keskiviikko 30. elokuuta 2017

Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia (Kaksosauringot 1)


Hän sanoi nimekseen Aleia tuli minulle tutuksi jo alkuvuonna, kun osallistuin kaverini vinkkaamana Vuotiksen lukupiiriin, jota Gummerus tuki jakamalla piiriläisille arvostelukappaleita kirjasta. Osallistuin lukupiiriin aluksi hyvin ahkerasti: kommentoin tekstiä paljon, samalla muiden kommenteista innostuen. Lukuprojektin kannalta kävi kuitenkin valitettavasti niin, että graduseminaarityöni alkoi vaatia aktiivista huomiota, joten lukeminen jäi pitkäksi aikaa. Luin kirjaa hiljakseen kevään aikana ja lopulta, kesän alussa, sain sen loppuun. Bloggaaminen kuitenkin jumitti.

Lukuprojektin aikana oli nimittäin osoittautunut, että tästä kirjasta on hyvin vaikea blogata. Jo hyvin varhaisessa vaiheessa huomasin, että kirjassa on lukuisia puutteita, joiden toivoin paranevan romaanin edetessä, mutta jotka eivät kuitenkaan parantuneet. Samalla kun luin kirjaa hitaasti eteenpäin, muut saivat sen luettua ja aloittivat bloggaamisen. Tekstit olivat lähes poikkeuksetta kehuvia. Minuun iski epäilys. Olinko minä lukenut kirjan täysin väärin? Oliko minulta jäänyt huomaamatta jotain?

Pohdin pitkään, kirjoitanko tästä kirjasta mitään. Tuntuu aina pahalta, jos ei voi vilpittömästi kehua kotimaista spefikirjaa, sillä tiedän, että markkinarako on ahdas ja piirit pienet. Yleensä myös jokainen bloggaus päätyy kirjailijan silmien alle. Samalla kuitenkin koen, että teen karhunpalveluksen, jos en sano mitään. Hän sanoi nimekseen Aleia -kirjassa on nimittäin paljon hyvääkin, joten toivoisin kovasti, että palautteeni kuultaisiin ja sen seurauksena sarjan jatko olisi huolellisemmin kirjoitettu.

Heinäkuussa ilmestyi ainakin yksi bloggaus, jonka kanssa huomasin olevani samaa mieltä. Tia Kangaspunta kirjoitti Nörttityttöjen blogiin arvostelun, jossa hän pureutui muutamiin seikkoihin, joihin itsekin kiinnitin kirjassa huomiota. Aion tässä bloggauksessani viitata sekä hänen bloggaukseensa että tuoda joitain omia huomioitani esiin. Haluan lisäksi huomauttaa, että olen lukenut kirjan ennakkokappaleversion. En siis tiedä, onko tekstiin tehty vielä sen jälkeen muutoksia. (Tietääkseni yleensä ei tosin tehdä.)

Teksti herätti paljon ajatuksia.
Romaani aloittaa trilogian, joka sijoittuu maailmaan, jossa on mausteita pohjoismaalaisesta tunturifantasiasta, steampunkista ja villistä lännestä niin että Westworldin soundtrack raikaa. Tarina alkaa siitä, kun muistinmenetyksestä kärsivä Aleia-niminen nuori nainen päätyy seleesi Corildon Ma'Bathaen kotiovelle. Corildon ei ole tästä lainkaan mielissään, sillä hänellä olisi tärkeämpääkin tekemistä: pohjoisen tuulissa on havaittu jotain outoa ja sitä pitäisi tutkia. Yllätyksekseen Corildonin huomaa, että Aleia ei vaikuta aivan tavalliselta ihmiseltä, hän aistii huonot tuulet ja reagoi muutenkin voimiin, joita vain seleesien pitäisi havaita. Aleian muistinmenetys kätevästi estää antamasta yhtään enempään tietoa. Tästä eteenpäin kirjassa pääsääntöisesti matkustetaan kohti Seleesiaa, josta pitäisi löytyä joku, joka osaa sanoa Aleian tilasta jotain paremmin.

Aloitetaan hahmoista. Aleia on toinen kirjan päähenkilöistä, mutta hän jää hyvin pinnalliseksi. Muistinmenetyksen takia Aleia ei tiedä itsestään mitään, joten lukijankin on vaikea saada hänestä kiinni. Minulla kesti pitkään hahmottaa, minkä ikäinen Aleia on. Häneen viitataan usein sanalla tyttö, joten ajattelin hänen olevan ehkä 13-15-vuotias. Tarinan edetessä Aleia kuitenkin ihastuu poikaan ja he melkein päätyvät harrastamaan seksiä, joten jouduin muodostamaan mielikuvani hieman vanhemmasta naisesta. Toki 13-15-vuotiaatkin voivat harrastaa seksiä, mutta Aleian rento suhtautuminen tapahtumaan viittasi, että hänen on pakko olla hieman kokeneempi. Iän lisäksi myös hahmon ulkonäkö jäi hämäräksi. Aleia tuntui valitettavan paljon ainoastaan orgaaniselta astialta, joka kuljettaa mukanaan omituista lumousta, joka estää hänen muistamasta yhtään mitään.

