tiistai 8. elokuuta 2017

Hel-YA 5.8.2017 - Ylellisesti ahmittavaa


Hel-YA on Helsingissä pidetty nuortenkirjallisuuteen keskittyvä tapahtuma. Suomessa puhutaan lasten- ja nuortenkirjallisuudesta (joskus lyhennettynä lanu), mutta englanninkielisillä markkinoilla käytetään usein termiä YA, Young Adult. Kirjat ovat yleensä suunnattu yläasteikäisistä lukioikäisiin, mutta kirjoja lukevat useiden kyselyjen mukaan aikuisetkin. YA on usein myös suunnattu ehkä hitusen vanhemmille kuin miten nuortenkirjallisuus Suomessa mielletään. Hahmot ovat täysi-ikäisyyden kynnyksellä ja heidän elämässään voi olla aikuisuuden alun haasteuta. Raja YA:n ja muiden ikäluokkien välillä on häilyvä, ja hyvä nyrkkisääntö onkin, että kirjoihin kannattaa tarttua tuijottamatta niiden päähenkilöiden ikää, vaan pohtia pikemminkin, kiinnostaako kirjan kertoma tarina.

Sain tietää Hel-YA:sta jo keväällä, kun minua lähestyttin blogini sähköpostin kautta ja tiedusteltiin kiinnostusta yhteistyöhön. Toki olin kiinnostunut. Olisi ollut hienoa olla mukana bloggaajaohjelmassa. Sellaista ohjelmaa ei lopulta tapahtumaan mahtunut (ehkä ensi vuonna?), mutta tapahtuman järjestäjät tarjosivat minulle ilmaislipun. Kiitän kauniisti!

Aamulla Onnibussia odotellessa.
Pohdin pitkään, lähdenkö. Tapahtuma oli päivä kesätöideni päättymisen jälkeen ja alle viikko ennn Worldconia, johon on kerättävä energiaa, joten en halunnut buukata itselleni kauheasti menoa siltä varalta, että olen töiden jälkeen rättiväsynyt. Olinhan minä, mutta tieto töiden loppumisesta toi lisää energiaa, joten varasin perjantai-iltana bussiliput ja suuntasin kohti Helsinkiä.

Paikalle saapuminen oli siinä mielessä projekti, että tapahtuma sijaita Ravintola Lämmössä, joka sijaitsee keskellä Flow-festivaalien aluetta. Lisäksi lähiympäristössä oli jonkinlainen tietyö meneillään. Alkumatka meni oikein sujuvasti: vaihdoin Kampissa bussista metroon ja käytin mobiilisovellusta lipun hankkimiseen kuin mikäkin suurkaupungin asukki. Suvilahdessa sitten päädyin seikkailemaan jollekin suljetulle kävelytielle, joka muuttui koko ajan epäilyttävämmäksi kävelyn kannalta. Onneksi kaverini, joka tuntee joitain kustantajia, oli tapahtumassa paikan päällä ja onnistui antamaan minulle neuvoja ravintolan löytämiseen.

Olin paikalle saavuttuani niin pöllähtänyt (ja kuumissani lämpivän päivän takia) että ensimmäinen ohjelmanumero meni pikemminkin itsensä rauhoittamiseen ja lahjapussukan tutkimiseen. Ensimmäinen ohjelma oli muuten nimeltään Alussa oli tarina: Kuinka tarinamaailmat syntyvät. Keskustelussa olivat mukana Mintie Das, Emmi Itäranta, Salla Simukka, Johanna Valkama ja Erika Vik. Mielenkiintoiseksi yksityiskohdaksi minulle jäi kirjailijoiden maailmanluomisen erilaisuudet: Mintie Das kertoi suunnittelevansa kuin TV-sarjojen poliisi, jolla on suuria kaavioita suurilla pinnoilla, kun taas Erika Vik sanoi, ettei suunnittele lainkaan. Myöhemmin hän korjasi hieman sanomisiaan ja sanoi, ettei ole suunnitellut enää kirjasarjansa uudelleenkirjoittamisen aikana. Aikoinaan hän nimittäin kirjoitti trilogiansa, mutta on nyt kirjoittanut sen alusta saakka uudestaan. Hän kokee tuntevansa maailmansa jo niin hyvin, ettei sitä tarvitse enää varsinaisesti suunnitella. Hän sanoi kuitenkin piirtävänsä paljon, mikä auttaa maailman hahmottamisessa.

