maanantai 22. toukokuuta 2017

Arthur Golden: Geishan muistelmat

Tammikuussa alkanut ikuisuusprojektini on viimein saanut päätöksensä. Sain juuri Arthur Goldenin lähes 600-sivuisen romaanin Geishan muistelmat loppuun. Ikuisuusprojekti ei ole johtunut kirjan tylsyydestä. Geishan muistelmat on kiehtova tarina, mutta opiskelukiireet ovat estäneet siihen tarttumisen moneen kuukauteen. Kaiken lisäksi olin jo nähnyt kirjaan perustuvan elokuvaversion, minkä takia tarina oli jo entuudestaan tuttu, eikä minulla ollut suurta kiirettä päästä kirjassa loppuun Nyt kun kesälomani on aluillaan, oli aika tarttua kirjaan uudestaan.

Kirjan kertojaääni on vanha New Yorkissa asuva Sayuri-niminen geisha, joka on päättänyt kertoa erikoisesta elämästään. Hän aloittaa tarinansa pienestä kalastajakylästä, jossa 9-vuotiaan tytön Chiyon elämän muuttuu, kun hänen äitinsä kuolee luusyöpään. Chiyon vanha isä ei jaksa huolehtia Chiyosta ja hänen isosiskostaan Satsusta, joten heidät myydään eteenpäin. Sisarukset erotetaan ja Chiyo päätyy okiyaan, eli talouteen, jossa elää yksi tai useampi geisha. Aluksi Chiyo on alhainan palvelija, mutta erikoisten sinisten silmiensä ja muutenkin hätkähdyttävän ulkomuotonsa seurauksena hänet huomataan ja hän päätyy geishakoulutukseen. Muilla tarinan hahmoilla saattaa olla omat motiivinsa Chiyon koulutukseen, mutta itse päähenkilö haluaa kouluttautua mahtavaksi geishaksi, jotta voi saada itselleen erään sähkölaitoksen puheenjohtajan, johon hän on ehtinyt ihastua.

Geishan muistelmat on saanut paljon kritiikkiä siitä, että sen on kirjoittanut yhdysvaltalainen mies esimerkiksi sen sijaan, että sen olisi kirjoittanut oikea geisha. Romaani perustuu Goldenin jälkisanojen mukaan 1960-70-luvuilla vaikuttaneen geishan Mineko Iwasakin kertomuksiin. Huomiotava on, että Mineko Iwasaki on itsekin kirjoittanut kirjan Geisha, a life (tunnetaan myös nimellä Geisha of Gion: The True Story of Japan's Foremost Geisha. 2002.) Se kannattaa lisätä lukulistaan. Toivoisin, että olisin tarttunut siihen ennen fiktiivistä teosta, mutta sain selville oikean elämäkerran olemassaolosta vasta Goldenin romaanin aloittamisen jälkeen.

Jos pistää siivun keskustelun siitä, kenellä on oikeus kertoa kenenkin tarina, romaanina Geishan muistelmat ei ole niin vaikea mitä pelkäsin. Odotin runollista, hidaslukuista teosta, jossa puhutaan paljon japanilaisesta taiteesta. Kun Geishan muistelmat ilmestyi elokuvana 2005 (suomessa 2006), olin 14-vuotias. Katsoin elokuvan ja ihastuin siihen, vaikkakin englannin käyttö Japaniin sijoittuvassa elokuvassa häiritsi suunnattomasti. Yritin lukea kirjaakin, mutta se tuntui vaikealta. Nyt kymmenen vuoden kuluttua kirja tuntuu jopa liian monotoniselta. Kenties tähän vaikuttaa aikuistuminen ja runsas lukeneisuus. Jos tarinasta riisutaan kaikki koreilu, se on yksinkertaisuudessaan kertomus nuoresta naisesta, joka kouluttautuu ammattiin ja pyrkii sen kautta voittamaan itselleen miehen, johon on jo nuorena rakastunut.

Geishaksi kouluttautuminen on esitetty kirjassa kiinnostavasti. Kirja on erittäin yksityiskohtainen sen suhteen, mitä rituaaleja tyttö suorittaa ennen kun aloittaa koulutuksensa, ja mitä kaikkea liittyy itse koulutukseen ja ammatin harjoittamiseen. Geishana olo ei ole helppoa, vaan kauneus ja epämukavuus yhdistyvät muun muassa myrkillisissä meikeissä, tukkalaitteissa, joiden kanssa on lähes mahdoton nukkua mukavasti ja asiakkaissa, jotka vaativat mitä oudoimpia asioita. 

Kaikesta työmäärästä huolimata geisha ei kykene hallitsemaan omaa talouttaan, ei ainakaan Chiyo, joka on geishaki tultuaan saanut nimen Sayuri. Sayuri asuu okiyassa, jossa hänen asemansa on huono, sillä häntä ei ole adoptoitu talon tyttäreksi. Hänen isosiskonsa Mameha, eli häntä kouluttava geisha, asuu muualla, ja talossa asuva toinen geisha Hatsumomo on ottanut elämäntehtäväkseen tehdä Sayurin elämästä vaikeaa. Hatsumomon motiiveja ei käydä kovin tarkkaan läpi, sillä tarinankerronta on subjektiivinen, eli se mitä Sayuri ei itse halua muistella, ei ole päässyt kirjan sivuille saakka. Oman tulkintani mukaan Hatsumomo näkee Sayurissa sellaista potentiaalia, jonka hän kokee uhkana omalle uralleen, ja pyrkii tuhoamaan Sayurin uran ennen kun se pääsee kunnolla alkuun. Loppujen lopuksi pakkomielle Sayurin tuhoamisesta ajaa Hatsumomon tuhoon.

Kiehtovuudesta huolimatta romaani syyllistyy suureen määrään toistoa. Varsinkin romaanin loppupuolella jatkuvat yksityiskohtaiset kuvauksen teeseremonioista ja muista illanistujaisista tuntuvat ikävystyttäviltä. Romaanin loppu tuntuu pitkitetyltä, sillä omasta näkökulmastani tarina loppuu siihen, kun Sayuri saavuttaa itselleen hyvän aseman okiyassaan. Sitä seuraa kuitenkin vielä puheenjohtajan valloitus, mikä ei minua jaksanut kiinnostaa, sillä tiesin jo, miten se päättyy. En pysty pitämään Sayurin ja puheenjohtajan suhdetta romanttisena, sillä se on epätasa-arvoinen. Toisaalta Sayurin näkökulmasta hän saavutti juuri sen, minkä halusi: hyvän aseman ja miehen, josta on unelmoinut koko elämänsä. Olisin vain toivonut, että Sayurilla olisi ollut elämässään muitakin haaveita. Tai kenties luin romaania liikaa länsimaalaisen feministin linssien läpi.

Geishan muistelmat tarjoaa taatusti monille lukijiolle paljon mielenkiintoista tietoa geishoista. Lukuisista pienistä virheistä huolimata se taatusti korjaa yleisimpiä harhaluuloja, esimerkiksi sen, että geishat olisivat olleet prostituoituja. Kirja tarjoaa kurkistusikkunan geishojen ja heidän lähipiirinsä elämään toisen maailmansodan aikana, aikana, jonka jälkeen koko kulttuuri alkoi kuihtua. Suosittelen kirjaa heille, jotka eivät niin ryppyotsaisesti suhtaudu kaikkien yksityiskohtien paikkaansapitävyyteen.

ALKUPERÄINEN NIMI: Memoirs of a Geisha
SIVUJA: 590
KUSTANTANUT: WSOY, Loisto-pokkari
JULKAISTU: 1997 (suom. 1997) 
SUOMENTANUT: Irmeli Ruuska 
MISTÄ MINULLE: Oma ostos divarista

tiistai 25. huhtikuuta 2017

Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat

"Sanot, ettei rotu ole ongelma vaan koska toivot, ettei olisi. Me kaikki toivomme sitä. Mutta se on vale. Minä tulin tänne maasta, jossa rotu ei ole ongelma. En pitänyt itseäni mustana, vaan musta minusta tuli vasta, kun tulin Amerikkaan." s. 323

Chimamanda Ngozi Adichien Kotiinpalaajat on rönsyilevä romaani, joka käsittelee universaaleja aiheita, jotka koskettavat suurinta osaa maailman ihmisistä: rakkautta, elämänvalintoja, itsenäistymistä, ulkopuolisuuden tunnetta ja kasvua ihmisenä. Juonellisesti Adichien teos ei ole uraauurtavan kekseliäs, mutta helposti lähestyttävä juoni tarjoaa ympäristön, jossa voi esitellä lukuisia yksityiskohtia, joihin lukijan toivotaan kiinnittävän huomiota. 

