tiistai 29. elokuuta 2017

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina

Luin Kazuo Ishiguron Ole luonani aina -romaanin ensimmäisen kerran vuoden 2012 joululomalla. Bloggaus on luettavissa tästä linkistä. Käsittelen bloggauksessa kirjaa ja mielipiteitäni siitä yleisellä tasolla, ja vaikka juttu on jo viisi vuotta vanha, mielipiteeni eivät ole muuttuneet. Yleisesti ottaen Ole luonani aina on hyvä, ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. Tässä bloggauksessa käsittelen kirjaa hieman eri tavoin, sillä teksti on alun perin kirjoitettu kirjallisuuden kurssille ja lähtee oletuksesta, että tekstin lukijat ovat lukeneet romaanin.

Ole luonani aina kertoo kolmesta nuoresta aikuisesta, Kathysta, Ruthista ja Tommysta, jotka ovat syntyperänsä takia alistetussa asemassa. Romaani sijoittuu 1990-luvun vaihtoehtotodellisuuteen, jossa maailmansotien jälkeen pahat taudit on onnistuttu parantamaan kloonauksen avulla. Romaani kertoo kolmesta kloonista, jotka ovat eläneet lapsuutensa Hailsham-nimisessä sisäoppilaitoksessa, joka myöhemmin paljastuu poikkeuksellisen inhimilliseksi kasvuympäristöksi päähenkilöiden asemassa oleville henkilöille, jos heitä verrataan muihin klooneihin.

Romaani nostaa esiin voimakkaasti muistamisen teeman. Tarina on kerrottu 31-vuotiaan Kathy H.:n näkökulmasta, ja nopeasti käy ilmi, että Kathy elää elämänsä loppupuolta. Hänen toivotaan toimivan valvojana eli elimiä luovuttavien kloonien hoitajana vielä kahdeksan kuukautta, minkä jälkeen hänkin alkaa luovuttaa elimiään siihen saakka, kunnes ei enää selviydy jostain luovutuksesta. Tietäen aikansa olevan lopussa Kathy alkaa käydä elämäänsä läpi. Laajemmin tarkasteltuna romaani asettuu siis niiden teosten joukkoon, joissa vanha päähenkilö muistelee nuoruuttaan ja yrittää muodostaa siitä jonkinlaisen järkevän kokonaisuuden. Kloonien mittakaavassa Kathy alkaa olla vanha.

Muistelu tarjoaa tarinankerronnallisesti paljon mahdollisuuksia paljastaa lukijalle tietoa. Tässäkin romaanissa lukijalle selvisi päähenkilöiden todellinen tilanne pikku hiljaa, jopa samalla tavalla kuin miten päähenkilöt itse saivat selville tilanteestaan: heille kerrottiin, mutta heille ei silti kerrottu. Muistelu tarjoaa myös mahdollisuuden jälkiviisaudelle ja syy-seuraussuhteiden etsimiseen. Oikea elämä ei ole looginen tapahtumaketju samalla tavalla kuin miten elämä tarinoissa yleensä tahdotaan esitetään, ja Ishiguro tuntuukin leikittelevän tällä ajatuksella romaaninsa aikana. Kathy käy läpi elämänsä pieniä, lähes merkityksettömiltä tuntuvia yksityiskohtia ja pyrkii rakentemaan niistä jonkinlaisen kaaren siitä, miten hänen elämänsä on sujunut. Vaikka Ole luonani aina ei ole erityisen juonivetoinen romaani, se saavuttaa draaman kaaren lopussa ja vetää yhteen monia romaanin aikana vihjattuja yksityiskohtia, varsinkin siinä kohtauksessa, jossa Kathy ja Tommy ovat madamen ja Emily-neidin luona.