Sen sijaan seleesi Corildon pääsee loistamaan. Jo hyvin varhaisessa vaiheessa Corildonista tulee olo, että hänet on kirjoitettu joka teinitytön fiktiiviseksi ihastukseksi. Hän astuu samaan kategoriaan Siriuksen, Remuksen, Sherlockin ja monien muiden hottien mutta etäisten ja menneisyyden riivaamien miessankareiden joukkoon. Corildonilla on valkoiset hiukset, väriä vaihtavat silmät ja erikoisia kykyjä. Hän on erakkoluontoinen ja hieman epäkohtelias, mutta pinnan alta löytyy kunnon vastuuntuntoinen mies. Silti jokin hänestä jää puuttumaan, niin ettei häneen voi täysin hurahtaa.

Muita hahmoja tulee tarinaan mukaan juonen edetessä, mutta nyt kun kirjan lukemisesta on jo aikaa, he eivät oikein meinaa muistua mieleen. Useimmat hahmot piipahtavat vain hetken, yleensä antamassa jotain tärkeää tietoa Aleialle ja Corildonille, ja sen jälkeen heidät hylätään. Ja lukija heidät unohtaa.

Tästä päästäänkin kirjan juoneen. Se nojaa voimakkaasti matkustamiseen. Matkustusfantasia on yksi alalajinsa, joka on oikein kätevä, kun halutaan tutustua fantasiamaailmaan. Tässä romaanissa kuitenkin tuli sellainen olo, että nyt lukija on turistibussin kyydissä ja pääsee tutustumaan kaikenlaisiin jänniin paikkoihin, mutta niihin ei enää koskaan palata. Minä esimerkiksi pidin kovasti Corildonin kodista pohjoisessa, mutta sieltä lähdettiin pian kohti etelää.

Tarinankerronnallisesti Hän sanoi nimekseen Aleia on myös siinä mielessä turhauttava, ettei se loppujen lopuksi kerro oikein mitään. Kangaspuntakin kirjoittaa: " -- tarinan mysteereitä ei avattu juuri ollenkaan, vaikka hahmojen ja tilanteiden salaperäisyyttä tuotiin jatkuvasti esiin." Romaanin lopussa ollaan melkein samassa tilanteessa: tuulissa on edelleen outoja muutoksia, joista ei tiedetä oikein mitään, Aleia ei edelleenkään muista mitään ja hahmot ovat edelleen tien päällä.

En tiedä levitänkö nyt huhuja vai miten asian laita todellisuudessa on, mutta jostain kuulin, että Kaksoisauringot-trilogia on pikemminkin yksi pitkä kirja, joka on vain pilkottu kolmeen osaan. Sellaiselta se ainakin ensimmäisen osan perusteella tuntui, sillä ensimmäinen osa loppuu totaalisen kesken. Kirjasta puuttuu romaanin rakenne siinä mielessä mitä viihdyttävältä fantasiaromaanilta odottaisi: jonkinlaista loppuseikkailua tai suurta paljastusta, jotain suurta käännettä. Kirja vain loppuu. Onneksi jatko-osa Seleesian näkijä ilmestyi reipasta tahtia, joten lukijoiden ei tarvinnut kauan odottaa.

*

Hän sanoi nimekseen Aleia herätti minussa paljon odotuksia, joihin kirja ei onnistunut vastaamaan. Periaatteessa siinä on kaikki, mistä minun pitäisi tykätä. Varhaisen teollistumisen maailma, joka tarjoaa kiinnostavia mahdollisuuksia miekka ja magia -fantasiaan verrattuna, mielenkiintoiselta vaikuttavaa taikuutta ja ihan lupaavia hahmoja. 

Uskon, että kieli oli loppujen lopuksi se, joka vesitti tämän lukukokemuksen minulta. Minun piti nimittäin jatkuvasti muistuttaa itseäni siitä, että luen Suomessa julkaistua, alun perin suomen kielellä kirjoitettua romaania, enkä kehnosti englannista käännettyä teosta. Kangaspuntakin puuttui kieleen omassa arvostelussaan. Hän nostaa esille adverbien ylikäytön sekä liian runsaat adjektiivit dialogin kuvailussa. Allekirjoitan molemmat seikat. Lisäksi tekstissä oli yleisesti kummallisia tapoja ilmaista asioita, ja nämä kummalliset ilmaisut aiheuttivat todennäköistä epätoivottua pysähtymistä tekstin parissa.