Romaani kertoo nigerialaisista Ifemelusta ja Obinzesta, jotka ovat nuoruuden rakastavaisia, mutta jotka joutuvat erilleen elämänvalintojen edessä. Kumpikin muuttaa ulkomaille, Ifemelu Yhdysvaltoihin ja Obinze Lontooseen, sillä he kokevat kotimaansa tarjoamat mahdollisuudet kapeiksi. Romaani seuraa enemmän Ifemelun kokemuksia Yhdysvalloissa: kuinka hän elää uskomattomassa köyhyydessä, sillä hän ei meinaa saada töitä, vaikka olisi kuinka pätevä mihin tahansa, kuinka hänen suhteensa Obinzeen hiipuu köyhyydessä tehtyjen valintojen takia, kuinka hänen elämänsä muuttuu riippuen siitä seurusteleeko hän valkoisen miehen vai afroamerikkalaisen miehen kanssa, kuinka hän ensimmäistä kertaa elämässään huomaa olevansa tummaihoinen. Obinzen elämä Lontoossa ei taas mene yhtä hyvin kuin Ifemelulla. Obinze päätyy maahan laittomasti ja hän yrittää saada laillisen oleskeluluvan, mutta se ei käykään niin helposti. Molemmat päätyvät palaamaan juurilleen vuosien kuluttua, mutta Nigeriassa he huomaavat muuttuneensa. He ovat nyt kotiinpalaajia.

Keskeisiin rooleihin romaanissa nousevat kulttuurien kohtaaminen, kulttuurishokki, rasismi, rotu ja rakkaus. Näistä rakkaus ei siinä mielessä ole esillä, että kirjaa voisi kutsua romanttiseksi kirjallisuudeksi, vaan rakkaus on enemmänkin hahmojen motiivi toimia tai olla toimimatta, ja keino saada elämäänsä jotain, mitä heiltä heidän mielestään puuttuu. Kirjan päärakkaustarina, Ifemelun ja Obinzen koko kirjan halki kattava kaari, on kuin naiivi nuoruuden ensirakkaus, joka kuitenkin säilyy lähes muuttumattomana yli vuosikymmenen ajan. Hahmot muuttuvat romaanin aikana, mutta heidän keskinäinen suhteensa ei muutu merkittävästi, vaikka se toki saa vivahteita. Kenties Ifemelun ja Obinzen romanssi mukailee väitettä, jonka mukaan suurin osa ihmisistä on kohdannut elämänkumppaninsa teini-ikäisenä. Heidän romanssinsa on romaanin tukipilari: kaikkien sivupolkujen jälkeen tietää, että teksti jossain vaiheessa palaa vielä heihin.

Kotiinpalaajat on maahanmuuttokirjallisuutta siinä mielessä, että se käsittelee kulttuurishokkia, mutta se käsittelee myös käänteistä kulttuurishokkia, joka aiheutuu kotiin palaamisessa. Vaikka romaanin suomennettu nimi kertoo kotiin palaamisesta, se käsittelee enemmän kotoa lähtöä ja sitä, miten uuteen ympäristöön sopeutuminen aiheuttaa yksilölle. Alkuperäinen nimi Americanah on taas sana, jolla Nigeriassa kuvataan henkilöä, joka on asunut ulkomailla, varsinkin Amerikassa, ja amerikkalaistunut siellä ollessaan.

Romaani pistää miettimään, minkälaisilla elämänvalinnoilla muokkaamme elämäämme, kuinka paljon elämänvalinnat ovat pakon sanelemia ja kuinka paljon kyseessä on todellinen valinnanvapaus. Toisaalta samalla kirja kommentoi länsimaalaista elämäntyyliä ja sitä, kuinka se keskittyy menneisyyteen ” (- -) kolmannen maailman ihmiset katsovat eteenpäin, me pidämme kaikesta uudesta, koska meille paras on vasta edessä, kun taas länsimaaisille ihmisille paras on jo takana, ja siksi heidän täytyy tehdä menneisyydestä fetissi” (s. 479), ja kuinka länsimaalainen elämäntapa peilautuu kolmannen maailman elämään. 

Kysymykset rodusta ja rasismista nousevat kirjassa hyvin keskeiseen asemaan – jopa niin keskeiseen, että kirjaa on syytetty alleviivauksesta ja liiallisesta luennoinnista. Oma näkemykseni on, että Kotiinpalaajat kommentoi nykyajan tilannetta varsinaisesti saarnaamatta, mutta samalla teos ei säästele sanoja. Mikä lie teoksen kirjoittamisen takana ollut motiivi onkaan ollut, mutta ainakin tällaisenaan teosta voi suositella sekä ajatuksia herättävänä lukuromaanina että silmiä avaavana opetusmateriaalina. Romaani kertoo runsassanaisesti, miten asiat ovat tai miten niitä mahdollisesti koetaan, mutta äärimmäisyyksin se ei mene. Se osoittaa pienillä arjen tapahtumilla, miten nykyajan jokapäiväinen rasismi näkyy Yhdysvalloissa ja miten erilaiset ihmiset siihen suhtautuvat. 

Länsimaalaisena valkoisena lukijana mieleen jäivät varsinkin kohdat, joissa valkoihoiset yhdysvaltalaiset kohtelivat mustia omasta mielestään tasa-arvoisesti, mutta rivien välistä oli luettavissa fetissimäisyyteen taipuva ihailu tai vähintään suhtautuminen mustiin ystäviinsä jonkinlaisina statussymboleina: 
” (- -) ja aina naiset, joihin hän näin viittasi, osoittautuivat tavallisen näköisiksi mutta olivat poikkeuksetta mustia” s. 164.
ALKUPERÄINEN NIMI: Americanah
SIVUJA: 522
KUSTANTANUT: Otava
JULKAISTU: 2013 (suom. 2013) 
SUOMENTANUT: Hanna Tarkka 
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Teksti on mukaelma miniesseestä, jonka kirjoitin nykykirjallisuuden kurssille.

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Michel Houellebecq: Alistuminen

"Kirja kertoo alistumisesta", sanoi Rediger hiljaa. "Se tuo ennennäkemättömän vahvasti esille sen mullistavan ja yksinkertaisen ajatuksen, että ihmisen suurin onni piilee ehdottomassa alistumisessa." s. 231

Michel Houellebecqin Alistumista lukiessa herää kysymys kirjojen takakansiteksteistä. Tässä tapauksessa teksti nimittäin paljastaa kutakuinkin koko kirjan juonen. Odotin, että takakansitekstin tapahtumat juostaan läpi korkeintaan viidessäkymmenessä sivussa, mutta loppujen lopuksi romaani päättyy samaan tilanteeseen, mihin takakansitekstikin.

Romaanissa ei välttämättä kuitenkaan ole kyse siitä mitä tapahtuu, vaan miten se tapahtuu, ja miten päähenkilö François kaikkeen suhtautuu. François on keski-ikäinen kirjallisuuden professori, joka on omien sanojensa mukaan saavuttanut akateemisen uransa ja sitä kautta koko elämänsä kohokohdan jo jonkin aikaa sitten. Hänen ihmissuhteensa ovat vähäisiä eikä hänen elämässään muutenkan ole paljon sisältöä. Hän miettii enimmäkseen sitä, minkä itämaisittain maustetun mikroaterian söisi seuraavaksi ja miten saisi hoidettua kaikki viikon yliopistovelvollisuudet vain yhdessä päivässä. Romaani kertoo miehestä, joka on elänyt melko ateistista, lähes arvopohjatonta ja ihanteetonta elämää, jonka käänteitä edes hän itse ei ole kokenut merkityksellisiksi.

Vuoden 2022 vaaleissa Muslimiveljeskunta nousee presidenttipuolueeksi ja virat aletaan jakaa vain muslimeille, François joutuu valintojen eteen. Vastustaako jotain, mitä hän on oppinut elämässään vastustamaan, vaikkei itse koe suurta paloa vastustamista kohtaan, vai alistuako uuteen valtaan? Aluksi hän vastustaa uutta poliittista tilannetta, joskin enemmänkin tottumuksesta ja ponnettomasti: hän lähtee ystävien neuvosta maaseudun rauhaan välttyäkseen pahimmilta rauhattomuuksilta, muttta lopulta hän palaa kotiinsa Pariisiin. Hän ei koe olevansa suuressa hengenvaarassa, joten miksi paeta, vaikka pakoyrityksensä aikana hän onkin nähnyt merkkejä verilöylyistä.

François on siinä mielessä etuoikeutetussa tilanteessa, että hän on heteromies, jolle äärioikeistolainen muslimivalta ei tuota kovinkaan paljon haittaa. Maailma on rakennettu hänelle: häntä odottaa työpaikka ja kuuliainen vaimo, kenties useampikin, jos hän vain kääntyy muslimiksi. Ainoa haitta tuntuu olevan se, ettei kaduilla ole yhtä paljon silmäruokaa kuin ennen, mutta kuten hän toteaa myöhemmin romaanissa, siihenkin tottuu: 
”(- -) nyt kun uusi islamilainen hallius oli vienyt naisten pukeutumisen häveliäämpään suuntaan, minäkin tunsin, miten intoni vähitellen hiipui, meni välillä kokonaisia päiviä, etten ajatellut seksiä.” (s.249–250.)

Romaani pohtii, mitä tapahtuu ihmisille, joka kokee, ettei hänen elämässään ole enää mitään., mutta joka yhtäkkiä näkee edessään jonkinlaisen vaihtoehdon. Muslimiyhteisö näyttäytyy François'lle mahdollisuutensa saada elämäänsä loppupuoliskolle vielä joku merkitys sellaisessa maailmassa, jossa kaikki muut merkitykset ovat kadonneet.

