torstai 13. syyskuuta 2012

The Wishing Spell (The Land of Stories 1)

Pyrin kirjoittamaan tämän jutun spoilaten mahdollisimman vähän, jotta jos joku on kiinnostunut kirjasta, tämä teksti on turvallista lukea.



Chris Colferia on helppo fanittaa. Hän näyttelee ja näyttää hyvältä, laulaa ja kuulostaa hyvältä, kirjoittaa ja vielä kirjoittaa hyvin. Hänen fanittamisensa ei rajoitu vain yhteen alaan, joten mahdollisuudet kyllästyä ovat pienet. Kaikki ehkä tietävät hänet Gleen Kurt Hummelina, mutta hiljattain hän on myös käsikirjoittanut elokuvan jonka pääosaa hän esitti ja ehtinyt julkaista kirjan joka on trilogian ensimmäinen osa. Uskollisena fanina ostin ja luin kirjan.

Kirja kertoo kaksosista Alexista ja Connorista, joiden elämäntilanne ei ole ehkä paras mahdollinen. He saavat kuitenkin isoäidiltään syntymäpäivälahjaksi satukirjan, joka paljastuu taikakirjaksi joka imee heidät kirjan sisään ja mukaan satumaailmaan. Heidän päätavoitteenaan on päästä satumaailmasta kotiin, mutta se osoittautuu yllättävän monimutkaiseksi operaatioksi ja matkan varralle mahtuu monia hyvin tuttuja satuhahmoja.

Näin alkuun on pakko myöntää, että olin aluksi todella epäluuloinen. Ensinnäkin, olen lukenut aika vähän englanniksi, joten pelkäsin sitä kuinka hyvin taitoni riittävät. Olin myös hieman epävarma siitä olisiko kirja oikeasti hyvä. Tietenkin kaikki sanoivat että se on hyvä, mutta ei koskaan kannata uskoa sokeasti muiden arvioihin kirjoista, koska jokainen tykkää erilaisista jutuista. Suurimman osan arvioista olivat vieläpä Colferin omien ystävien tai mainostajien tekemiä, joten heidän sanansa olivat aika puolueellisia.

Kirja löytyi mukavasti CDON.comista edulliseen hintaan kovakantinsena, ainakin verrattuna siihen kuinka paljon kovakantinen suomennettu versio maksaisi. Heti kun kirja oli käsissäni, sain huomata että vaikka sisältö olisi aivan surkea, ainakin kirja näytti pahuksen hyvältä.


Pidän oikeastaan kaikesta kirjan ulkoasussa. Tykkään kannesta, jossa on paljon kaikkea jota voi katsella. Kulutin vaikka kuinka paljon aikaa pelkästään kansikuvan tutkimiseen, vaikka olinkin nähnyt sen jo aiemmin netissä. Kirjaa lukieassa palasin takaisin kanteen tunnistamaan hahmoja joita tuli vastaan tarinan varrella.


Tykkään myös siitä että kirjassa on muistutus kuka sen on kirjoittanut. Kirjaa lukiessa unohti aivan kokonaan kirjailijan ja keskittyi vain tarinaan. Se on tietenkin merkki mukaansatempaisevasta tarinasta, mikä on positiivinen ominaisuus. Jossain välissä piti kuitenkin pysähtyä muistuttumaan itseään että tämän tarinan on kirjoittanut Chris Colfer, jonka olen itseasiassa nähnyt livenäkin. Yleensä kirjailijat ovat hieman etäisiä hahmoja, joista ei kauheasti näe vaikkapa videomateriaalia. Esimerkiksi George R. R. Martinista olen nähnyt vain muutaman haastattelun. Tietenkin lisää löytäisi etsimällä, mutta Chris Colferia näkee väkisinkin kun seuraa Gleetä.





Kirjan kuvitus oli todella suloista. Siitä täytyy antaa kiitosta Brandon Dormanille. Kuvituksessa ei esiintynyt yhtään hahmoja, sen sijaa joka luku alkoi jollain lukuun liittyvällä esineellä tai maisemalla. Vietin myös paljon aikaa tutkien kuvia oikein läheltä saadakseni selville onko ne tehty lyijykynällä. Olen aina pitänyt tämänkaltaisesta kuvituksesta. Cornelia Funkella on tapana kuvittaa kirjojaan tähän tapaan. Se ei vie liikaa huomiota itse tarinasta, mutta on silti mukava lisä.

Kun kirjan ulkoasu oli tutkittu, oli aika aloittaa lukeminen. Myönnän että aloittamisessa meni kauan, sillä minulla oli muita kirjoja kesken. Uusin kuitenkin englannin ylioppilaskokeen ja päätin siihen saakka lukea pelkästään englanniksi, joten minulla oli hyvä syy aloittaa. Muutaman sivun alkukankeuden jälkeen tarina lähti mukavasti liikkeelle ja ilokseni huomasin, ettei minulla ollut ollenkaan ongelmia kielen kanssa. Kaikki adjektiivit joita ei tiedä voi vain hypätä yli.