Esimerkiksi: "Kapealle vyötärölle oli kiinnittetty henkseleillä pussittavat housut." (s. 144.) Virke aiheuttaa huvittavia mielikuvia. Miten olisi sanajärjestyksen vaihto? "Pussittavat housut oli kiinnitetty kapealle vyötärölle henkeseillä." 

Romaania tuntuu vaivaavan kustannustoimittamisen puute. Tämä on todella harmi, sillä kirjassa olisi niin paljon hyviä juttuja, mutta ne eivät pääse oikeuksiinsa. Kielen huolellisella hiomisella oltaisiin päästy jo tosi pitkälle. Sen päälle romaani olisi kaivannut idean ja hahmojen kristallisoimista. Epäolennaisuuksien karsimista. Tällaisenaan romaanista on vaikea sanoa, mihin yksityiskohtiin oikeasti kannattaa kiinnittää huomiota jatkon kannalta. Mihin viitataan vielä myöhemmin?

Erika Vik on selvästi käyttänyt paljon aikaa maailmansa luomiseen. Hän on graafinen suunnittelija, joka on tehnyt itse kirjojensa kannen ja piirtänyt paljon kuvia hahmoistaan. Seleesia-nettisivuilta löytyy paljon lisätietoa sekä hahmoista että maailmasta. Olen kuitenkin siinä mielessä vanhanaikainen, että toivoisin, että kirja pystyisi seisomaan omilla jaloillaan ilman internetin lisäosia. Nettisivuja selaamalla silmien eteen paljastuu kiehtova, yksityiskohtainen maailma, mutta kaikkea en löytänyt kirjan sivuilta. Maailma vaikuttaa kauniin visuaaliselta. Se ei välity tekstistä.

Kaikesta tästä huolimatta kävin tällä viikolla kirjastosta hakemassa sarjan jatko-osan lainaan. Minulla on toiveeni tämän sarjan kohdalla. Haluan nähdä, kehittyykö teksti ja tarinankerronta sarjan edetessä. Harvoin Suomessa julkaistaan näin näyttävästi näin hyvännäköinen tuhti fantasian/spefin edustaja, jossa on paljon materiaalia, johon käydä kiinni. Sarjaa ilmeisesti ollaan myös markkinoimassa ulkomaille. Englanniksi käännettynä kirja varmaan toimiikin paremmin.

SIVUJA: 532
KUSTANTANUT: Gummerus
JULKAISTU: 2017
MISTÄ MINULLE: Arvostelukappale

PS. En tässä bloggauksessa käsitellyt kaksosaurinkoja. Odotan, että niillä on joku rooli kirjasarjan maailmassa, mutta se ei vain tullut vielä ensimmäisessä osassa mitenkään ilmi.

2 kommenttia:

  1. Hän sanoi nimekseen Aleia sekä Seleesian näkijä olivat molemmat kirjoja, joista todella pidin, mutta jotka samalla ärsyttivät minua. Oma vaikutelmani trilogian rakenteesta on sama kuin sinulla, eli kyse on pikemminkin yhdestä romaanista pilkottuna kolmeen osaan. Sama vaiva piinaa myös toista osaa, jossa yksi sivujuoni ehtii hädin tuskin alkaa ennen romaanin loppua. Kuitenkin itse tarina on mielestäni kiinnostava ja mukaansatempaava. Tapahtumat etenevät johdonmukaisesti ja käänteet tuntuvat olevan seurausta aiemmista käänteistä. Suurimmat viat ovat mielestäni kosmeettisia.

    Itseäni häiritsi myös se, kuinka pahasti Aleia jäi muiden hahmojen varjoon. Kirjan ulkopuoliset kuvaukset Aleiasta eivät tuntuneet sopivan hahmoon, josta luin itse kirjasta, mutta Aleian pinnallisuutta enemmän minua häiritsi Mateo sekä se, että jotenkin minun oletettiin pitävän hänestä vaikka hän käyttäytyi välillä kuin aasi, ei ollut siitä pahoillaan eivätkä muutkaan hahmot sitä juuri tuominneet. Välillä tuntui kun Mateo olisi sanonut typeryyksiä vain sen takia, että joku toinen pääsisi korjaamaan häntä ja osoittamaan jalomielisyytensä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt kun sanoit, niin minulle tuli mieleen, että jo Aleiassa loppua kohden tavallaan alkoi uusia sivujuonia, jotka jäivät ihan kesken. Pohdiskelen tässä, muistanko niitä enää, kun aloitan seuraavan osan lukemisen.

      Aleian tyhjyys on varmaan suurin syy, miksi hän jää varjoon. Hän on toimintahahmo, joka liikkuu, mutta jossa ei ole syvyyttä muistinmenetyksen takia. Hän jää varjoon, sillä hänessä ei ole mitään, mihin tarttua, kun taas toisilla on esimerkiksi menneisyys, josta jakaa tietoa. Toivottavasti Aleian lumottu muistinmenetys saadaan poistettua jatko-osassa.

      Kiitos kommentistasi!

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...