe olisi pitänyt mielestäni muuttaa loppusanoiksi, tai jopa jättää kokonaan pois. Sarjakuva nimittäin kertoo ilman esipuheitakin varsin selvästi sen, mitä haluaa sanoa.

Sarjakuva on notkeasti piirretty ja kerrottu ihan hauskasti.  Se luottaa enemmän kuvakerrontaan kuin pitkään dialogiin, mikä tuntuu usein olevan hyvän sarjakuvan merkki. Piirtäjä ja käsikirjoittaja vaikuttavat ammattilaisilta, tai ainakin he tietävät, mitä tekevät.

Ilman turhan alleviivaavan opettavaista tarinaa In Real Life olisi ollut lähes täydellinen lukukokemus, sillä sivuista huokuu pelaamisen into ja sen tarjoavat lähes rajattomat seikkailumahdollisuudet. Suosittelen tämän sarjakuvan lukemista, vaikka nyt huikan kritisoinkin se juonta.

Jeff Lemire, Emi Lenox & Jordie Bellaire: Plutona
SIVUJA: 152
KIELI: Englanti
KUSTANTANUT: Image Comics
JULKAISTU: 2016
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Plutona on viisilukuinen, itsenäinen kertomus viidestä lapsesta, jotka löytävät lähimetsästä kuolleen supersankarin. Lapset elävät maailmassa, jossa supersankarit ovat tulleet julkisuuteen noin parikymmentä vuotta sitten, ja nykyään heidän olemassaolonsa on täysin normaalia. Silti he ovat hieman myyttisiä hahmoja, eräänlaisia julkisuuden henkilöitä. Ja kuten julkkisten kohdalla, myös supersankareihin suhtaudutaan monin eri tavoin. Heitä ihaillaan, mutta jotkut eivät välitä heistä lainkaan. Joidenkin mielestä supersankareiden liikkeiden seuraaminen voi jopa olla noloa.

Plutona ei oikeastaan ole supersankarisarjakuva lainkaan. Vaikka se nyökkää perinteisten supersankariseikkailujen puolelle, se on enemmänkin kertomusta viidestä lapsesta ja siitä, miten he reagoivat siihen, kun he löytävät kuolleen henkilön metsästä. Plutonaa on netissä verrattu runsaasti Stephen Kingin Viimeiseen kesään. Allekirjoitan vertauksen täysin, mutta se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Plutona tuntuisi tylsältä ja kulutetulta. Plutona on hahmovetoinen tarina, joten vaikka ruumis metsässä on ideana käytetty, hahmot ja heidän välinen dynamiikkansa luovat todellisen tarinan.

Oikeastaan metsässä makaava kuollut supersankari on vain sysäys, joka laittaa lapset täysin uuteen tilanteeseen. Koulun pahis Ray joutuu äkkiä aikuistumaan, kun taas kovikseksi naamioituva Diana paljastuukin erittäin härkäksi. Dianan paras ystävä Mie alkaa hakeutua Rayn seuraan, kun taas Mien pikkuveli Mike vain roikkuu mukana. Viides lapsista, Teddy, seuraa harrastuksekseen supersankarien liikkeitä, mutta pääsee vasta nyt näkemään yhden lähietäisyydeltä.

Ollakseen täysin sattumanvarainen kirjastolöytö, Plutona onnistui tekemään minuun suuren vaikutuksen. Aluksi pohdin, onko kyseessä jonkun pidemmän sarjan aloittava albumi. Internet ei tuntunut antavan kunnon vastausta, mutta nyt tarinan luettuani olen melko varma, ettei jatkoa ole tulossa. Mielestäni on hyvä näin. Plutona onnistuu loppumaan näyttävästi, jättäen juuri oikean määrän kysymyksiä auki, niin että lopun kohdalla en voinut muuta kuin jäädä tuijottamaan sivua pitkäksi aikaa. 

Plutonaan kannattaa tutustua. 

Ihan senkin takia, että hän on naispuolinen supersankari, jonka asu on peittävä.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...