Romaania sanotaan poliittiseksi faabeliksi ja nykyajan George Orwellin 1984:ksi. Ranskan poliittista tilannetta heikommin tuntevalle useat poliittiset kommentit voivat mennä ohi, mutta se on selvää, että romaani kommentoi 2010-luvun länsimaista poliittista tilannetta. Se, miten mutkattomasti vallanvaihto tapahtuu, pelottaa aikalaiskokijaa. Mutta mitä romaani pohjimmiltaan haluaa kertoa? Haluaako se toimia varoittavana esimerkkinä siitä, mitä voisi tapahtua, vai haluaako se kertoa länsimaisen elämäntavan rappeutumisesta ja arvopohjan katoamisesta? Romaanin nimi, Alistuminen, ei ainakaan rakenna lukijalle positiivista odotushorisonttia tulkinnoille. Lisäksi kansiliepeen luonnehdinta Houellebecqistä muun muassa rasistina, misogyyninä ja oikeistopopulistina ohjaavat tulkitsemaan romaania tietyllä tavalla, vaikka itse lukisin romaania varsinkin misogynian ja oikeispopulismin vastaisena teoksena.

Lukukokemuksena Alistuminen on absurdi. Teksti on jouhevaa ja omalla tavalla miellyttävää, minkä seurauksena eriskummalliset tapahtuvat ottaa vastaan miltei kyseenalaistamatta. Kenties tyylillä tavoitellaan päähenkilön tunnelmaa: kaikki tapahtuu niin sutjakasti, ettei muutosta edes huomaa, ennen kun on tosi syvällä mukana. Kirja on kirjoittu niin helppolukuiseksi, että välillä unohtaa olevansa lähes kaikesta tekstin kanssa eri mieltä.

ALKUPERÄINEN NIMI: Soumission
SIVUJA: 266
KUSTANTANUT: WSOY
JULKAISTU: 2015 (suom. 2015) 
SUOMENTANUT: Lotta Toivanen 
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Teksti on mukaelma miniesseestä, jonka kirjoitin nykykirjallisuuden kurssille.

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Tylycon 2017


Tylycon järjestettiin 8.4.2017 Malmitalolla Helsingissä. Kun tapahtuma julkistettiin, siihen ilmoitti Facebookissa osallistuvansa huima määrä ihmisiä. Lopulta lippuja laitettiin myyntiin huomattavasti vähemmän kuin mitä kiinnostuneita olisi ollut, tilasyistä johtuen, ja liput myytiin loppuun alta aikayksikön. Minäkään en onnistunut saamaan lippua.

Onneksi tapahtuman aulatila oli kuitenkin avoin kaikille. Kun Finncon 2018:n coniteassa tuli puheeksi se, että kuka menee edustamaan tapahtumaa, ilmoittauduin vapaaehtoiseksi. Mukaan matkalle tuli conitean sihteeri Johanna. Yhdessä valikoimme Finnconia järjestävän seuran myytävistä rintanapeista mukaan Potter-henkisimmät, nappasimme seuramme maskotit ja Finncon-esitteet matkaan ja varasimme aamuvarhaiset paikat Onnibussiin. Hyppäsimme 6:35 läheiseltä pysäkiltä bussin kyytiin ja suuntasimme kohti Helsinkiä.

Hississä noin 6.15 aamulla, asianmukaisesti pukeutuneena.
Olimme Helsingissä vähän ennen yhdeksää. Heti bussipysäkillä seuraamme liittyi kaksi naista, jotka myös olivat matkalla tapahtumaan ja halusivat kulkea sinne yhdessä. Kenties paikallisliikenne ei ollut heille tuttua? Ei se kyllä ollut meillekään, mutta etukäteen tehdyn selvityksen avulla päädyimme ilman välikohtauksia Malmitalolle, jossa meitä jo odotti iso rivi lipunvaihdon väkeä. Koska meillä ei ollut lippuja, jotka vaihtaa rannekkeiksi ovella, meidät ohjeistettiin vain suoraan marssimaan sisälle ja hakeutumaan toisen kerroksen seura- ja tapahtumapöytien luo. Huomasimme siellä, ettei pöytiä ollut mitenkään merkitty etukäteen, joten koska olimme ensimmäiset paikalla, valitsimme yksinkertaisesti mielestämme parhaalla paikalla olevan pöydän. Vanhalla rutiinilla pöytä oli kasassa käden käänteessä.

Kuva: Johanna Junnila
Tämä oli minulle ensimmäinen kerta, kun olin jossain conissa pelkästään edustamassa jotakin. Olen kyllä usein ollut seurapöydän takana päivystämässä, mutta kun puhutaan Finnconista, muista isoista coneista tai kirjamessuista, päivystäjiä on niin paljon, että itselle jää vain muutaman tunnin vuoroja, ja muu aika menee conin ohjelmaan tutustuessa. Nyt emme edes voineet osallistua ohjelmaa, ja meitä oli muutenkin paikalla vain kaksi, joten pöydän takana täytyi pysyä tiiviisti.

Aika onneksi sujui oikein mukavasti. Ensinnäkin otimme asiaksemme saada jaettua mahdollisimman paljon uusia, värillisiä esitteitä, joten pidimme kirjaa niiden menekistä. (Yleensä kirjaa pidetään vain myynnistä.) Olin myös ottanut mukaan neuletyöni, korpinkynnen tupahuivin. Minun oli pitänyt saada se valmiiksi coniin mennessä, jotta itse voisin käyttää jo minulla olevaa luihuishuivia ja Johanna olisi saanut lainaan korpinkynsihuivin, mutta kiireistä johtuen huivi oli vielä kesken. Oli kuitenkin tapahtumalle sopivaa neuloa paikan päällä tupahuivia. Aika kului myös mukavasti Pokémonia pelaten, sillä tapahtuman välittömässä läheisyydessä sattui olemaan kolme stoppia.


Yhteen ohjelmanumeroon ehdin osallistua. Kunniavieras Jaana Kapari-Jatan nimikirjoitustilaisuus oli kaikille avoin, joten pidin taukoni päivystyksestä siinä vaiheessa. Yleisesti ottaen pidän nimikirjoitustilaisuuksia vähän hassuina, sillä en osaa suhtautua nimmareihin ihan niin fanittavasti kuin mitä jotkut suhtautuvat (en esimerkiksi ostaisi koskaan nimmaroitua kirjaa netistä, vaikka se olisikin joku hieno ennakkotilausjuttu), mutta ne ovat kuitenkin käteviä tilanteita tavata henkilöitä, joita jostain syystä ihailee. Olin siis ottanut mukaan Kapari-Jatan kirjan Pollomuhku ja posityyhtynen, ja asetuin nimmarointijonoon.

Tilaisuus oli organisoitu hyvin. (Myöhemmin kuulin eräältä järjestäjältä, että järjestely oli täysin spontaani.) Jono ohjattiin erään salin katsomoon istumaan, ja rivi kerrallaan nousimme seisomaan ja asetuimme varsinaiseen nimmarijonoon.


Suunnittelin sanomisen jonottamisen aikana. Ajatuksenani oli kehua Kapari-Jatan Dorian Grayn muotokuvan suomennosta, sillä pidin siitä enemmän kuin hieman vanhemmasta suomennoksesta, mutta kun oli minun vuoroni, sanoinkin sitten kaikkea muuta. Sanoin, että minulla on monia kääntäjätuttuja, jotka arvostavat hänen työtään, ja että kuinka itsekin suomen kielen ja kirjallisuuden opiskelijana arvostan hyvää käännöstyötä. Kuten aina, tällaisen tilaisuuksien jälkeen oloni oli vähän pöljä, mutta pöljempi olo olisi ollut, jos olisin vain ollut tuppisuuna.


Tapahtuma itsessään vaikutti kaikin puolin erittäin hyvin järjetetyltä. Itse pelkäsin kauheaa kaaosta, kun tuhannet Potter-fanit yrittävät viettää hauskaa käytävillä, mutta onneksi kauhukuvani ei toteutunut. Kaikkialla mahtui kulkemaan mukavasti, mutta kaikkialla oli silti aina jonkin verran porukkaa, niin että kunnon con-pöhinä saatiin päälle.

Yksityiskohdat oli mietitty tarkkaan. Koko tila oli koristelty Potter-henkisesti. Tupavärit oli edustettu ja kahvilan leivokset nimetty teeman mukaisesti. Erityisen paljon iloa toi näyttely, joka sattui olemaan sillä alueella, missä pidimme pöytäämme. Se veti kivasti porukkaa, ja saimme itsekin tutustua erilaisiin Potter-tavaroihin, muun muassa maatuskaan, jossa kaikista pienin hahmo oli Kalkaros. Harmittaa, etten muistanut ottaa siitä kuvaa.


Tapahtuma tarjosi kaikkea hauskaa niillekin, joilla ei ollut lippua: näyttelyitä, myyntipöytiä, nimmarointitilaisuuden, tietovisan... Oikeastaan ainoa kritiikki, mitä olen tutuiltani kuullut, on ollut ohjelma. Sitä oli kyllä paljon, mutta kuulemma koville Potter-faneille ne eivät tuoneet kovin paljon uusia näkökulmia. 