Romaani nostaa muistelun rinnalla ihmisten subjektiiviset kokemukset esille. Romaanissa on lukuisia kohtia, joissa Kathy muistelee jotain ja kertoo siitä jollekulle, yleensä Ruthille tai Tommylle, mutta he eivät muista yksityiskohtaa tai sitten he teeskentelevät, etteivät muista. Tämä saa Kathyn usein raivostumaan. Muistot tuntuvat olevan Kathylle tärkeitä, ja jossain vaiheessa hän sanookin, että ne ovat kaikki, mitä hänellä on jäljellä. Muille hahmoille muistot eivät välttämättä ole niin tärkeitä, tai he muistavat elämästään joitain muita yksityiskohtia. Taustalla voi olla myös yksilöllisiä eroja – jotkut vain yksinkertaisesti ovat enemmän kiinnostuneita henkilökohtaisesta menneisyydestään kuin jotkut toiset.

Voi myös olla, että noin kymmenen vuoden valvojakokemus on tuonut Kathylle näkemystä, jonka kautta hän on tajunnut, kuinka poikkeuksellinen lapsuus hänellä onkaan ollut verrattuna muihin hänenkaltaisiinsa. Hänen ystävillään Ruthilla ja Tommylla ei ole yhtä pitkää kokemusta valvojina, joten kenties heille ei ehtinyt kertyä samanlaista näkemystä elämästään suhteessa muiden kloonien elämään. Kathy on siis ulkopuolinen sekä suhteessa ystäviinsä että ei-klooneihin. Kathy ei ole vielä elämänsä aikana luovuttanut, mikä tuodaan usein romaanin aikana esille. Hänet erotetaan muista klooneista sanomalla, ettei hän voi ymmärtää jotain, koska ei ole luovuttaja. Hän ei kuitenkaan ole tavallinen ihminenkään.

Mielestäni romaanissa käytettävä muistamisen teema on yksi keino pureutua siihen kysymykseen, mitä Kazuo Ishiguro romaanissaan käsittelee: mitä on ihmisyys, ja mitä ihminen voi tehdä elämällään, joka loppujen lopuksi on rajallinen. Menneisyyden pohtiminen ja pyrkimys ymmärtämään sitä ovat niin ihmismäisiä piirteitä, että lukija ei romaanin aikana kyseenalaista Kathyn inhimillisyyttä. Kathy valmistautuu väistämättömään kohtaloonsa, kuolemaansa, eikä enää kunnolla elä nykyhetkessä. Hänellä on hänen muistonsa.

ALKUPERÄINEN NIMI: Never Let Me Go
SIVUJA: 394
KUSTANTANUT: Tammi, Keltainen kirjasto
JULKAISTU: 2005 (suom. 2005)
SUOMENTANUT: Helene Bützow
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Mukaelma miniesseestä, jonka kirjoitin yleisen kirjallisuustieteen nykykirjallisuuden kurssille keväällä 2017.

2 kommenttia:

  1. Hienosti tuot esiin tuon muistamisen teeman, sen, miten paljon kirja kulkee sen varassa, juurikin ymmärtäen myöhemmin paljon omista kokemuksistaan ja omanlaisesta lapsuudestaan. Luin tämän itse alkukesästä, se oli jotenkin hurjan kaihoisan kaunis lukukokemus, sellainen herkkä ja hiljainen. Ja silti omalla tavallaan suuri, sellainen, joka jää pitkäksi ajaksi mieleen pyörimään. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä. Ensimmäisellä lukukerralla turhautti hieman, kun kaikkea ei kerrottu, mutta toisella lukukerralla tajusi, että sen vähäeleisyyden takia kirja jää voimakkaasti mieleen. Hahmot elävät maailmassa, johon he ovat syntyneet ja he ovat hyväksyneet elämäntilanteensa. Nykyhetken kapinadystopian aikana toivoisi, että hahmot vähintään karkaisivat, mutta he eivät sitä tee. Sillä sellaistakin käy paljon. Kaikki eivät nouse kapinaan, vaikka heitä kohdellaan kuinka väärin. Siksi varmaan tarina jää ainakin minulle mieleen.

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...