Juonta sen enempää spoilaamatta voin kertoa, että pidin kirjasta todella paljon. Olin huolehtinut aivan turhaan. Joissain paikoissa juoni tuntui ehkä hieman laahaavan, mutta eihän mikään kirja voi olla täydellinen. Idea oli todella suloinen. Maailma, jossa kaikki sadut ovat totta. Perinteiden fantasiakirjan tapaan hahmot matkasivat koko maan halki suorittaen tehtävää. Kirjan mukana tuli kartta, josta pystyi seuraamaan missä milloin ollaan, ja kaikki tärkeät tapahtumapaikat oli merkitty karttaan. Tietenkin unohdin ottaa kuvan kartasta, mutta löysin kirjan virallisilta sivuilta hyvä version ja pääsette sinne tästä.

Kielestä en osaa sanoa oikein mitään, sillä minun päätavoitteeni oli pysyä juonessa mukana. Loppujen lopuksi ainoat ongelmat tulivat joidenkin idiomaattisten sanontojen kohdalla joita en ollut aiemmin kuullut. Vaikka en osaakaan arvioida oliko kieli hyvää, pystyn kyllä arvioimaan kerrontaa, ja mielestäni se oli onnistunutta. Se oli juuri sellaista kerrontaa minkä takia tykkään lukea fiksuille lapsille kirjoitettuja kirjoja. Kerronta ei aliarvioi lukijaa, mutta pitää asiat kuitenkin yksinkertaisena. Juuri sopivan verran kuvailua ja dialogia. En tiedä kuinka paljon se on Chris Colferia ja kuinka paljon editointia, mutta ainakin se oli sujuvaa lukea.

Colferilla tuntuu ainakin olevan hanskassa tietynlainen tilannetaju. Mitä kannattaa kertoa milloinkin. Olen lukenut paljon tekstejä (enimmäkseen fan fictiota mutta valitettavasti myös julkaistuja kirjoja) joissa kuvaillaan aivan turhia asioita tai paljastetaan jotain tärkeää tietoa todella huonossa vaiheessa, aivan kuin se olisi tullut kirjoittajalla vasta silloin mieleen, mikä todennäköisesti on totta. Colfer taas onnistui kertomaan oikeat asiat oikeissa kohdissa. Minusta tuntuu, että Colferin tyyli oli juuri sellainen mihin itse pyrin kirjoittaessani fiktiota.

Koska kyseessä oli nuoremmalle yleisölle suunnattu kirja, uskon sen vaikuttaneen siihen että loppuratkaisu oli hieman ennalta-arvattava. Se ei ollut ärsyttävällä tavalla ennalta-arvattava, niin kuin kaikissa amerikkalaisissa romanttisissa komedioissa joissa loppuratkaisun arvaa ensimmäisen viiden minuutin aikana, vaan siinä oli kuitenkin tiettyä epävarmuutta. Minulla oli lukiessa ehkä kolme teoriaa miten kirja tulee päättymään, ja pikkuhiljaa yksi teorioistani sai lisävahvistusta, ja niinhän se sitten päättyikin. Loppuun asti olin kuitenkin kahden vaiheilla erään hahmon henkilöllisyydestä, mutta se päättyi toivomallani tavalla.

Kirjan lopetus oli mukavan ehjä, siinä ei ollut pahaa cliffhangeria joka olisi jäänyt vaivaamaan. Inhoan turhia cliffhangereita. Luottakaa siihen mitä teette sen verran että siitä tulee niin hyvää, että lukija/katsoja haluaa tutustua seuraavaankin osaan! Kirja kuitenkin jäi odottamaan jatkoa, sillä lopussa tuli sellainen olo että vasta nythän sitä päästiin alkuun. Odotan innolla mitä seuraavassa kirjassa tapahtuu. Ensimmäisessä osassa, The Wishing Spellissä, ei esitelty vielä kaikki tunnettuja satuja. Eniten jäin kaipaamaan Kaunotarta ja hirviötä. Ehkä tulevassa kirjassa niitä on lisää.

Suosittelisin kirjaa kaikille jotka tykkäävät saduista ja nauttivat varsinkin kaikista intertekstuaalisista viittauksista. Kirjaa ei kannata lukea jos haluaa kokea suuren filosofisen valaistuksen, siihen on olemassa aivan omat kirjansa. The Land of Stories on 400 sivun hauska seikkalu jonka lukemisesta voi nauttia niinkin paljon että valvoo viiteen asti aamulla lukeakseen vielä ne viimeiset sata sivua. Kirja on myynyt varsin hyvin, se on ollut New York Times Bestseller listalla numero ykkösenä. Chris Colfer tweettasi jonkin aikaa sitten että kirja tullaan kääntämään usealle kielelle. Ehkäkä myös suomeksi?



Colfer kuulemma sai inspiraatiokohtauksia kesken Glee Live esiintymisen? Mahtoikohan hän saada ideoita siinä konsertissa missä minä olin? :D

2 kommenttia:

  1. omg!! missä sä oot sen livenä nähny? :o

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vuonna 2011 olin Lontoossa ja kävin Glee Live -konsertissa.

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...