Pöydän pitäjänä kaikki sujui rennosti. Ainoa miinus voisi olla se, ettei pöytien pitäjille ollut järjestetty kahvia. Joissain coneissa sellainen nimitäin on. Ymmärrän kuitenkin, ettei uudella, pienellä conilla ole välttämättä resursseja tähän. Kyllä yhden conin ilman kahvia pärjää. :)

Toivoa voi, ettei Tylycon jää yhden conin ihmeeksi, vaan se tehdään joskus uudestaan. Ainakaan Potter-fandom ei ole hiipumassa, vaan pikemminkin se tuntuu elävän uutta innostuksen aikaa uusien elokuvien ja muun materiaalin kautta. Mitä mieltä muuten olette siitä, että Jude Law on kiinnitetty nuoren Dumbledoren rooliin?

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Chimamanda Ngozi Adichie: Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä

ALKUPERÄINEN NIMI: We Should All Be Feminists
SIVUJA: 45
KUSTANTANUT: Otava
JULKAISTU: 2014 (suom. 2017) 
SUOMENTANUT: Sari Karhulahti 
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Chimamanda Ngozi Adichie on minulle henkilökohtaisesti uusi tuttavuus, mutta tutustuin häneen sattumalta kevään aikana kirjallisuuden opintojen kautta, kun nykykirjallisuuden kurssilla luimme hänen kirjansa Kotiinpalaajat (Americanah, 2013). Adichie on menestynyt nigerialainen kirjailija, jonka romaanit käsittelevät yhteiskunnallisia asioita, kuten rotua, ihmisoikeuksia ja feminismiä. Hänen esseensä Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä on alun perin esitetty puheena TED-tilaisuudessa. Niin sanotut Ted Talkit ovat puheita, joita esitetään TED-konferenseissa, joissa on tarkoitus jakaa erilaisia ideoita hyvin laajalta kentältä. Yksi kenttä, feminismi, oli Adichien aiheena, kun häntä pyydettiin puhumaan sinne. Puheen voi kokonaisuudessaan kuunnella tästä linkistä.

Puhe on muokattu esseemuotoon ja julkaistu kirjana. Kohu kirjasta nousi, kun ilmoitettiin, että se jaetaan kaikille 9.-luokkalaisille keväällä 2017. Lahjoituksen rahoituksessa ovat mukana muun muassa opetus- ja kulttuuriministeriö, Otava, Jyväskylän yliopisto, Tampere-talo ja ajatushautumo Hattu. Kohu tuntui nousevan erityisesti siitä, että termi feministi aiheuttaa edelleen väärinymmärryksiä, eikä hoksata, että feministi tarkoittaa tasa-arvon edistämistä eikä kannustusta miesvihaan.

Lainasin kohutun kirjasen kirjastosta ja istuin alas. Neljänkymmenen viiden sivun lukemiseen ei varmaan mennyt kauemmin kuin mitä Adichiella menee puheen esittämisessä jakamassani linkissä. Kaikin puolin kirja vaikuttaa sellaiselta, johon jokaisen on helppo tarttua. Se ei karkoita luotaan paksuudellaan tai liian pienellä fontillaan. Sen voisi surutta törkätä jokaisen epäileväisen kanssaeläjän käteen sivistystarkoituksessa.

Henkilökohtaisella tasolla kirja ei tarjonnut suuria älynväläyksiä, sillä olin suunnilleen kaikesta samaa mieltä Adichien kanssa. Olen jo vuosia sitten havahtunut arkipäivän seksismiin ja tiedän myös oman arvoni, mutta en kyllä ollut yhtä valistunut vielä 9-luokkalaisena. Siksi olenkin sitä mieltä, että tämän kirjan lukemisesta ei ole kenellekään 9-luokkalaiselle ainakaan mitään haittaa. Jos joku juuri peruskoulun päättävä ymmärtää tämän esseen avulla, mitä on feminismi ja miksi kaikkien pitäisi olla feministejä, lasken sen plussaksi.

tiistai 28. maaliskuuta 2017

Kiera Cass: Ainoa (Valinta osa 3)

ALKUPERÄINEN NIMI: The One
SIVUJA: 318 (+ näyte seuraavasta kirjasta) 
KUSTANTANUT: Pen & Paper
JULKAISTU: 2014 (suom. 2017) 
SUOMENTANUT: Laura Haavisto 
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Illéan kuningaskunnan prinssin puolisonvalintakilpailu on edennyt vaiheeseen, jossa lukijalle alkaa olla jo täysin selvää, että päähenkilö America on prinssi Maxonin mieleen. Oikeastaan jo kirjasarjan ensimmäisen osan ensimmäisessä luvussa tämä oli täysin selvää. Ainoa, jolle se ei ole ollut selvää, on America, joten tämä sarjan kolman osa kuluu siihen, kun America lopulta saa pohdittua loppuun sen, että rakastaako hän Maxonia vai ei. Tärkeä pohdinta, onhan kyse koko loppuelämäksi solmittavasta liitosta ja samalla sitoutumisesta prinsessan ja tulevaisuudessa kuningattaren ammattiin.

Trilogian pääparin kohtalon ollessa selvää pässinlihaa Ainoan mielenkiintoisimmaksi puoleksi nousee sen poliittinen juoni, joskin hyvin kehnosti toteutettu sellainen. Ehdin jo Goodreadsiin kirjoittaa seuraavan pika-arvostelun: 
"Höttöisenä alkanut trilogia pitää yllä höttöistä otettaan trilogian loppuun saakka, mikä on varsin valitettavaa, sillä jos kirjailija olisi uskaltanut, tarinassa olisi ollut ainesta pureutua hyvinkin yhteiskunnallisiin kysymyksiin."
Tähän ehdin saada Filemon Tursaalta (joka pitää blogia nimeltään Limapeikon kirjablogi) vastauksen: 
"Vähemmän yllättävää, ettei sarja jossa tuntuu olevan kyse lähinnä kolmiodraamasta ja jonka kansissa on keimailevia prinsessoja, ole kovin yhteiskunnallinen :P" 
mihin vielä vastasin: 
"Odotin paljon enemmän keimailua ja prinsessointia, joten kun juoni alkoi mennä yllättävän yhteiskunnalliseksi, aloin toivoa että kirjailijalla olisi ollut kanttia mennä vielä vähän pidemmälle." 
Tähän ajatustenvaihtoon tiivistyykin se, mistä haluan eniten tämän kirjasarjan kohdalla puhua. Odotin hömppää, mutta sainkin pienen ripauksen jotain, mistä olisi saanut kehitettyä varsin mielenkiintoisen trilogian. Odotin kimallemekkoja ja kunnon tosi-TV-draamaa, mutta sainkin päähenkilön, joka ei niin erityisemmin välitä siitä, mitä hänellä on päällään eikä edes jaksa juurikaan draamailla kanssakilpailijoiden kanssa. Tarkemmin ajateltuna juuri kukaan kilpatoveri ei ole mikään keimaileva prinsessa, vaan kaikilla on taustalla tarve selviytyä maailmassa, joka ei anna kovin hyviä eväitä elämään. 

Tuntuu vähän siltä, että Kiera Cass ei osannut päättää, kumpaan suuntaan lähteä kirjasarjassaan. Ehkä sarjaa on markkinoitu niin vaaleanpunaiseen glitteriin kuorrutettuna, että liian syvälle pureutuvat poliittiset juonikuviot on karsittu ankarasti kustanustoimittajan pöydällä pois. Tai sitten Cassilla ei ole ollut suuria taitoja rakentaa tarpeeksi uskottavaa ja syvällistä yhteiskunnallista juonta. Tai ehkä Cassia ei ole niin paljon kiinnostunut. Sen sijaan hän... on halunnut kirjoittaa keskinkertaista ihmissuhdejunnausta?* 

Alusta alken kirjasarjan taustalla on lymyillyt kuningaskunnan epäoikeudenmukainen kastijärjestelmä, joka halutaan murtaa. Joka ikinen siihen liittyvä juonenkäänne vain tuntuu epäuskottavalta, liian helpolta tai liian lapselliselta. Kaikki tärkeät päätökset tehdään tiloissa, joihin päähenkilöllä ei ole pääsyä, joten Cass on taktisesti pystynyt välttelemään yksityiskohtien selittelyn (ja selvittelyn). Välillä jossain aiheessa sentään päästään melko lähelle jotain oikeasti hyvää oivallusta, mutta Cass ei vie sitä tarpeeksi pitkälle, vaan hyppääkin yhtäkkiä taas vatvomaan ihmissuhdeongelmia. Kirjassa annetaan lukuisia suuria paljastuksia, kerrotaan vastarintaliikkeistä ja pohjoisen järjestäytyneistä kapinallisista**, mutta silti America vain haluaa palata kamariinsa pohtimaan sitä, että rakastaako se Maxon häntä nyt oikeasti.