Ensimmäisen ohjelman jälkeen kävin pyörähtämässä muualla tilassa ja nappasin mukaani Worldcon75:n progress reportin ja joitain fandom-pinssejä, joita ilmaiseksi sai. Kun palasin pääsaliin, huomasin, että seuraava ohjelma oli jo alkanut. Nopea vilkaisu ohjelmalehtiseen paljasti, ettei tapahtumaan ollut varattu lainkaan taukoja ohjelmien välillä. Yleensä coneissa ohjelma menee niin, että ensiksi on 45 min ohjelmaa ja sitten on 15 minuutin tauko, jolloin on aikaa kierrellä esimerkiksi myyntipöytien äärellä.

Kuinka minusta tuli (YA)-kirjailija. Siri Kolu vauhdissa.
Juuli Niemi ja Katri Alatalo kuuntelevat.
Seuraava ohjelma oli nimeltään Kuka kirjoittaa ja kenelle. Mukana keskustelussa olivat Antti Halme, Siri Kolu, Aki Parhamaa, Andres Vacklin, Elina Rouhiainen ja Lukufiilis-lehden Anri Väre. Olin edelleen sen verran pöllähtänyt alun sähläyksestä ja tauottomuudesta, että koin keskustelun kärkkään sukupuolikysymyksien pohdinnan väsyttävänä. Korostan, etten sillä tavalla, etteikö mielestäni saisi puhua sukupuolikysymyksistä, vaan pikemminkin sillä tavalla, että omat lusikat olivat sillä hetkellä vähissä, eikä olisi jaksanut ajatella niin monimutkaisia asioita.

Onneksi seuraavassa keskusteluohjelmassa pääsin kunnon "con-vauhtiin". Tuli sellainen olo, että Hel-YA on loistavaa lämmittelyä Worldconia varten. Kuinka minusta tuli (YA)-kirjalija tarjosi Katri Alatalon, Juuli Niemen ja Siri Kolun tarinoilla siitä, kuinka he päätyivät julkaisemaan kirjan. Siri Kolu kertoi, että hänellä on teatteritausta, jolla hän yritti kovasti paeta äidiltään, joka oli nuortenkirjailija. Kuulemma oli ikävää elää teininä talossa, jossa äiti vakoili koko ajan aitoa teiniä ja tämän käytöstään. Niin vain Kolustakin tuli nuortenkirjailija, eikä se häntä lopulta haittaa lainkaan. Juuli Niemi taas kertoi, että hänellä on runoilijatausta ja ennen nuortenromaania hän oli jo ehtinyt julkaista erilaisia teoksia.

Kysy kustantamoilta -ohjelmanumero ei ensiksi kiinnostunut minua, sillä ajattelin jo tietäväni paljon kustannusmaailmasta. En kuitenkaan halunnut menetää istumapaikkaani, joten jäin paikalleni, ja onneksi jäi, sillä ohjelmanumerossa tuli paljon hyviä kysymyksiä! Laura Anderström (Kaiken Entertainment), Paula Halkola (WSOY), Marjo Lemponen (Otava) ja Salla Pulli (Gummerus) olivat paikalla vastaamassa kysymyksiin. Mielenkiintoisimmat kolme seikkaa, jotka poimin ohjelmasta:
  1. Kustantamoille saa ehdottaa kirjaa, jonka haluaisi käännettävän, mutta usein kustantamot ovat jo itsekin huomanneet kirjan. Kirja voi olla käännössuunnitelmissa, tai se on päätetty jättää pois kustannusohjelmasta lukuisista eri syistä johtuen
  2. Käsikirjoituksia lähettäessä kannattaa muistaa, että vaikka suurin osa sinne lähetetyistä käsikirjoituksista eivät saa kustannussopimuksia, jo hyvin iso osa niistä, joista kustantajat ovat kiinnostuneet jo alkukarsinnassa, saavat kustannussopimuksen. Usein myös hylsyn mukana tulisi paljon hyvääkin palautetta käsikirjoituksesta, mutta kustantamoilla ei ole aikaa kirjoittaa pitkiä palautteita.
  3. Tie kustannusalalle voi käydä vaikka lausunnonantajan kautta. Kustantamot tarvitsevat aina lausuntoja siitä, onko joku kirja hyvä. Varsinkin jos osaa jotain erikoista kieltä (eli käytännössä mitä tahansa muuta kieltä kuin englantia) sitä voi hyödyntää. Kustantajat tarvitsevat joskus niitäkin, jotka osaavat unkaria ja pystyvät kertomaan, onko joku unkarinkielinen kirja kääntämisen arvoinen.