Vaadinko minä nyt liikaa tällaiselta nuortenkirjasarjalta? Ehkä, ehkä en. Nuoret nimittäin eivät ole mitään tyhmiä. Eniten minua turhauttaa se, että näin kirjassa loistavan potentiaalin, mutta sitä ei hyödynnetty. Ajatella, jos kirja olisi kertonut tosi-TV-kilpailusta, mutta sitten kehittänyt tarinaa huomattavasti syvällisemmäksi? Cass tuntui kuitenkin olevan tiukasti jumissa premississään. Aivan sama, mitä kirjassa tapahtuu, valinta-kilpailuun palataan takaisin uskollisesti. Vaikka America ehtii seikkailla hetken aikaa kapinallisten kanssa palatsin ulkopuolella (jolloin mínulla heräsi toivo, että nyt kirja täräyttää!), America silti palaa palatsiin takaisin kiltsti. 

Cass pysyy premississään niin tiukasti, että sarjan seuraavakin osa lypsää siitä ideoita: tarina kertoo siitä, kuinka American ja Maxonin tyttärelle Eadlynille järjestetään oma valinta. Historia toistaa itseään, mistään ei ole opittu mitään. Kastijärjestelmäänkin haikaillaan kuulemma takaisin. Kuulostaa harmittavan ajankohtaiselta.

Saatan silti lukea sen, sillä odota edelleen niitä kohtauksia, joissa mainitaan Swendway-niminen maa, jossa puhutaan virallisena kielenä suomea. Ehkä joku valintaan osallistuvista henkilöistä on sieltä kotoisin.
_______________________________

* Kaiken kukkaraksi pistää pohtimaan, että onko jotenkin epäkirjallisuustieteellistä edes yrittää miettiä, mitä kirjailija on kirjallaan halunnut kertoa. Eikö kirjailija ole kuollut? Toisaalta en kutsuisi tätä blogiarviota millään muotoa tieteelliseksi kirjallisuusanalyysiksi, joten kysymys lienee turha.

** Kuinka olikaan jännä huomata, että pohjoisen kapinalliset ovat järjestäytyneitä ja hyväntahtoisia, ihan mukavia heppuja, vaikkakin vähän vieraan tuntoisia, kun taas etelän kapinalliset ovat väkivaltaisia ja epäjohdonmukaisia sabotoijia? Huomaako kukaan yhteyttä Yhdysvaltojen etelä- ja pohjoisrajojen naapureihin?

maanantai 27. maaliskuuta 2017

Chris Colfer: Stranger Than Fanfiction

SIVUJA: 295
KIELI: Englanti
KUSTANTANUT: Atom
JULKAISTU: 2017
MISTÄ MINULLE: Oma ostos

Chris Colfer ei kyllä ole lukenut kovin paljon fanifiktiota, jos hän uskaltaa nimittää omaa kirjaa kummallisemmaksi kuin fanifiktio.

Kirjan nimeä on kyllä kiitettävä siitä, että se kiinnittää heti huomion. Se haastaa. Voiko joku olla kummallisempaa kuin fanifiktio?

Chris Colfer on Glee-näyttelijäuransa jälkeen kunnostautunut kirjailijana. Hänen The Land of Stories -fantasiakirjasarjasta on julkaistu viisi osaa, kuudes ja viimeinen ilmestyy tämän vuoden heinäkuussa. Olen lukenut sarjan kaksi ensimmäistä osaa, niiden (aika vanhat) arvostelut voi lukea tästä ja tästä. Noin 8-14-vuotiaille suunnattujen fantasiakirjojen lisäksi Colfer on päättänyt laajentaa nuortenkirjojen puolelle. Nuortenkirjat eivät ole hänelle aivan täysin uusi aluevaltaus, sillä ennen The Land of Stories -kirjoja hän on julkaissut Struck by Lightning -nimisen kirjan, jonka niin ikään arvioin blogissani vuosia sitten. Kenties Colfer on kirjallisuusmaailmassa onnistunut profiloitumaan lastenkirjailijana, sillä hänen uusin kirjansa Stranger Than Fanfiction sisälsi jälkikirjoituksessa pahoittelut siitä, että kirja sisälsi niin paljon kiroilua ja epäkunnioitettavaa käyttäytymistä.

Kirja kertoo kaveriporukasta, jota yhdistää yhteinen fanituksen kohde, kovasti Doctor Whota muistuttava TV-sarja nimeltään Wiz Kids. Teini-ikäiset ovat juuri valmistuneet high schoolista ja he ovat syksyllä aloittamassa jatko-opiskelupaikoissaan, kukin eri koulussa. He ovat huolissaan ystävyytensä pysyvyydestä, joskin he ovat varmoja, että yhteinen fanituksen kohde pitää heidät yhteyksissä vielä collegenkin aikana. Sinetöidäkseen ystävyytensä he tekevät sen, mitä lukuisissa amerikkalaisissa nuortenkirjoissa tehdään: lähdetään road tripille. Hetken mielijohteesta yksi kaveruksista, Topher, kutsuu Wiz Kidsin päätähden Cash Carterin heidän seurakseen, varmana siitä, ettei Carter edes näe koko viestiä. Kaikkien yllätykseksi Cash Carter kuitenkin ilmestyy lähtöaamuna pikkukaupungin lähiöön ja hyppää kaveriporukan auton kyytiin.

Stranger Than Fanfiction on vaikea lukea täysin fiktiivisenä kirjana. Jopa omistuskirjoituksessa Colfer viittaa siihen, että osa kirjan tapahtumista on sattunut hänelle oikeasti. Chris Colfer on minulle tuttu näyttelijä, joten huomasin kirjassa useita yksityiskohtia hänen elämäänsä. esimerkiksi selkeästi päähenkilön asemaan nousevalla Topherilla (huom. lyhenne Christopherista) on erityishoitoa vaatia sisarus, samoin kuin Colferilla. Myös Cash Carter on vaikea olla kuvittelematta minkään muun kuin Colferin näköisenä. Luonteeltaan Colfer on kuitenkin Carterin erottanut itsestään: Carten paljastu todelliseksi Hollywood-ääliöksi, joka marssii road tripille design-nahkasaappaissa ja tukevasti aineissa. Koko ikänsä Wiz Kidsejä fanittanut kaveriporukka joutuu arvioimaan uudelleen sen, kuinka paljon he oikeasti sarjasta pitävätkään.

Chris Colfer on siinä mielessä hyvä kirjoittaja, että hän tietää, missä vaiheessa paljastaa tietoa. Stranger Than Fanfiction on sillä tavalla rento kirja, että sitä lukiessa pystyi luottamaan siihen, että joka luvussa tapahtuu jotain merkittävää, joten kirjaa oli palkitsevaa lukea esimerkiksi illalla väsyneenä pienikin pätkä. Juoni eteni. Kirja pohjustaa hyvin jokaisen road tripille lähtevän henkilön elämäntilanteen ja ongelman, jolle todennäköisesti löytyy ratkaisu automatkan aikana.

Hyvin tasaisessa johdonmukaisuudessa piilee myös kirjan heikkous. Koska joka luvussa odottaa jotain juonen kannalta tärkeää, mikään käänne ei tule yllätyksenä. Jokainen ongelma saa jonkinlaisen päätöksen, ja kirjan lopetus on jotenkin hyvin hollywoodmainen. Jollain tapaa se sopii niin kirjan luonteelle kuin itse fiktiiviselle näyttelijälle Cash Carterillekin - kirja selvästi kritisoi Hollywoodia ja filmibisneksen absurdiutta, Cash Carter selvästi haluaa taistella sitä vastaan, mutta sekä kirja että hahmo ovat jumissa elokuvamaailman kahleissa. Kysymys kuuluukin, tekikö Colfer loppuratkaisun tietoisena tästä näkökulmasta, vai onko hän itse niin syvällä siinä maailmassa, ettei edes huomannut kirjansa kliseitä. Tahdon veikata ensimmäistä vaihtoehtoa.

Mitä siihen fanifiktioon tulee, niin olen kyllä lukenut oudompaa fanifiktiota kuin tämä kirja, enkä edes ole kovin lukenut fanifiktion saralla. Stranger Than Fanfiction on silti ihan kiitettävä nuortenkirja, joka tarjoaa taatusti monille hauskoja hetkiä varsinkin fanielämän osuvasta kuvauksesta. Toivottavasti Colfer kirjoittaa lisää. 

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

25 asiaa

YouTubessa on kiertänyt trendi tehdä videoita, joissa listataan syntymäpäivänään yhtä monta faktaa tai elämänopetusta kuin videon tekijällä on tullut vuosia täyteen. Minä en ole oikein kunnostautunut videoiden saralla, joten päätin tehdä samanlaisen version tänne blogiini. Täytän tänään 25 vuotta, joten nyt seuraa 25 asiaa, jotka olen oppinut tai joihin olen elämäni aikana kiinnittänyt huomiota.

1. Henkinen murrosikä ei ole pelkkä teini-iän juttu. Se voi iskeä myöhemminkin. Omalla kohdallani se tapahtui vasta reilummin kahdenkymmenen puolella. Olin teini-iässä aikamoinen viilipytty ja epäilin, etten ole edes kykenevä tuntemaan voimakkaita tunteita. No, olin aika väärässä.

2. Murrosikään liittyen, finnitkään eivät ole mikään juttu, joka jää teini-ikään. Omalla kohdallani minulla diagnosoitiin keskivaikea akne 19-vuotiaana ja aloitin antibioottikuurin aknea vastaan 24-vuotiaana.

3. Sinulla voi olla yhtä aika ystäviä, jotka ovat 18-vuotiaita ja ystäviä, jotka ovat 45-vuotiaita. Keskustelun taso voi olla tismalleen sama.

4. Baareissa ei ole pakko juoda alkoholia. Kukaan ei oikeasti välitä, oletko seurueessa humalassa vai et. Ja jos välittävät, se on heidän ongelmansa. Kaakao ja kokis ovat ihan yhtä hyviä seurajuomia, ja selvin päin sitä vasta oppiikin keskustelemaan erilaisissa tilanteissa.

5. Toisaalta samaan syssyyn pitää todeta, että alkoholi ei ole niin paheellinen asia kuin teini-iässä luulit. Sen kuin ostat sen juoman jos haluat.

6. Ja kun menet tanssimaan, kukaan ei oikeasti ajattele, että näytät tyhmältä. Kaikki todennäköisesti keskittyvät vain siihen, että näyttävät itse cooleilta. Tanssilattialla ei myöskään tarvitse yrittää näyttää seksikkäältä. Ensinnäkin siksi, koska jos yrittää liian kovasti, niin silloin ei taatusti näytä, ja toiseksi siksi, koska ihan sama miten tanssii, ainakin yksi ahdisteleva mies kiinnittää sinuun huomiota siitä huolimatta. (Ja nämä miehet kannattaa jättää täysin huomiotta.)

7. On ihan OK myöntää, ettei tiedä jotain. Silloin oikeastaan oppii paljon enemmän. Sen kun kyselet menemään ja pyydät ihmisiä valaisemaan heitä aiheista, joista he tietävät paljon.

8. Kaikki ihmiset eivät ole aikasi arvoista eikä kaikkia ihmisiä tarvitse miellyttää. Toisaalta samalla olen tajunnut, että ensimmäisessä virkkeessä kuvailemani oivallus on vaatinut taustalleen hyvät sosiaaliset verkostot ja luottamuksen siihen, että vaikkei yhtä ihmistä miellyttäisikään, ei silti jää elämässään täysin yksin, vaan on aina joku, joka suostuu hengaamaan kanssasi.

9. Nuoret ovat nättejä, mutta vähän varttuneempana on mukavampaa, kun tuntee itsensä paremmin.

10. On oikeasti mukava tehdä asioita. Organisoida juttuja, järjestää tapahtumia, aloittaa uusi harrastus, opetella uusia taitoja. Aiemmin olin melko passiivinen ja koin siitä jotain epämääräistä ahdistusta, mutta viime aikoina olen tajunnut, että jos haluan tehdä jotain, voin sen tehdä. Esim. herättää henkiin vuosia tauolla olleen pianonsoittoharrastuksen.

11. Samalla kuitenkin on mukavaa olla tekemättä yhtään mitään.

12. Myöskin nukkuminen on tosi mukavaa. Joskus päivän paras hetki on se, kun voi mennä nukkumaan eikä tarvitse enää tehdä yhtään mitään.

13. Sosiaalista mediaa on ihan OK käyttää, eikä tarvitse olla häpeissään siitä, että postaa Instagramiin selfieitä. Toisaalta samalla olen ihan iloinen, että satuin käymään peruskoulun ja lukion ennen sosiaalisen median räjähdysmäistä yleistystä. Samalla kyllä pakko todeta, että kyllä siihen kännykkään tuli kohdistettua silti tosi paljon huomiota, vaikka suurin asia mitä sillä pystyi tekemään, oli lähettää tekstareita.

14. Virallisia puheluita on pakko soittaa, vaikka se olisi epämiellyttävin asia ikinä, ja jossain vaiheessa puheluiden soittaminen muuttuu helpommaksi.

15. Elämässä on opittava hyväksymään se, ettei kaikessa voi olla hyvä eikä kaikkea opi heti. Se on vaikea hyväksyä varsinkin silloin, jos on tottunut olemaan lähes kaikessa vähintään ihan kohtalaisen hyvä.

16. Teini-iän muoti-ilmiöt, joiden toivoit katoavan ikuisiksi ajoiksi, voivat tehdä yllättävän paluun. Onneksi joka kerta retromuodissa on kuitenkin joku uusi juttu, joka saattaa muuttaa ilmiön siedettävämmäksi. Esimerkiksi tämän hetken 2000-luvun alun muodikkaat hapsu- ja nyöripaidat eivät sentään yhdisty ohuiksi nypittyihin kulmakarvoihin ja rajusti kerrostettuun hiusmalliin.

17. Samalla myös tajuat, että syy miksi et teini-iässä välittänyt pukeutumisesta johtuu vain siitä, ettei sen hetken muoti sopinut sinun vartalomallillesi lainkaan.

18. Lisäksi käsitys siitä, minkälainen vartalo on hyvännäköinen, muuttuu jatkuvasti. Tällä hetkellä muodikasta on muodokas fitness-keho, 90-luvulla muodikasta oli olla laiha ja muodoton. Parempi siis vain yrittää elää oman kehonsa kanssa rauhassa ja tunnustella oloaan enemmän kuin ulkonäköä.

19. On mahdollista olla fyysisesti paremmassa kunnossa kuin aiemmin, vaikkei painossa näkyisi merkittävää muutosta. Muistan kuinka noin 20-vuotiaana olin ehkä jopa muutaman kilon kevyempi kuin nyt, mutta minulle tuotti vaikeuksia jopa odottaa bussia muutama minuutti seisoen. Nykyään seison helposti pitkiä aikoja ja kävelen lukuisia kilometrejä ongelmitta. Ainoa merkittävin muutos elämässäni on ollut tietoisuus siitä, että ei kannata istua koko ajan, joten olen alkanut nousta ylös aina kun mahdollista. (Turun yliopiston Pylly ylös -kampanja alkaa vaikuttaa!) Lisäksi olen tajunnut sen, kuinka iso merkitys hyvillä kengillä oikeasti on.

20. Kaikkea ei ole pakko tehdä, vaikka muut tekevätkin niin. Mutta on tärkeää tajuta, mitkä asiat kuitenkin on pakko tehdä, ainakin joskus, esimerkiksi siivoaminen. Kukaan muu ei vie roskiasi eikä tyhjennä tiskikonetta tai pyyhi pölyjä (ellei sitten sinulla satu olemaan hyvin avuliasta kämppistä).

21. Parisuhde ei ole mikään statusjuttu, joka kaikkien on pakko saavuttaa jossain tietyssä iässä. Sellainen tupsahtaa nenäsi eteen jos sellainen on tullakseen. On myös ihan hyväksyttävää olla haluamatta sellaista, mutta on samalla tosi hyväksyttävää haluta sellaista ja uskoa siihen, että on sellaisen arvoinen. Mutta kaikista tärkeintä on muistaa se, että seurustelua ei kannata aloittaa pelkästään siksi, koska ei halua olla sinkku.

22. Treffeillä käyminen on kuin kävisi oudossa työhaastattelussa, mutta niillä kannattaa käydä, varsinkin jos ei ole sataprosenttisen lääpällään treffiseuraan. Silloin oppii tulemaan toimeen monenlaista ihmisten kanssa ja luomaan keskustelua monenlaisista aiheista, ja hyvässä tapauksessa maailmankuva avartuu.

23. Elämä on oikeasti niin paljon helpompaa, kun on tarpeeksi useat hyvin istuvat rintaliivit, eikä tarvitse kikkailla vain kahtien välillä ja huomata tietenkin vääränä päivänä, että jommat kummat on mennyt rikki ja toiset ovat pyykkikorissa.

24. Aika pienellä rahamäärällä tulee toimeen yllättävän kauan, jos vain osaa priorisoida. Silloin tajuaa, mitä oikeasti tarvitsee päivittäin. Tosin yllättäviä isoja ostoksia tulee joskus eteen, joten tilillä kannattaa olla aina vähän hätävaraa, jos suinkin mahdollista.

25. Koskaan ei ole aikaa lukea kaikkia kirjoja, joita haluaisi, joten parempi vain arvostaa sitä, mitä oikeasti on ehtinyt lukemaan.

Syntymäpäivänä otettu selfie. Kaulassa lahjaksi saatu
Kalevalan Elegant-koru, jossa on kivenä spektroliitti.