Päivä lähestyi loppuaan, mutta vielä oli edessä kaksi ohjelmanumeroa. Mikä YA:ssa on parasta marssitti lavalle suuren joukon ihmisiä: Juuli Niemen, Mintie Dasin, Emmi Itärannan, Salla Juntusen, Elina Rouhiaisen ja Salla Simukan. (Ekstrahuomiona mainittakoon, että Salla Juntunen johtaa Riverside Castle -naisnörttikuoroa, jossa itsekin olen mukana.) Keskustelusta iso osa käytettiin siihen, kun keskusteltiin seksuaalisuuden ja seksin esittämisestä nuortenkirjallisuudessa. Kirjailijoiden näkökulmat vaihtelivat: Mintie Das sanoi joutuvansa valmistautumaan kunnolla kirjasarjansa suureen seksikohtaukseen, kun taas Emmi Itäranta kokee, ettei hänen kirjojensa kielen tyyliin sovi kovin graafinen kuvaus. Elina Rouhiainen sanoo tykkäävänsä huuruisien kohtausten kirjoittamisesta ja Salla Simukka puhui pitkään kirjailijan vastuusta esittää kohtauksia, joista lukijat voivat löytää itsensä. Juuli Niemi taas mainitsi, että hänen kirjassaan on pikemmin dramaattinen eka kerta.

Viimeinen keskustelu koski fantasiakirjallisuutta. Fantasia tänään -panelissa puhuivat Katri Alatalo, Sini Helminen, Elina Pitkäkangas, Erika Vik ja Nea Ojala. Keskustelussa nousi esiin se, että suomalainen fantasia on jokseenkin vaatimatonta. Vaikka suomalaisen fantasian yksi erityispiirre onkin luonto ja tietynlainen rauhallisuus, suomalainen fantasia on myös vähemmän eeppistä. Sen sijaan että pelastettaisiin koko maailma, saatetaan pelastaa kylä. Katri Alatalo myös puhui siitä, ettei katso itseään varsinaisesti nuortenkirjailijaksi, vaan määrittelee kirjojaan enemmän genren kautta. Muutkin keskustelussa olivat sitä mieltä, että fantasia on usein genre, jonka lukijoiden ikää on vaikea määrittää. 

Elina Rouhiaisen haastattelu.
Varsinaisen ohjelman jälkeen oli vielä Elina Rouhiaisen kirjan julkkarit. Jäin sinne hetkeksi, mutta minun piti lähteä epäkohteliaasti kesken haastattelun, jotta ehdin bussiin. Sen vähän perusteella, mitä ehdin kuulla, Rouhiaisen uuden trilogian aloitus kuulostaa äärimmäisen mielenkiintoiselta. Toivottavasti ehdin jossain vaiheessa lukea sen.

Kotimatkalla mietin muun muassa sitä, kuinka onnistunut tunnelma tapahtumasta tuli, vaikka allekirjoittanut itse päätyi sähläämään. Tapahtuma kesti vain kuutisen tuntia, mutta siinä oli kaikki tapahtuman ainekset. Se muistutti taas, kuinka mukavaa on kuunnella ihmisiä, jotka tuntevat alansa ja osaavat puhua siitä hyvin.

Tosibloggaajat ottavat kuvia saaliistaan pyykkikoneensa päällä
silloin kun pyykkikone on päällä.
Tapahtumasta mukaan tarttui:
  • Katri Alatalo: Käärmeiden kaupunki
  • Angie Thomas: Viha jonka kylvät (ennakkokappale, lahjapussin sisältöä)
  • Elina Rouhiaisen uutuuskirjaan Muistojenlukija liittyvä postikortti
  • Sarah J. Maasin romaania Lasipalatsi mainostava kirjanmerkki
  • Elävien kirja -kirjanmerkki
  • Worldon Progress Report #4
  • Harry Potter -pinssejä
Loppuun vielä kaksi tunnelmakuvaa bussista.