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Tampere kuplii ja minä vänkäröin

Jonkin aikaa sitten Turun fandom päätti, että ryhtyy järjestämään Finnconia Turkuun kesäksi 2018. Päätöksen jälkeen porukkamme tajusi, että tarvitsemme lisää kokemusta suurten tapahtumien organisoimisesta, joten otimme asiaksemme hankkia sitä. Ensiksi olimme syksyllä 2016 Traconissa kuunteluoppilaina, mutta koska kuuntelemisesta ei opi yhtä paljon kuin tekemisestä, lähes koko porukkamme ilmoittautui Tampere kuplii -tapahtumaan työvoimaksi. Niinpä lauantaina 18.3. noin klo 6.30 kaksi autollista porukkaa lähti huristelemaan kohti Tamperetta. Minulla luvassa oli ensimmäinen kokemus vänkärin pestissä.
Fanitapahtumassa tärkeää on asianmukainen
pukeutuminen. Vasta hankitu Hampaaton-
paita pääsi ensikäyttöön Tampereella.
Olen siinä mielessä tuore con-kävijä, että ensimmäinen kunnon kokoluokan con, jossa kävin, oli Finncon 2013 Helsingissä. Sekin oli osittain vahinko - en ollut suunnitellut sitä erityisemmin, mutta tosi viime tipassa päätin lopulta lähteä. Blogijuttuni ensimmäisestä Finncon-kokemuksestani voit lukea tästä. Silloin jo huomasin nettikeskustelujen pohjalta, että tapahtumiin tarvitaan vänkäreitä. En vain tajunnut, miksi kukaan haluaisi olla vänkäri, jos toisena mahdollisuutena olisi kaiken mahdollisen ohjelmanumeron seuraaminen ja siinä välissä hengaus jossain nurkassa kavereiden kanssa. Vänkäröinti kuulosti... no, työltä.

Nyt mielipiteeni on toki muuttunut hiukan. Edelleen haluan tapahtumissa päästä seuraamaan edes jotain ohjelmaa, mutta mukaan on tullut myös seura- ja/tai myyntipöydän takana päivystäminen, muu oheistoiminta ja fandomin erilaiset iltatapahtumat conin aikana.

Saimme kokea ison myyntisalin vilinän.
Tampere kuplii alkoi omalta osaltani Tampere-talon isosta myyntisalista, jonne kokosimme con-pöydän. Meillä oli kaksi porukkaa: pöydän päivystäjät sekä työvoimaksi ilmoittautuneet. Pöydän päivystäjät hoitivat Finnconista mainostamisen ja myynnin, kun taas muut suuntasivat infoon kuulemaan, mitä heidän pitää tehdä. Minun vuoroni alkoi klo 12 ja huomasin pian, että infon takana istuessa päätyi suoraan altaan syvään päähän. Tapahtuman kävijät tulivat esittämään jos jonkinlaisia kysymyksiä, joihin kaikkiin ei tiennyt itse vastausta, mutta nopealla selvittelyllä löytyi aina joku, joka tiesi. Jo muutamassa tunnissa pääsi nopeasti perille siitä, miten neuvoa tie mihinkin saliin, missä on nimmarointitila, missä myydään Tracon-lippuja ja onko cosplay-kisaan paikkalippuja.

Ruokapalkkaa.
Ensimmäisen infovuoroni jälkeen oli väsynyt ja nälkäinen, sillä takana oli jo ainakin kahdeksan hereilläolotuntia eikä yhtään lämpimää ateriaa. Onneksi vänkärit saivat ruokalippuja ja myyjille oli kahvia tarjolla, joten sain molemmat asiat jokseenkin hoidettua. 

Muutaman tunnin tauon aikana kävin myös kuuntelemassa yhden ohjelman suomalaisesta fantasiasarjakuvasta. Valitettavasti saavuin hiukan myöhässä, joten minulta jäi kuulematta, keitä lavalla on. Tunnistin sentään Petri Hiltusen ja tuoreen sarjakuva-Finlandian voittajan Janne Kukkosen. Paneelissa keskusteltiin paljon siitä, onko fantasiasarjakuva lapsille, aikuisille vai molemmille ja miten tekijät ovat itse asiaan suhtautuneet. 

Yllättävin tieto ohjelman aikana minulle oli se, että Kukkonen oli kuulemma alun perinkin "värittänyt" Voro-sarjakuvansa mustavalkoiseksi, sillä hän ei omien sanojensa mukaan hallitse väritystä tarpeeksi hyvin. Olin yllättynyt erityiseksi siksi, koska olin epäillyt sarjakuvan olleen alun perin värillinen, mutta päätetty lopulta painaa mustavalkoisena. Sitä pohdiskelin jo blogiarviossanikin. Nyt kun asian todellinen laita selvisi minulle, voisin todeta, että Voron mustavalkoväritys on liian tumma. Sarjakuva-albumin sisältö on kaikin puolin mahtava, juoni ja ympäristö kolahtaa, mutta liian tummat sivut tekivät sarjakuvasta paikoin raskaan.

Vapaa-ajalla ohjelmaa kuuntelemassa.
Myyntisali.
Iltapäivällä päädyin salivänkäröimään. Sitä olin jännittänyt jo etukäteen, mutta hyvinhän siitä selvittiin. Se oli oikeastaan sen verran hauskaa hommaa, että tuntui huijaukselta olla kuuntelemassa ihan kiinnostavia juttuja, vaikka oli samalla vuorossa. Toisaalta, jos saleissa ei olisi vänkäreitä, voisi ohjelma olla kaaoksessa. Huomasin myös, että kun minulle oli vain määrätty sali, jonne menen vänkäröimään, päädyin kuuntelemaan ohjelmaa, jota en olisi muuten varmaan koskaan päätynyt kuulemaan. Näin sain uusia, ennakkoluulottomia kokemuksia siitä, minkälaista ohjelmaa tapahtumissa voi olla. Liian usein coneissa päädyn kuuntelemaan aiheita, joista jo tiedän aika paljon valmiiksi, joten ohjelma ei välttämättä tuo paljon uusia asioita tietoisuuteeni. Nyt taas opin paljon uutta muun muassa suomalaisista pienemmän luokan sarjakuvajulkaisuista!

Salivänkärin näkökulmasta. Kuvassa myös J.P. Ahonen.
Illalla seurueemme suuntasi syömään, sattumalta samaan ravintolaan, jossa olimme kesällä Finnconin yhteydessä. Muistikuvissani ravintola oli meluisa, kuuma ja hidas. Tällä kertaa oloni oli jotenkin huomattavasti parempi, eikä ravintola vaikuttanut niin tukalalta. Kun hetken aikaa analysoin tilannetta, tajusin että nyt on leuto maaliskuu, eikä helteinen heinäkuu, jolloin taatusti jokainen oli tuplasti väsynyt ihan vain pelkän kuumuuden takia. Ei myöskään ollut kiireinen kesälomaperjantai, vaan ihan satunnainen alkukevään lauantai, joten keittiössä ei ollut jonoa.

Yksi yöpaikkani asukeista.
(Sivumennen sanoen, minua harmittaa edelleen, että en saanut aikaiseksi kirjoitettua Tampereen Finnconista. Minulla oli jo suunnitelmat ja jopa videomateriaalia kuvattuna, mutta en sitten vain ehtinyt enkä jaksanut kirjoittaa mitään järjellisessä ajassa. Harkitsen nyt jopa kirjoittavani jonkinlaisen throwback-postauksen.)

Majoittumisongelmien takia meillä ei ollut kaikille yhteismajoitusta, vaan majoituimme vähän kuka missäkin - kolmella oli joku tuttu, jonka yö mennä, kun taas loput olivat hostellissa. Minä sain patjamajoituksen kaveriltani, joten suuntasin siis sinne. Matkan varrella onnistuin muuten nappaamaan aika monta pokémonia!

Kun aamun herätys oli ollut ennen kuutta, illalla uni maittoi. Olo oli hämmentynyt, kun pää painui tyynyyn suunnilleen kymmenen maissa.

Mystinen kuva yöpaikastani.
Seuraavana aamuna puin päälle paidan, jonka olin edellisenä päivänä ostanut conista ja marssin kohtaamaan uuden con-päivän. Sunnuntaina minulla oli luvassa vain salivänkäröintiä. Ennen vuoroni alkamista ehdin tarkkailla paremmin conikävijöitä. Löysin itsestäni jonkin jännän kaipuun ernu-aikoihin, vaikken erityisen ernu ollutkaan teini-ikäisenä. Kun katselin tapahtuman cosseissa olevia teiniporukoita, jotka istuivat nurkissa, näin ihmisiä, jotka viettivät selvästi loistavaa aikaa, jonka he muistavat vielä vuosien päästä, kenties koko elämänsä. Minulle tuli hieman haikea olo. Olisin voinut olla kuin he, mutta en vain teini-ikäisenä tiennyt, että tällaisia tapahtumista on olemassa. Vaikka olihan niitä, Finnconeja ja Animeconeja ja kaikenlaista muutakin.

Uuteen päivään.
Haikeuksen lisäksi ehdin myös ihailla monenlaisia cosseja. En valitettavasti muistanut ottaa kuvia. Osan hahmoista tunsin, osa oli muuten vain upeita. Tällaisissa tapahtumissa iskee myös cossisokeus - jossain vaiheessa tapahtumaa ei enää ylläty yhtään mistään, en niukoista bikiniasuista tai jättikokoisesta pikachu-asusta. Totesinkin kaverilleni, että jos tapahtumassa tulisi vastaan vaikkapa henkilö, joka on ilkialasti, en hätkähtäisi, vaan todennäköisesti ajattelisin kyseisen henkilön vain cossaavan jotakuta, esimerkiksi Westworldin hostia.