Myrskypilviä auringonlaskun aikaan.
Tunnelissa.
PS. Ylellisesti ahmittava on Siri Kolun keksintö siitä, mitä YA voisi suomeksi tarkoittaa. Hänen mukaansa nuortenkirjallisuus on nautinnollista ja mukaansatempaisevaa ja hän mielellään rentoutuu sen ja vaahtokylvyn parissa.

lauantai 5. elokuuta 2017

Bloggaamisesta ja sen mielekkyydestä

Istun tietokoneen ääressä ja tuijotan tyhjää kenttää. Tähän se bloggaus pitäisi kirjoittaa. Silti aloittaminen on vaikeaa. Ruutu alkaa täyttäytyä kliseisen töksähtävillä virkkeillä.

En ole blogannut pitkään aikaan kunnolla. 

Sen huomaa helposti, kun vilkaisee viimeisimpien tekstieni julkaisutahtia. Heinäkuussa ehdin kirjoittaa vain yhden bloggauksen ja senkin junassa, hieman hutiloiden, kirjasta josta en erityisemmin pitänyt. Kesäkuussa oli heinäkuuhun nähden erittäin reipas: peräti neljä bloggausta! Toukokuussa taas sain aikaiseksi vain yhden. Keskiarvo tämän vuoden bloggauksille on 3,3 bloggausta kuussa. Se ei ole mitenkään huima määrä.

Aiheita minulla olisi ollut vaikka kuinka! Olen lukenut ihan hyviä kirjoja. Olen osallistunut tapahtumiin, kuten Blogistanian Finlandia -palkintojenjakotilaisuuteen. Olisin voinut vaikka kirjoittaa siitä, kuinka ensimmäinen päätoimittamani lehti (Spin) on ilmestynyt tai siitä, mitä kiinnostavaa ohjelmaa Worldconissa on minun mielestäni. 

Totuus vain on se, että en ole yksinkertaisesti ehtinyt tehdä oikein mitään. 

En haluaisi kirjoittaa koottuja selityksiä. Silti minulla on olo, että haluan vähän avata sitä, miksi olen elellyt hiljaiseloa. Siihen on oikeastaan kaksi syytä: blogattavien kirjojen laahaaminen sekä kokopäivätyö.

Aloitetaan vaikka noista töistä. Tajusin tämän kesän aikana, että olen ensimmäistä kertaa kunnon kokopäivätöissä, siis sellaisissa, joissa ollaan maanantaista perjantaihin kahdeksan tuntia päiväsä töissä. Toki olen aiemminkin tehnyt töitä, mutta se on ollut keikkaluontoista tai puolipäivätyötä. Kuvittelin alkukesästä, että ehtisin töiden jälkeen istuskella nurmikolla kirjojen parissa ja minulla olisi energiaa vielä blogata niistä. Voi kuinka olinkaan väärässä.

En lainkaan ollut osannut varautua siihen, kuinka työt veisivät voimiani. Samaan aikaan en osannut rajoittaa sosiaalista elämääni, joka on opiskelun tuoman vapauden takia päässyt levähtämään hyvin laajaksi. Olin lähes joka viikonlopun jossain ja arki-iltoinakin usein niin myöhään liikenteessä, että yöunista oli pakko nipistää. Ehkä koko rumban huippuhetki oli viikon takainen viikonloppu, jolloin olin Ropeconissa työvoimana ja saavuin majapaikkaani yömyöhään tuntien oloni humaltuneeksi, vaikken mitään vettä väkevämpää ollut ottanut. Univelka vaan oli järkyttävä.

Olen siis elänyt kesän aika lailla minuuttiaikataulun mukaan. Silloin kun olisi ollut aikaa blogata, sänky on vetänyt enemmän puoleensa. Tai Netflix. 

Toinen syy on tosiaan johtunut rästipinosta, joka kasvaa yhtä mittaa. Pinossa on kirjoja, joita luin  jo alkuvuodesta. Pinosta puuttuu kirjoja, jotka olen jo joutunut palauttamaan kirjastoon sakkomaksujen uhalla. Pinossa on hyviä kirjoja, joita haluaisin kehua. Pinossa on keskinkertaisia kirjoja, joissa oli hyvät puolensa, mutta joista ei oikein tunnu löytyvän paljon sanottavaa. Tuijotan pinoa ja ahdistun. Noista pitäisi kirjoittaa, mutta en saa aikaiseksi.

Ehkä on vielä kolmaskin syy. Se on kaikista epämääräisin, siihen on vaikea tökätä sormeaan. Ajankäytön voi aina suunnitella uudestaan, varsinkin kun kirjoitan tätä viimeisen työpäiväni iltana., eli aikaa pitäisi järjestyä tulevaisuudessa enemmän. Blogijononkin saa kirittyä, jos ottaa itseään niskasta kiinni. Kolmas syy koskee bloggaamisen mielekkyyttä.

Kun aloitin bloggaamisen aktiivisemmin, minulla oli välivuosi, jolloin elämäni oli aika lailla tyhjää. Elämäntilanteeni on muuttunut sen jälkeen aika paljon. Nykyään opiskelen, käyn välillä töissä ja harrastan siinä sivussa aktiivisesti. Blogini alkuperäinen tarkoitus - kirjoittaa ajatuksia kirjoista, sillä lähipiireissäni ei ollut ketään, jolle kertoa kirjoista - on menettänyt merkityksen sitä mukaan, kun olen löytänyt seuraa, jossa voin oikeasti puhua lukemistani kirjoista. Samalla bloggaus toki on tuonut mukanaan aivan uusia puolia: uusia yhteisöjä, lisää kirjakeskustelua, arvostelukappaleita, erilaisia tapahtumia...

Huomaan välillä kamppailevani eriskummallisen ongelman edessä. Tuntuu, että minun "pitäisi" blogata, mutta en jaksa. Samalla mietin, kenelle olen tilivelvollinen. Kenties itselleni? Harmittaisi, jos antaisin hyvän harrastuksen vain hiipua. 

Suurimmaksi ongelmaksi on viime aikoina muodostunut itsekriittisyys. Ennen vain kirjoitin menemään, mutta nykyään haluaisin tuottaa laadukkaampia arvosteluja. Kun rima on korkealla, isoon rästipinoon on vaikea tarttua. Viime kesänä ratkaisin ongelman kirjoittamalla miniarvosteluja. Ehkä harkitsen sitä jälleen uudestaan.

Toinen ongelmakohta on blogimaailman muutoksessa. Vielä pari vuotta sitten koin, että kirjablogit ovat se juttu, aallon harja. Nyt tuntuu, että blogi on vanhanaikainen, jämähtänyt muoto. Kaikki on jossain nopeassa somessa. Itsekin olen huomannut, että on helpompaa nopeasti kirjoittaa pari sanaa Goodreadsiin tai ladata kuva Instagramiin. Siitä tulee syyllinen olo. Pitäisi kirjoittaa jotain oikeasti.

Toisaalta mikä on oikea tyyli puhua kirjoista? Pitääkö kirjapuheen aina olla pitkää, hyvin jäsenneltyä teksiä? Jos mennään tarpeeksi kauas siinä ketjussa, että entinen tyyli oli jotenkin parempi kuin uusi, kohta päästään siihen, että ainoa oikea tapa keskustella kirjoista on sulkakynin raapustettu kirjeenvaihto kahden filosofin välillä. 

* * *

Tämän kirjoituksen tarkoituksena on ollut sekä pyrkiä kasaamaan omia ajatuksiani että hieman kertomaan blogini lukijoille, että missä mennään. Välillä mietin, onko niitä lukijoita enää lainkaan. Kyllä kommentteja silti tulee, kun bloggaan. Ehkä lukijat aktivoituvat, kun itsekin aktivoidun. Sain jopa kommentin sähköpostin kautta, mikä ilahdutti mieltäni!

Ei tämä blogi minnekään katoa. Tilasin tänään jopa käyntikortteja! (Tosin liian myöhään Worldconia ajatellen.) Ehken päivitä niin usein, kuin ennen, mutta pyrin nostamaan päätäni aina aika ajoin. On minulla vielä sanottavaa.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...