Salivänkäröinti sujui hyvin, sillä päädyin sellaisiin ohjelmiin, joiden pitäjät olivat jo aika konkareita, joten heitä ei tarvinnut juurikaan neuvoa. Nakitettu ohjelma kuitenkin toi uutta näkökulmaa kaikkeen siihen, mitä pitää muistaa ottaa huomioon omassa conissa. Myöskin yleisesti ottaen huomasin nauttivan siitä tunteesta, minkä pieni paitaan kiinnitetty lätkä antoi. Olin mukana järjestämässä tapahtumaa, ainakin ihan vähäsen. Enää en ajattele, että vänkäröinti on tylsää työtä, jossa ei pääse näkemään itse tapahtumaa lainkaan. Enemmänkin siinä hommasa pääsee näkemään tapahtuman uudesta näkökulmasta!

*

Loppuun vielä muutama kuva ostoksistani. Tampere kuplii oli siinä mielessä erikoinen con, etten ostanut sieltä yhtään kirjaa. Monia kyllä pyörittelin käsissäni, mutta koin ne liian kalliiksi. Yhden J. P. Ahosen tuotokset olisin halunnut ostaa, mutta se ei valitettavasti ole vielä valmis! En myöskään käyttänyt juurikaan rahaa taidekujalle. Kävin ainoastaan ostamassa Myrntailta kirjanmerkin, mistä on tullut minulle jo traditio. Valitettavasti näyttää siltä, että ellei Myrntai tee uusia kirjanmerkkimalleja, minulla on nyt ne kaikki.


Hankin SirRoilta kaksi kaulakorua. Ensiksi olin ostamassa vain yhden, mutta en osannut päättää kahden väliltä. Toinen on hitusen fandom-henkinen, sillä korussa oleva teksti on peräisin jostain Potter-kirjasta. Toinen taas on niin sanottu "siviilikoru", jota voi käyttää silloinkin, kun ei huvita kuulutella fanitustaustaa kanssaeläjille.


Ostin myös Pocky-keksejä ja niiden sukulaisia. Finncon-pöytämme oli Manga Cafen vieressä ja usein pöydän äärellä piipahtaessan tuli seurattua sitä, kuinka ahkerasti Manga Cafessa kävi kauppa. Kävi melkein sääliksi myyjää, joka oli lähes koko ajan pöydän takana yksin.



Finncon 2018:n somevastaava kiittää Tampere kupliista ja mukavasta ja opettavaisesta kokemuksesta vänkärinä.

maanantai 6. maaliskuuta 2017

Suomen spefiseurojen yhteistyökokous 4.3.

Vuosittainen Suomen spefiseurojen yhteistyökokous pidettiin Tampereella lauantaina 4. maaliskuuta. Kokouksessa eri seurat kertovat toiminnastaan, joka mahdollisesti kiinnostaa muita seuroja, ja suunnittelevat yhteistyötä.

Tänä vuonna yhteistyökokous tuntui minulle erityisen merkitykselliseltä, sillä olen mukana tiimissä, joka tekee Finnconia Turkuun kesäksi 2018 ja lisäksi olen aloittanut Turun Science Fiction Seuran Spin-lehden päätoimittamisen, joten oli sellainen olo, että pitää vähän käydä naamaansa näyttämässä.

Kokouksella on hyväksi koettu, vakiintunut runko, johon kuuluu itse kokous, mutta myös arpajaiset ja huutokauppa. Samalla meidän Turun porukalle on muodostunut lukuisien Tampere-reissujen takia oma matkarutiini: auto pysähtyy aina Urjalan makeistukussa. Tästä keskellä ei mitään sijaitsevasta kaupasta löytyy törkyhalvalla kaikkea sellaista, mitä ei ehkä normikaupoista saa, tai muuten vain saa halvemmin isommissa pakkauksissa. Joten pitihän sitä hamstrata.

Näillä herkutellaan jonkin aikaa.
Kokous pidetään järven rannalla mukavan kotoisassa saunamajassa, jossa kaikki on puuta ja josta tulee sellainen olo, että siellä pitäisi aloittaa partiokokous sillä sekunilla.

Makeistukun satoa, muistiinpanovälineet esillä ja Worldcon 75:n raportin lukua.
Seurojemme kirjoja esillä.
Itse kokouksessa pystyimme kertomaan yksityiskohtia tulevasta Finnconista, mutta niistä tiedotetaan tarkemmin jonkin ajan kuluttua tapahtuman nettisivuilla, Twitterissä ja Facebook-sivuilla.

Tapahtumassa pidetyilla arpajaisilla on tarkoitus kerätä varoja tilan vuokraa varten. Arpajaisiin kuka tahansa saa tuoda jotenkin spekulatiiviseen fiktioon liittyviä kirjoja, sarjakuvia tai muita aiheeseen sopivaksi katsomiaan palkintoja. Tänä vuonna minä itse vein sinne jopa jotain, nimittäin kirjan, johon on kerätty lainauksia Narnian tarinoista sekä viime syksyn Turun kirjamessuilta mukaan napatun Paolo Coelhon ilmaiskirjan. 

Arpajaispalkintoja.
Minun arpani.
Näissä arpajaisissa on se hauska puoli, että osa kirjoista on oikeasti sellaisia hyviä tapauksia, joista olisi kiinnostunut, mutta suurin osa on aivan uskomattoman outoa settiä, jotka ovat varmaan jotain ilmaishyllyje omituisia löytöjä. Kun itsellä alkaa olla viisi arpaa jäljellä ja pöydällä vain ne kaikista hämärimmät tapaukse, alkaa toivoa, ettei enää voittaisi yhtään mitään. Tavallista on, että edellisvuoden kummat arpajaisvoitot tuodaan seuraavana vuonna takaisin ja pistetään vahinko kiertämään.

Tänä vuonna pöydässä oli oikeasti jotain, mistä olin ihan kiinnostunut, muun muassa Anne Leinosen Ilottomien ihmisten kylä oikein hyväkuntoisena. Muutamia muitakin kirjoja olin katsellut vähän sillä silmällä ennen arpajaisten alkua.

Voittoni.
Tällä kertaa jopa sain haalittua kasaan kirjoja, jotka eivät ole niin uskomatonta settiä kuin olisi ollut mahdollista. Voitin yhteensä kolme kertaa, ja yhden kirjan minulle lahjoitti kaverini, joka ei ilmeisesti löytänyt itselleen enää mitään mieluisaa, mutta tiesi mitä kirjoja minä pöydältä havittelen. 

Saaliiseeni kuuluu:
  • Laini Taylorin Karou, Savun tytär ja Aika taistelun ja tähtivalon. Tämä kirjasarja on näkynyt jonkin verran blogeissa. En ole vakuuttunut siitä, että kyseessä olisi laatunuortenkirjallisuutta, mutta nytpä voin ainakin katsastaa tilanteen. Jos sarja osoittautuu hyväksi, sen kolmas osa ilmestyy englanniksi pian. Saa nähdä, kääntääkö Tammi trilogian loppuun asti.
  • Cassandra Claren ja Holly Blackin Kuparikoura, joka on jatkoa Magisterium-sarjan aloittajalle Rautakokeelle. Voitin Rautakokeen viime vuonna samaisesta yhteistyökokouksesta, joten oli ihan hauska napata sen jatko-osa mukaan myöskin. Itse sarjan laadusta en tiedä mitään, sillä Rautakoekin on edelleen lukamatta.
  • Mark Anthonin ja Ellen Porathin Dragonlance-romaani on näistä voitoista ehkä oudoin. En ole yhtää Dragonlance-kirjaa lukenut, mutta niiden maine on kiirinyt pitkälle. Valitsin tämän kirjan sillä perusteella, että se on sentään jonkun sarjan aloitusosa. Kindred Spirits aloittaa Meeting Sextets -sarjan.
  • Voitin myös Pasi Ilmari Jäärkeläisen romaanin Lumikko ja yhdeksän muuta pokkariversiona. Luin kirjan joulukuussa 2013 ja pidin siitä, nyt sain sen hyllyyni.
Leinosen kirjaa en siis onnistunut saamaan. Onneksi on kirjasto.

Huutokauppapalkintoja.
Huutokaupassa taas on ehkä rahtusen parempi taso (tosin tämäkin on kiisteltävissä oleva asia) Huutokaupasta saatavilla rahoilla pyritään rahoittamaan Noffaria, joka on siis suomalaisten spefiharrastajien edustaja, joka lähetetään johonkin pohjoismaalaisen coniin edustamaan Suomea. Kaupattavana oli lukuisia paksuja novellikokoelmia ja joitain harvinaisia teoksia, kuten Suomen kirjaseuran ensimmäinen julkaisu Avaruus vaarassa, Nuorisokirja, joka kertoo jännittävän tarinan suomalaisesta suurkeksinnöstä, jonka on kirjoittanut Yrjö Kohonen, joka kirjoittamisen lisäksi toimi muun muassa pastorina.

Itse hankin sieltä seitsemän Elf Quest -sarjakuvaa. Muistan lukeneeni näitä nuorena, joten nostalgiasyyt olivat suurin motivaationi. Tästä paketista maksoin yhteensä seitsemän euroa. Kokoelma ei ole täydellinen, joten onpahan jotain keräiltävää tulevaisuudessa.


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...